Oma sänky, paras sänky

Torstai-iltapäivä oli suuri kauppahösellys, kuuma ja hikinen ajelu lomakohteeseen ja sitten rauha. Sekä perinteinen lomanaloitusriehaantuminen, joka päättyi kuuden aikaan perjantaiaamuna grillin ääressä nauruun ja ilakointiin. Hyvin nukutti seuraavana yönä, vaikka itikoita olikin äärettömän paljon ja vatsaa painoi nautittu eväsmäärä, aivoja taas kaihersi ulkovessa, jonne se eväs oli tarkoitus tiputtaa.

Ruokaa oli tarjolla monenlaista; kalaa, äyriäisiä, lihaa, maggaraa, uusia perunoita, bulguria, nuudelia, tuoreita vihanneksia, yrttimyrttisiä, sieniä ja juustoja. Sillä määrällä pärjäsi, olisi pärjännyt vähemmälläkin, mutta kun gourmetia piti olla ja paljon piti olla, kun oli juhannus ja yölläkin sai syödä. Foliota kului paljon, grillihauduttaminen on päivän sana.

Juomapuoltakin oli taas pienen baarikaapillisen verran; kuohuviiniä, punaviiniä, jallua, kirkasta viinaa, siideriä, olutta ja madeiraa. Ja kaikki meni, ei kun jaa, madeiraa jäi kolmasosa pullollinen ja taisi viimeisen viinipullon pohjalle jäädä tilkka. Menevät kotona ruuanlaittotarkoituksiin. Kun kirjoitin kaiken ylös, tuntui se paljolta, mutta itse asiassa tuon ensimmäisen illan huimausta lukuunottamatta määrät pysyivät erittäin kohtuullisinia. Ihan kuulkaa ruokajuomatyyppisesti, vatsan väänteitä torjumaan tuli käytettyä heitä. Juomavettä kulutimme melko tarkalleen 10 litraa, juuri suositusten mukaan 2 l/pv/hlö. Ja tietysti vichyt ja mehut siihen päälle.

Metsää tuli tutkittua sillä silmällä. Löysin ensimmäiset ihanaiset, pienet kantarellit. Sinne tulee niitä vielä paljon, kunhan ensin sataa ja sitten paistaa kunnolla. Maasto näytti muutenkin siltä, että uudelleen sinne on päästävä syksymmällä, varmaan joutuu kuivurinkin hankkimaan. Todennäköisesti luvassa on melkoinen sienisaalis, mikäli maastotuntemukseni yhtään toimii.

Sänky oli kamalan kova, itikoita oli julmetusti, vaikka aurinko paistoi, kova tuuli esti rannasta nauttimasta niin paljon kuin olisin tahtonut, ulkovessa aiheuttaa minulle vielä jonain päivänä henkisen suolisolmun, huomasin kaipaavani sohvaa tai nojatuolia iltaisin. Pahin onnettomuus sattui selvin päin juhannusaattona, kun liukastuin perunoita pestessäni rantakivikolla. Komea on mustelma jalkapöydässä, nyt onneksi jo laskemassa.

Eilen poikkesimme tutkaisemassa 1460-luvulla pykätyn Pyhtään Pyhän Henrikin harmaakivikirkon. Hienoja olivat viimeisimmässä restauraatiossa paljastetut keskiaikaiset piirrokset. Komea paikka! Varsinainen piruntorjuntabunkkeri varhaisilta ajoilta. Sen jälkeen olikin kuuma ja hikinen odysseia ajella takaisin pääkaupunkiseudulle yhdessä rekkojen ja hullujen lomalaisten kanssa. Mutta olipa ihana päästä kotiin! Purin tavarat kylpyhuoneessa, minulla oli sellainen aavistus, että matkalaukussa saattoi yrittää illegaalia maahanmuuttoa muutama öttiäinen – ja oikeassa olin! Jouduin raakalaismaisesti teurastamaan yhden hämyhäkin, joka yritti tehdä pesää peilikaapin alle. Mitäs läksi, pirulainen, olisi pysynyt kotonaan.

Luonnosta olen taas nautiskellut. Näin jopa elämäni ensimmäisen ritariperhosen! Juma, että ne ovat isoja! Harmi, että ne ovat myös sairaan nopeita, kuvaa ei kännykkäkameralla tarvinnut yrittääkään. Sen sijaa tämä pienempi kaveri, joku hopeatäplistä poseerasi oikein kunnolla. Kaipaan kameraa! Edes rantatädyke ei kunnolla ikuistunut kännykän kameralla. Murh.

Kiva oli kotiinkin tulla, etenkin rakastan nojatuolia, sänkyä ja itikkavapaata parveketta, jossa muuten kukkivat ensimmäiset auringonkukkasetkin. Mutta kuten olen aikaisemminkin todennut, hyvässä seurassa viihdyn vaikka aidanseipäänä. Ihana oli retki!

Jouluun enää puoli vuotta!*

Eiliseltä lahjontaillalliselta saapuessani Hakaniemen torilla heilui kaksi vähäpäistä umpikännistä idioottia, joista toisen ranne valui verta niin, että heikompaa olisi huimannut. Minä ensin yritin hyvällä ja ehdotin herralle terveydenhoitohenkilökunnan puoleen kääntymistä tai edes käden nostamista sydämen yläpuolelle, sieltä tuli vaan vittua ja perkelettä ja kehoitus pitää huoli omista asioistani.

Sen verran on kokemusta agressiivisen humalaisen arvaamattomuudesta, etten väkisin ryhtynyt painositeen tekoon, vaan seurasin sivusta, että ymmärsikö se vähän selvempi kaveri, että toverinsa oli valumassa kuiviin. Ymmärsihän se onneksi, näkyi pyytävän muutaman minuutin päästä vartijaa soittamaan piipaa-auton, jolloin taas se idiootimpi niistä kahdesta idiootista alkoi latelemaan kirosanoja ja vänisemään, ettei hän minnekään muualle lähde kuin karkuun.

Tuli mieleen, että tulisi sota ja tappaisi tuollaiset. Tuli myös mieleen, että jos olisin ollut ihan hiljaa, niin hissukseen kaveri olisi kuivunut elämästä, mutta saakeli kun on joku pytaghoraan lause, hippopotamuksen takamus tai hypotalamuksen vala korvien välissä, niin pakko kai sitä on noudattaa. Silloinkin kun näkee, että yhteiskunta pääsisi pirun paljon halvemmalla tyypin vaihtaessa hiippakuntaa, on pakko ryhtyä pelastaviin toimenpiteisiin.

Tulisiko joku lyömään järkeä päähäni?

Lahjontatilaisuudesta saadut tuliaiset olivat muuten mainioita; majoituslahjakortti, viikunabalsamicoa ja kunnon italialaista oliiviöljyä. Ja ruoka! Uih ja aih! Olen ilmiselvästi piloille hemmoteltu gurmandi, nyt lihakin maistui! Ja jälkiruuaksi tarjottu baileys-kakku sekä portviini olivat jo silkkaa murderia!

* Otsikolla ei ole mitään tekemistä kirjoituksen kanssa, mikäli satuitte ihmettelemään! Mittumaaria, toverit!

Hermoromahduksella pukkaa

VIHAAN puhelinmyyjiä. En voi sille mitään, mutta agressioni nousevat saman tien kun minulle yritetään myydä jotain puhelimitse. Eilen hillitsin itseni mestarillisesti, enkä edes karjunut, töissä kun olin avotoimistossa, mutta heti puhelun päätyttyä lähti kirjallinen palaute asiakaspalveluun

”Olen tilannut XX-lehteä ja jopa uusinkin tilauksen tuossa viime viikolla. Minulle kuitenkin soitettiin puhelinpalvelustanne. EN TAHDO PUHELINYHTEYDENOTTOJA! Mikäli jatkatte soittelemista, en aio jatkaa tilaustani. Tahdon itse tehdä päätöksen kaikessa rauhassa, siksi tahdon vain KIRJALLISIA tarjouksia.

Oletteko ystävällisiä ja laitatte rekisterinne, etten tahdo puheluita teiltä enkä keneltäkään muultakaan puhelinmyyjältä? Kiitos. Valitettavasti olen ilmeisesti joutunut numeron teille antamaan tilausvaiheessa, mutta se ei tarkoita sitä, että ottaisin puheluitanne vastaan.”

Minä en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi asioita yritetään väkisten myydä puhelimitse, kun olen sen kieltänyt. Ja miksi tilausta ei voi tehdä antamatta jonkin valtakunnan puhelinnumeroa? Vai mistä helvetistä ne sen kaivelevat? Nytkin kun yritin käpistä, että minulla on puhelin-robinson, se ei kuulema toimi, jos olen tilannut jotain. Ilmeisesti on lakattava tilaamasta, jos ei meininki muutu. Hyvä kuluttaja minussa menee aivan tärviölle, maailma ei hukukaan paskaan ja me voimme lakata lukemasta lehtiä.

Toinen hermoromahdus (ihan pieni) on tulossa mökkireissusta. Että montako villapaitaa otan mukaan, kun joka toinen päivä luvataan paistetta ja joka toinen päivä sadetta. Ehkä on parempi varautua sopivalla määrällä viiniä, niin on aivan sama sataako vai paistaako. Jouduin nimittäin pakkaamaan jo eilen suurimman osan mukaan lähtevistä olohousuista ja t-paidoista, koska tänään on taas yksi iltakinkeri ja huomenna pitäisi töiden jälkeen olla jo lähdössä. Jotta älkää sitten ihmetelkö, kun minusta kuuluu seuraavan kerran vasta joskus ensi viikolla. En ole hukkunut, vaan radioskugganissa.

Kummallisten sattumusten sarja

Kyllä taas sattuu ja tapahtuu. Eilen sain Dermosil-tilaukseni, jossa oli mukana harmaa kajali. Pitihän sitä ryhtyä testamaan, hyvältä näytti. Ajattelin, että pesen illalla värin pois silmistäni, mutta arvatkaa vain muistinko, kun en ollut meikannut itseäni muuten. Menin kylppäriin ilman silmälaseja. Pesin kyllä naamani, mutta en käyttänyt silmämeikinpuhdistusainetta. Niinpä sain aamusellakin ihanilla kauniita hopeanharmaita rinkuloita silmieni ympärillä. Ainakin tuote on kestävä, niin kuin mainosteksti lupasi, mutta silmät pikkuisen punoittavat, eivät kestä enää yön yli jätettyä meikkiä.

Dermosilin Luonnonkosmetiikka-puhdistusvaahto on muuten maailman paras, ei kiristä, mutta puhdistaa. Eikä sisällä hajusteita, mie en kestä, että puhdas naama tuoksuu jollekin haisulille.

Mutta sattumiin. Kävin aamulla suihkussa ja kun töihin olin menossa, niin vähän ajattelin kikertää tukkani latvoja, että ne asettuisivat jonkin valtakunnan kuosiin, eivätkä katsoisi toinen karva itään ja toinen länteen ja loput sinne ja välille. Melkein sain kikertelyn tehtyä, kun käherrin lipsahti kädestäni suoraan vessanpyttyyn. Tuli säikähdys, mutta aivan ajattelematta vedin johdosta kihartimen pois pytystä, ja johdon seinästä. Sinne se jäi lattialle makaamaan vettävaluvana ja pieni palaneen tuoksu mukanaan. Saa nähdä uskallanko enää seinään sitä laittaa, vai pitääkö 20 vuoden käytön jälkeen hankkia uusi kiharrin. Mitäs olette mieltä, uskallanko kokeilla vai tuleeko kestopermanentti ja rytminsiirto samaan hintaan?

Voisinko opetella pitämään wc-istuimen kannen kiinni? Se on syönyt minulta jo paljon asioita. Olen uittanut siellä lähes kaikkea mitä voi ihminen pitää käsissään kylpyhuoneessa. Jopa yksi hammasharjani ui siellä, mutta sen laitoin kyllä ihan suosiolla roskiin tapahtuneen jälkeen. Kamerasta tuli entinen ja nyt meni kiharrin. Pitääkö minun tehdä itselleni pieni kyltti istuimen yläpuolelle? Sellainen, jossa sanotaan, että sulje pönttö, pönttö.

Minulla on taas sandaalit jalassa. Katsotaanpas miten paljon sataa vettä iltapäivällä. Se on alkukesästä tuntunut olevan trendinä. Ja sitten taas ovat jalat jostain kohtaa auki.

Jos olisi enemmän aikaa

...kirjoittaisin jotain mukavasta viikonlopusta, tiaran pitämisen ihanuudesta, lämpimista hauskoista ihmisistä, äärihyvistä ruuista ja hilpeästä hiprakasta. Mutta kun ei ole aikaa, niin totean vain, että pieni krapula sunnuntaina on aina paikallaan, jos on ollut edellisenä päivänä kivaa. Mutta sipsejä ei kannata syödä edes pientä pussillista, silmänympärykset ovat taas niin sinkeällä, että pahaa tekee.

Mutta koska olin paha ihminen ja poissa toimistolta perjantain, nyt on äärikiire. Ihanaa ajatella, että tällä viikolla on vain 4 työpäivää ja sitten on ensimmäinen lomaviikko. Ihanaa myös ajatella, että pääsen viettämään elämäni ensimmäistä mökkijuhannusta, jos hyvin käy. Mulla kyllä vähän kuopii, kun nyt jo tekisi mieli alkaa ostoslistaa kirjoitella.

Ja koska kiire on, päätän raporttini täältä tähän. Voi voi, mitäs läksin?

Paitsi että yksi juttu on pakko mainita; näin äärikamalaa unta expuolisostani. Joku oli paljastanut hänelle osoitteeni ja hän ilmestyi ovelleni, tunkesi sisään ja ryhtyi rikkomaan kotiani. Kylläpä on tiukassa joku pelko...

Lomapäivän ratoksi

Vietin vapaan perjantain touhukkaasti. Ensinnäkin ruksi seinään, kävin kirjastossa. Lainasin peräti kaksi kirjaa, joista tosin toista olen lukenut jo yli puolivälin (Traktorien lyhyt historia ukrainaksi). Voi hyvinkin olla, että ensi viikolla on asiaa sinne uudelleen. Hyvä minä! Kukaan ei kohta muistakaan, että olen ollut lukematta vuositolkulla.

Apteekista kävin kasvoille tarkoitetun aurinkovoiteen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän ruskettuminen siintelee toivomuslistallani, etenkin kun auringon vaikutus ihooni on polttava, ei värittävä. Tai noh, onhan se väri punainenkin, mutta sitä kun kasvoissa riittää jo omasta takaa. Osansa tekevät pigmenttini sekä verenpainelääkitys.

Kampaajani teki minusta tällä kertaa Brooken. Viimekertainen tulemahan oli Johanna Raunio. Naureskelinkin naamakirjassa, että onneksi palaan omaksi itsekseni tänään suihkun jälkeen. Mukaan tarttui kesähoitoaineeksi hiuksiin jätettävä hoitoöljy. Kyllä mie kiltisti heidän neuvojaan kuuntelen, tukka kuitenkin on parasta, mitä minussa on enää jäljellä entisestä ”loistosta”.

Sitten meinasi katastrofi iskeä, Tiimarin suuret tiarat olivat loppuneet jo torstaina! Onneksi jäljellä oli vielä sellaisia kuuden tiarakamman kaveripakkauksia. Sain hankittua tämän päiväisille Vikkanin häägrillijuhlille koristeet kaikille tukkaan, tietenkin vain heille, joilla tukkaa enää on jäljellä, vaikka ystäväni ehdottikin, että kaljuille saadaan tiarat päähän käyttämällä pikaliimaa, nitojaa, jesusteippiä tai pieniä sisustusnauloja. Siihen tuskin kuitenkaan ryhdymme. Sinitarraa voisi tietysti kokeilla...

Eli kun eilisen murjotin ja luin, tänään lähden kotibileisiin. Siellä ei ainakaan niin paljon saa tuhlattua. Todennäköisesti saan kuitenkin huteran olon huomiseksi aikaan. Ja näen ihmisiä! Saan pitää tiaraa ja juoda viiniä! Herkkuruokaa! Kiva kiva!

Maailma on täynnä vaihtoehtoja

Oloni voisin tulkita näin:

Minkälaiselle mutkalle taittaisin itseni? En ymmärrä, missä haavemaailmassa olen elellyt. Tänään on tilipäivä, vieläpä oikein ekstrasuperhypertilipäivä, lomarahatkin tulevat. Ja mitä hittiä? Käytin eilisillan laskemiseen ja totesin, että kaikkien menneiden huimausten, tupareiden, Ikea-retken, muutaman ekstrajutun, yhden tulevan sukujuhlan ja ihan tavallisten menojen jälkeen minulle jää muutama hassu ropo jemmaan. Voin todellakin unohtaa kaikki naurettavat varsinaiset kesälomasuunnitelmani. Itse asiassa voin unohtaa monta naurettavaa suunnitelmaa.

Miten tässä taas näin kävi? Miksi minä en vieläkään pääse tekemään mitään ekstrakivaa? Tai jos teen, niin taivas putoaa niskaani. Miksi aina kaikki vaan pitää tapahtua äärimmäisen pienellä budjetilla äärivaroen? Mitäs kävin pariin otteeseen baarissa, eilen söin ulkona ja tänään ajattelin leikkauttaa hiukseni? Miksi miksi miksi olen niin tyhmä, että joudun edelleen maksamaan jo kohta kolme vuotta sitten päättynyttä avioliittoa?

Tietysti siksi, että jos olisin ollut pidempään naimisissa, en olisi tässä edes kauhistelemassa, en elossa enkä maksamassa velkojani. Kukahan ne sitten olisi muuten joutunut maksamaan? Ei varmaan kukaan, kun ei omaisuuttakaan ollut ja velka on minun nimissäni.

Vielä vuoden kun jaksan, sitten helpottaa. On vain niin raskasta aina yrittää jaksaa. Meinaa kaatua psyyken lisäksi kaikki muukin jaksamislihaksisto. Meinaa tulla itku (ja tuleekin), sitten hyperventilaatio ja ryyppään itseni tärviöille-ilmiö. Ei aina jaksaisi etsiä lisäansioita loma-ajaksi, olisi kiva olla välillä lomalla. Ilmeisesti tämä oli taas kohtalon kosto, kun on kivaa ollut ja hauskaa pitänyt. Nyt katkeroittaa sekin, kun eilen kuuntelin kollegoiden ulkomaanretkisuunnitelmia, miksi kaikki muut, mutta minä en ikinä? Tai no ehkä vuoden päästä. Tai kahden. Sen takiahan minulle jää aina vähän, kun pyrin lyhentämään paskalainaani.

(Mitähän olisi tapahtunut, jos ei olisi lomarahoja? Sarkastiskyyninen pohdiskelu. Saako tulisia hiiliä tilata jostain? Joku voisi lastillisen veivata entisen puolisoni niskaan, joka todennäköisesti jo tuhlaa seuraavan idiootin tulevaisuutta. Jotkut sitä perkele osaavat. Minä en.)

Tai sitten voitte lukea asian tällä tavoin:

Miten ihana päivä! Sain lomarahani ja ihanaa, ihanaa, ihanaa, kaikkien pikkurilluttelujeni jälkeen (tupaantuliaiset, Ikean keikka, pari tarpeellista ja upeata rutiininkatkaisevaa baari-iltaa, eilinen ravintolaruokailu kollegoiden kanssa, tilaamani kesäkuplajuomat, tämänpäiväinen kampaajakeikka, tulevat sukujuhlat, lainanlyhennykset ja normielo) saan vielä nauttia lomallani pikkuluksuksesta. Ehkä varaa on matkalippuiluun jonnekin päin Suomea, ja jos en kovin riehaannu, saatan päästä nauttimaan elämästäni sielläkin. Eipä enää tarvitse lainarahalla rillutella, korkeintaan vähän vilautan luottokorttia (mutta hillitysti tietenkin, pitäähän sitä syksylläkin elää.)

Minua on varmaan siunattu, kun asiat kuitenkin kääntyvät parhaimmin päin. Enää vuosi vyönkiristelyä (eikä edes pahasti) ja saattaa olla, että passillenikin on käyttöä. Sen verran voi kehua itseään, että ainakin maksan laulujen lunnaat, vaikkei minun laulujani aina laulettukaan. Kampa-ja sinisimpukkarisottoa natustaessa oli hienoa kuunnella kollegoiden kesälomasuunnitelmia illalla, niistä saa kummasti virikkeitä sinne sitku-osastolle. Nyt voin toki kysäistä lisäansiomahdollisuuksia, kasvatella parvekekasveja, nauttia ihanasta puhtaasta rauhallisesta kodistani, upeista riemukkaista ystävistäni ja kenties tavata uusiakin. Hui hai, ei huolta, kaikki tuntuu kääntyvän parhaimmin päin.

Välillä sitä oikein siunaa itseään, että ymmärsi erota, vaikka se vielä aikansa kirpaiseekin. Saan kuitenkin hoidettua talouteni kuntoon, ystävät ovat palanneet, minulla on vihdoinkin koti, josta pidän paljon. Toki lainat pitää pois hoitaa, kauhistelen vaihtoehtoa, että olisin vielä ollut vuodenkin epätyydyttävässä liitossa, jossa minulle vielä loppupelissä kävi fyysesti ja psyykkisesti huonosti. Nyt on tilaa hengittää ja korjata itsensä. Ja talous – noh, ainahan on maksettava, eikös juu? Olihan siinä elämässä puolensa muistaakseni (vaikka minulla onkin vaikeuksia muistaa, mitä ne hyvät olivat, etenkin vastakkaisen sukupuolen kanssa).

Ehkä lomallani voin jälleen tutustua lähiympäristöön, korjailla pieniä kotipuutteita, tehdä hyvää herkkuruokaa, kutsua ystäviä kylään, sienestää, luontoretkeillä. Yksi asia, mistä olen ikuisesti entiselle puolisolleni kiitollinen, on, että hän opetti minua liikkumaan luonnossa. Hänen kanssaan ei koskaan ollut tylsää lähteä metsään, vaan se oli aina suuri seikkailu. Teimme eväät, sain luottaa, että hän toi meidät aina takaisin. Opin sienestämään, suunnistamaan ja tunnistamaan kasveja. Oli hänessä paljon hyvääkin, etenkin avioliittomme alkuaikoina, tuskinpa muuten olisin edes nainut häntä. Toivottavasti hänellä menee nyt paremmin, parasta olisi, jos hän olisi saanut lääkityksen oloaan korjaamaan.

***

Totuus, se minun totuuteni, on varmaan tuossa keskellä. En vaan aina jaksa olla posetiivi. Joskus rappaa, kouristaa sisuksia myöten, mutta sitten muistan, että elämä on hieno, yllättävän yksinkertainen ja ainutkertainen paikka. Jos en nauti siitä nyt, saattaisi joskus mummelina kaduttaa. Kaikki on ihan hyvin, ei nyt vaan välttämättä niin kuin asian joskus pienessä mielessäni mietin.

Se, mistä tinkimään joudun, on vain pientä maallista! Olen vapaa! Valitettavasti myös mammonasta...

Vanha nainen ei tervettä päivää näe

En jaksa. Pää lahoaa. Sekä aivojen että limakalvojen hoosianna rassaa entisestään. Sen lisäksi alitajunta päätti vähän neljän jälkeen, että nyt on nukuttu riittävästi. Arvatkaa, ketä nyt väsyttää. Ja kenen pitäisi lähteä tänään istumaan jonnekin terassille kollegoiden kanssa, siitäkin on sovittu jo kuukausi sitten, ei oikein viitsi perua. Luojan lykky, että huomenna on vapaapäivä. Mie kuolen sisäisesti, jos en saa vain olla. En tiedä onko nenävalutus allergia- vai virusperäistä, mutta se vie voimat. Ei kuitenkaan niin paljon, että ilkeäisi mitään sairaslomaakaan hakea.

Metro-lehden mukaan (sivulla 14) sukkahousuhevi on tulossa takaisin, tämän päivän läpyskässä oli jostain ruotsalaisbändistä juttu. En oikein tiedä, kuinka uutiseen tulisi suhtautua. Olen toki aina tykännyt pitkätukkaisista nuorista miehistä, mutta kun en enää itse ole nuori, niin pitäisi varmaan siirtyä tykkäämään pitkätukkaisista vanhoista miehistä. Niitä ei vain juurikaan missään näy. Tai jos näkyy, niin kuljettelevat lastenvaunuja tai puolisoa mukanaan. Tukkahevi nyt ei koskaan kymmenellä tipahtanut, mie sitä raskaampaa lajia tykkäsin kuunnella, mutta ainahan sielläkin joitain bilehelmiä löytyy. Niin kuin esim. Gunnareiden Parasite City, jossa lauletaan, että "take me down to the parasite city, where the grass is cheap and the boys are pretty". Ai ei lauleta vai?

Muistakaa, että olen sairas. Myös päästäni.

Lisää uniasioita

Koska vointini ei ole mikään maailman paras, eilinen tirskuttelu on lisääntynyt, ottanut mukaansa yskän ja kurkkukivunkin, ajattelen vain sänkyä ja unta.

Eilen illalla olin taas kahden peiton loukussa, kun nukkumaan mennessä ja alkuyöstä minulla on julmetun kuuma. Muistutan kuulema inhimillistä patteria, ovat entiset unilelut todenneet. Sen sijaan aamuyöstä alan palelemaan, silloin tarvitsen toisenkin peiton. Nyt kun vielä ilma on lämmennyt (vaikkei sitä äkkiseltään ulkona uskoisikaan), on talvipeittoni turhan kuuma. Kesäpeiton taas olen varannut vieraspeitoksi, olen käyttänyt päiväpeitettä alkuillan peittona, mutta se ei tunnu kaikkein parhaalta, kun on sellaista kutomalla kuvioitua puuvillaa. Eikä se ole loppupelissä hygieeninenkään, jos en laita siihen pussilakanaa.

Aion ratkaista tämän itseaiheutetun ongelmani taas, kunhan vain Ikeaan pääsen. Sieltä on nimittäin kotoisin se edellinenkin kesäpeittoni, hinta alle kaksi euroa. Ei kaada minunkaan talouttani. Ja jos ja kun taas Ikeaan pääsen, voisin katsella sieltä lampunvarjostinta makuuhuoneeseen ja siirtää nykyisen valkean pallukan keittiöön. Ja jotain sisustustarroja ja verhoja ja tyynyjäkin voisi vähän katsella. Ai niin, talouspaperiteline, munakello ja veitsimagneetti puuttuvat myös.

Juu. Tiedän. Käyn kalliiksi itselleni.

Alitajunta on niin kummallinen paikka, etten tiedä pitäisikö sitä pelätä vai nauraa sille

Olen muutamana iltana nähnyt mainoksen jostain alkavasta tvsarjasta, jossa nainen joutuu onnettomuuteen ja herää aivan toisen näköisenä. Älkää kuulkaa multa kysykö, miten sellainen tapahtuu, mutta minäkin olevinaan olin muuttunut viime yönä unissani aivan toiseksi persoonaksi. Siis todella toiseksi, olin nimittäin noin 25-vuotias maitokahvin värinen nuorimies. Jep jep. Muistan ihmetelleeni genitaalialuettakin, että tälläkö sitä nyt pitäisi ja tunnustaneeni jollekin ystävälleni, että minusta nyt ehkä sitten kuitenkin tulee homo, kun en pidä naisista silleen.

Voi hyvänen aika ihmisen aivotoimintaa! Kyllä minulla oli hauskaa herätessäni omalla kustannuksellani.

Eipä tässä kummempia tällä kertaa. Plunssaa pukkaa, tirsk tirsk. Eilen illalla pesin pyykkiä kamalan kasan ja juttelin ystävättären kanssa puhelimessa. Vertailimme taisteluhaavoja, eli elämän mukanaan tuomia laskeutumia. Hänellä laskeutuvat posket ja silmänaluset. Minulla taas tuntuu tulevan laskoksia kaikkialle, jopa polviin. Kohta on sellaiset saksalaistyyppiset nahkaiset polvihousut ihan omasta takaa.

Te ette varmaan tahdo enempää kuulla tästä aiheesta. Mie en ainakaan tahdo kertoa, kauhistuttaa. (Alitajunta siis toteutti toiveeni uudesta ruumiista, mutta vaihtoi sukupuolen. Minusta kyllä voisi tulla ihan hyvä homo...)

Kummituksen keväthuimaus

Varsin tyydyttävä viikonloppu takana. Lauantainen vierailuni ystäväpariskunnan luokse itäiseen Helsinkiin sujui leppoisasti. Myöskään perheen jälkikasvu ei saanut traumoja oudon täti-ihmisen vierailusta. Vanha kissaherra tuntui lähes tunnistavan minut, vaikka viime tapaamisestamme onkin kahdeksisen vuotta. Ikä alkaa viedä veronsa, liikkeet ovat verkkaisia, paino kadonnut, karvat kestosekaannuksessa, piti vanhan herran vielä iltamyöhällä esittään spurttikohtaus kaikilla mausteilla.

Ystävättäreni kanssa eksyimme illan tehokkaaksi lopuksi baarikierrokselle keskustaan vanhojen aikojen muistoksi. Tuli tosin alkuun testattua itselleni aivan uusi ja outo Restroom. Kävimme vähän karaokea luikauttamassa. Sitten kävelimme Old Skippersiin, joka ei ole enää vuosiin ollut sen niminen, vaan taitaa olla nykyään Primula. Sitten kun aikamme siellä pönötimme, jäi kaksi vaihtoehtoa viimeiseksi paikaksi; joko Lostariin tai Paakarin baariin. Paakari voitti.

Siellä sitten viimeistään taisimme olla humalassa. Mutta hauskasti humalassa. Ärsytti vain, kun yhden vuokralaisfirmamme taloushenkilö sattui samaan baariin ja samaan pöytään ja hän suuriäänisesti totesi seurueelleen minun työurani, paikkani ja asemani. Ei välttämättä sellaista tietoa, jota ensimmäiseksi tahtoisin itsestäni leviteltävän. Vaihdoimme pöytää lennosta.

Loppujen lopuksi kävelytin ystävättäreni Hakaniemeen taksille, siinä onneksi tuli taas vähän selvittyä. Hänelle vaan tuli vielä joku ihmeellinen pakkomielle ajella grillin kautta kotiin. Olikin sitten elämäni ensimmäinen kerta, kun istuin taksin kyydissä drive in-jonossa. Minulla ei kyllä nälkä ollut pätkän vertaa, sen verran ihanat eväät oli talouden isäntä tehnyt aikaisemmin illalla; ulkofilepihvi, paprikaveneitä ja tomaattikapriskastiketta. Itse asiassa nälkä ei ollut vielä seuraavana aamunakaan, mutta paprikaveneitä nyt oli pakko natustaa siksi, kun ne olivat niin hyviä. Ja ihanan yksinkertainen ohje: paprika paloiksi, alle punaista pestoa ja päälle yrttimyrttisiä sekä vahvaa juustoa. Gratinoi uunissa, että juusto sulaa ja rapsakoituu.

Unohtuivat maalliset murheet vähäksi aikaa. En minä silmilleni mitään voi tehdä, odotella vain uusia kokeita. Ja syödä mustikkaa.

Saavutetuista eduista on niin kovin vaikea luopua

Silmälääkäri jutteli minulle kryptisiä. Hän tutki silmäni useammallakin häikäistysvalolla, tunkesi silmiin tippoja ja teki muitakin iljehköjä toimia. Lopputulema on, että näkökenttätukimukseen joudun uudelleen. Vasemmassa, PAREMMASSA!, silmässäni tuntuu olevan näkökentässä alue, joka ei näe. Mutta koska se käytävä, jossa hermosäikeet ovat, on niin pitkä ja kapea, siitä ei edes valokuvissa tai hermoratakuvissa näe, jos joku säikeistä puuttuu.

Niinpä tietysti. Pitihän se arvata, ettei tässäkään asiassa voi normaali olla. Menen siis uudelleen kokeeseen heinäkuussa. Elokuussa lääkäri soittaa minulle ja kertoo menenkö HUSiin glaukoomapolille. Voi jumalan tähe!

Vierailu ei ollut piristävimmästä päästä. Junassa matkalla töihin alkoi huono olo, jota yritin paikata menemällä heti syömään töissä. Ei auttanut, puolet eväistä lensi laskiastiaan, vaan aloitti niin jumalattoman hedarin, että pyörtyä olin. Jouduin pariksi tunniksi työterveyshoitajan tarkkailtavaksi lepohuoneeseen. Sain nukuttua tunnin, sitten tuli oksennus ja pahin migreeni hiipui tasaiseksi jomotukseksi, jonka kuitenkin kestin. Olin nimittäin luvannut vahtia väestön siirtymisen ulos saunatiloista viiden maissa kohti kesäjuhlapaikkaa. Tyhjensin tilan, siivosin sen ja menin kotiin.

Vitutti, syletti, harmitti ja kiukustutti. Niinpä söin ja menin lukemisruudun kautta nukkumaan. Toivon hartaasti, että tästä päivästä tulee iloisempi, vaikka päätä vielä vähän jumittaa. Todennäköisesti kahvi ajaa viimeisen huteruuden mäkeen lahoavasta latvastani. Saavutetuista eduista vaan on nini kurjaa luopua. Näkökykyni ei koskaan ole ollut maailmanhuippuluokkaa, mutta olen kuitenkin nähnyt. Nykyinen lääkitys on niin hyvä, että tulen näkemään, vaikka minulla glaukooma todettaisikin. Mutta silti. Taas yksi lääke lisää, taas yksi vanhuuden merkki. Ja sisältä olen vielä niin tuore untuvikko!

Eläkää, ihmiset, kun vielä kerkeätte. Pyrkikää nauttimaan elämästänne! Se ei ole mikään turha ohje.

Jännän äärellä

Tänään menen tapaamaan silmälääkäriä, joka kertoo aikataulun Braillen opiskeluun. Tai sitten antaa vaan uuden lasireseptin. Tai sitten sanoo, että hui hai, eipä hätää, väärä hälyytys. Toivon viimeistä vaihtoehtoa.

Eilisillan vietin viehkosti syövyttävien aineiden kera. Siivosin vessan ja puhdistin viemärin. Miten sinne voi kuukaudessa kertyä moinen kasa? Yäh. Onneksi on niitä ylihyviä syövyttäviä rakeita!

Räyh!

Nyt taas ärsyttää. Menin eilen Kappahliin, ajattelin, että jos halvennusmyynnistä olisin vaikka pari paitaa saanut kesäksi. Olihan siellä taas riepu poikineen, mutta todellakin aika riepujen näköisiäkin. Fine, kesällä riepuset saattavat hyvinkin ajaa asiansa, niinpä keräilin nipun matkaani sovituskoppiin.

Voitteko kuvitella, kymmenestä kokeilemastani yläosasta yksi oli sellainen, että sen olisi voinut ottaa mukaan, mutta kun se oli ohutta trikoota, musta ja pitkähihainen, ei se juuri ollut etsimäni kesävaate, ei etenkään sillä hinnalla. Ns normaali-ihmisten vaatteissa oli toinen, jossa oli jopa ideaa, kiva ristikkonauhoitus olkapäistä hihaan, mutta valitettavasti alaosan pilasi sellainen maggararesori, joka ei sopinut alaslaskettuna eikä vyötärölle nostettuna. Isojen tätien vaatteissa kun näin saman ristikkonauhoituksen kiljaisin melkein ilosta, mutta perkele, paita oli pilattu: ristikon alle oli tungettu kangas ja hintaa nostettu kympillä. Voi perserekki, enhän mie sellaista ollut vailla!

Eikä ollut luottokaupassa mitään hauskoja housujakaan, mie en sellaisia puolipohkeeseen katkaistuja huoli. Ei näin hyvinkehittyneillä pohkeilla. Shortsit ovat sitten erikseen, mutta housuissa pitää olla lahkeet, ja riittävän pitkät. Mikä siinä on, että suuriluisten naisten vaatteet ovat aina ankean tummia tai sitten riippuvia säkkejä? Miksei heillekin voisi tehdä istuvia vaatteita? Itse kun keikun nyt juuri ja juuri rajalla, saanko normikokoisia vaatteita, niin löydän joskus vahingossa jopa jotain istuvaa, mutta saisivat suunnittelijanplantut katsoa jotain Livin tyyliohjelmia, missä puetaan elämäänauttineita naisihmisiä, niissä aina korostetaan ISTUVUUTTA! Säkki lihottaa entisestään.

Kävelin kaupasta ulos ostamatta mitään. Parempi ehkä niin näin pari vkoa ennen palkkapäivää, kun tilillä ei kummoisesti katetta enää ole, mutta kun olisin vaikka jonkun piristävän paidan tahtonut. Pöh. Pitää käydä joskus palkkapäivän jälkeen tutkimassa muita kauppoja sillä silmällä. Menen pettämään kanta-asiakaskorttiani...

Ostin sitten vadelmia ja mustikoita lohdutukseksi. Nyt kun niitä taas on, minähän syön luonnon vitamiineja mielelläni. Niihin olen päättänyt rahojeni riittävän aina.

Minäkö muka köyhä?

Mielenkiintoiseen lehtijuttuun taas törmäsin Taloussanomissa, EU on listannut asioita, joiden puuttuessa tietää olevansa köyhä. Katsotaanpas:

1. Vuokrarästit ja maksuhäiriöt
Ei ole enää. Naimisissaollessa oli molempia, vaikka vuokran pyrin maksamaan mahdollisimman nopeasti, usein ja ensimmäisenä.

2. Kodin lämmitys
Kaukolämpö estää tämän. Ja saunakin on, jotta en varmaan tällä perusteella ole köyhä. Sähkölaskukin on aina ollut reilassa, vaikka sitäkin piti avioliiton aikaan sovitella.

3. Kyky seviytyä yllättävistä kustannuksista
Jos nyt hajoaisi liesi tai jääkaappipakastin tai saunan kiuas, minulla ei olisi varaa hankkia uusia ilman kulutusluottoa. Jos joutuisin pitkäaikaisesti sairaalaan, minun pitäisi pyytää maksuaikaa, koska ylimääräistä rahaa ei ole. Sillä perusteella siis olen köyhähkö.

4. Annos lihaa, kalaa tai vastaavaa proteiinia joka toinen päivä
Syön proteiinia joka päivä, mutta se ei aina ole eläinproteiiniä. Kasvisproteiini tulee vielä edullisemmaksi. Lihaan ei joka päivä olisi varaa, tai sitten pitäisi kasviksista tinkiä.

5. Viikko lomaa poissa kotoa
Vain jos ei tarvitse syödä ulkona, voin lähteä lomailemaan. Mökkilomaan siis on varaa, mutta ei hotellimajoitukseen. Sovitaanko, että tämä osoittaa puoliköyhyyttä? Ulkomailla en ole käynyt noin 11 vuoteen omaan laskuun, pari työreissua olen tehnyt, mutta ne nyt eivät mitään lomaa ole olleet.

6. Auto
Autoon ei todellakaan ole varaa, bensa ja vakuutukset ovat hurjan kalliita. Samoin korjauskulut ja auton hankkiminen ovat budjettini saavuttamattomissa. Ajelen silloin tällöin taksilla, mutta käytän siihen kuukaudessa n. 20 – 40 euroa, sillä ei vielä autoa hankita. Ei vaikka siihen lisäisi matkakorttikulut, eur 80/ kk (no kun pitää olla seutulippu). Satasella ei autoa todellakaan ylläpidetä tai vähennetä pääomaa. Jos rikastun, lisään taksiajelua.

7. Pesukone
Minun oli tarkoitus ostaa oma pesukone, mutta ex-puolison laskut veivät ne rahat. Eikä ole takaisin kuulunut, mutta en kyllä vakavissani uskonutkaan, että mitään häneltä saisin. Vanhaa velkaakin on vielä vajaa kolme tonnia maksamatta, siihen menee vielä noin vuosi. Ehkä vuoden päästä minulla on varaa omaan pesukoneeseen. Onneksi taloyhtiössä on hyvä kone ja vuoroja tarjolla viikottain.

8. Väri-tv
Lähisuku osti minulle litteän pienen väritvn syntymäpäivälahjaksi. Itse olisin kyllä vielä pärjännyt vanhalla käytetyllä väritvllä. Mutta hei, luksusta, minulla on myös dvd-soitin. Silloin tällöin katselen filmejä.

9. Puhelin
Enpä tiedä. Aikoinaan sain töistä kännykän, silloin luovuin lankaliittymästä. Nyt jos otettaisiin työkännykkä pois, ennemmin maksaisin nettilaskun kuin puhelinlaskun. Heikko ehkä köyhyysosastolle, mutta voi olla, että hankkisin liittymän, johon ihmiset voisivat tarvittaessa soitella, eikös niitä ole saatavilla suhteellisen edullisesti?

Kai mie vieläkin olen vähän köyhä, mutta en niin köyhä kuin naimisissa ollessani. Olen keskiluokkaistumassa keski-ikäistymisen lisäksi. Haaveilen silloin tällöin myös siirtolapuutarhamökistä. Sen jos joskus hankin, ei tule varmaan juurikaan matkusteltua, ovat ne sellaisia rahareikiä. Toisaalta matkustelua kaipaan kovasti. Ihana olisi nähdä muutakin kuin vain Suomea.

Kylmä

Parhaana päivänä sitä minäkin lähten sandaaleissa ja ohuessa puuvillatakissa töihin. Nyt palelee. Missä se aurinko on, jota tälle päivälle luvattiin?

Silmät ovat edelleen puolisokeat. En ymmärrä miksi suurennusaine tuntuu poistuvan silmistäni hitaasti. Eilen naureskelin itseäni peilistä, silmät näyttäisivät paljon suuremmilta, jos niiden väri olisi tumma, eivät ne keski-aikaiset hienostodaamit väärässä olleet tiputellessaan belladonnaa silmiinsä. Selkä sen sijaan on jo lähes oma selkä, otin tosin vielä buranan ihan vain varalta, ettei se kipeydykään töissä seisoskellessa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen jo vuosia sitten valinnut seisoskelupöydän työpisteeseeni. Siinä jaksan nyt olla, istumisesta en ole niinkään varma.

Ruuhka on lähes purettu. Töissä on rauhallista, suurin osa päädyn ihmisistä on matkoilla. Minun pitäisi alkaa purkaa niitä jokakesäisiä paskamappeja, joita olen kerännyt sitku-periaatteella. Sitten kun on aikaa... Kohta olisi, mutta ei huvita. Paleleekin.

Valokuviin

Nyt kun olen könynnyt takaisin töihin, tuska on taas suuri. Kukaan kun ei tee mitään hommeleitani, jos olen poissa. Minulla ei ole sijaista eikä tuuraajaa. Nyt kuulkaas taas muistan, miksi en saisi olla päivääkään poissa. Ahdistus.

Ja jotta ahdistuisin vielä lisää, tänäänkin lähden jo puoliltapäivin pois töistä. Menen silmänpohjakuviin, joissa vierähtää kuulema parisen tuntia ja sen jälkeen taas näe mitään. Sillä lailla. Hyvä tietysti, että pääsen kuviin, onhan silmien tilanne syytä selvittää, mutta miksi juuri tänään?

Mutta hei kaverit! Aurinko paistaa, on kesä! Juhannukseksi pääsemme ystävän kanssa mökille ja ensi viikonlopullekin on jo ohjelmaa! Mie jaksan mitä vaan, jos vain kivaa riittää kanssa. Ja elämä on ihana paikka! Jatkan riehumistani sähköpostisuossa.

Elämäniloa

Kummallisiin asioihin olen nykyään tyytyväinen. Erityisesti siihen, että lopetin edellisen tuskaraapusteluni. Siinä oli aivan liikaa surua ja ahdistusta, vaikka loppua kohti toki piristyikin. Ihan niin kuin minäkin. Nyt kun elelen nunnankammiossani omaa pikkuelämääni, jossa suurimmat tapahtumat ovat mikrotasolla työtä, kotielämää, ystäviä ja luonnon tapahtumia, niin riemastuttaa, ettei enää ole niin paljon lukijoita. On vain tuttuja tavalla tai toisella. Nyt on hyvin, minun ”Fifteen minutes of fame” taisivat mennä jo aikaa sitten. Uskallan kertoa asioista uudella tavalla, opiskella uutta rauhallisempaa elämääni rauhassa.

Jonkun aikaa sitten naureskelin, että onneksi en tiennyt blogien olemassaolosta ennen avioliittoani. Silloin nimittäin elämä oli melkoisen villiä ja vapaata. Huh. Se blogi olisi todellakin pitänyt pitää anonyyminä. Mutta eipähän tarvitse vanhana vänistä, etteikö olisi elänyt. Enkä edes mennyt rikki. Avioliitto minut sitten loppujen lopuksi rikkoi – ja sekin olisi voinut mennä toisin. En edelleenkään ole ihmissuhdekielteinen, olen vain luvannut itselleni, että nyt ei ryntäillä. Vaikka menisi sata vuotta, vielä joskus minäkin saan osani kahden ihmisen välisestä leikistä. Jos ei tässä, niin sitten seuraavassa elämässä. Jos ei keski-äkäisenä, niin ehkä sitten vanhainkodissa. Vai mitä ne nykyään ovat? Eivät kunnailliskoteja ainakaan.

Oli ihana viikonloppu. Ajattelin ottavani kuvia lähiöfestareilla, mutta kun sitä kameraa ei nyt ole, niin saatte tyytyä sanalliseen todistukseen, otin nimittäin vain kaksi kuvaa ja kolmannen ystävättäreni otti minusta. Se oli kovin näköiseni, sellainen tuulitukka-kuva. Muita ohjelmanumeroita olivat ruoka, viini, sauna, jopa baariin ja jatkoille pääsin. Viikonloppu on jälleen ärsyttävästi täynnä ylisanoja. Upeeta! Mahtavaa! Äärihauskaa! Messevää! Maukasta! Rakasta! – Joko riittää? Hyvänen aika, miten hieno viikonloppu! Taas! Onko tästä tulossa tapa? Tätä varten ihminen elää! Riemua ja rakkautta! Tai sitten vaan kevättä molemmissa rintalihaksissa...

Selkä tuntuu edelleen, mutta on paranemaan päin. Toivottavasti se ei jää ikuiseksi seuralaiseksi, en jaksaisi nappeja vedellä koko ajan.

Kaksi gurua rakkauden asialla

Ennen lähtöään ottoveli jätti pöydälle pienen puisen buddhapatsaan. Sitä ennen hän oli tökännyt käteen Tommy Hellstenin Elämän paradoksit kirjasen (pokkarinakin vain 150 sivua ja iso fontti, enemmän kai pamfletti). Nauratti, hän on päättänyt vähän lisätä henkistä tietoisuuttani väsyttämällä, ei väkisten.

Luin kirjan. Jos jumala-sanan tilalle vaihtaa ihan minkä vain muun mieleisensä sanan, itse käytän korkeampaa voimaa, ihmisen sielua ja muita panteistisia ilmaisuja (tai ihan mitä vain pateettista ilmaisua suuremmista voimista), niin kirja on todella kaunista ja surullista luettavaa. Osui ja upposi niin, että kyyneleitä joutui jossain välissä pyyhkimään. Rakkaudesta ja ihmisen kaipuusta hra Hellsten kirjoittaa ylen osuvasti.

” Persoonaksi syntyminen merkitsee yksinäisyyteen astumista, erillisyyden sietämistä, sitä että uskaltaa seistä yksin ja luottaa rakastettuna olemisen tosiasiaan. Vasta sitten kun ihminen löytää sen, että hän on rakastettu, hän löytää todellisen identiteettinsä. Silloin hän tietää, kuka hän on, ja vasta silloin hän voi syvällisesti liittyä toisiin. Ei voi liittyä, ellei ole joku joka liittyy.”

Ne jotka minut tuntevat, arvaavat, että kun sanat koskettavat, minä alan kyynelehtiä. Olen inhimillinen Niagara, karjalainen itkijänainen, vuoden väniskö, itkupilli. Itken omasta ja maailman puolesta, mutta kylläpä se sitten helpottaa. Sitten jaksaa taas uskoa siihenkin, että minua taidetaan sittenkin rakastaa, jotta enköhän ala rakastamaan takaisin. Ja oikeastaan kaikki viime aikaset toimeni ovat kuin suoraan kirjan sivuilta. Ihme juttu.

Annanpa Tuomari Nurmion todistaa samaa.

Vielä yksi opetus

Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta


Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla


Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä


Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan


Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta

Eilisiä kuvia

Täältä niitä kieloja löytyi.

Olo on samantyyppinen kuin eilen. Taisin vain ottaa sen hetkellisen kivuttomuuden tyhmyyksissäni vähän liian hyvänä merkkinä. Ilta oli kipeä.

Parvekekin alkaa näyttää ihan ihmisparvekkeelta. Vielä kun joskus ne löhötuolit sinne saan...

Uimarannalla oli kasa koululaisia. Siksi en mennyt kuvailemaan lähemmäs, vaan otin kuvat Pirunkallion päältä. Sekin näytti mukavalta retkipaikalta.

Kaunista, mutta vesi on vielä ruskeata kevätmyllerryksen jäljiltä.

Sopivasti sairas

Kerrankin sain lääkäriltä sellaisen lääkemääräyksen, jota toteutan ilokseni. Ensinnäkin lääkkeet vievät suurimman terän kivulta, tarjoavat vilkasta unielämää ja näköjään torjuvat nälkää. Toiseksensa ne reseptin ulkopuolella tarjotut kävelyneuvot saivat minut liikkeelle ja toteamaan, että jos meinaan tuntureita kivuta, on tästä lähtien käveltävä ainakin vähän joka päivä. Olen sopivasti sairas, saan liikkua, mutta en voi tehdä työtä, kun jo 15 minuuttia koneella saa minut ulvomaan ja uikuttamaan kuni pienen susilauman.

Joenranta tuli katsastettua uimarannalle saakka. Lyhyt lenkki, mutta sopi aloittelijalle. Uimarantaa ennen on myös sopivia privaattipiknikpaikkoja, jos sellaiseen tulee tänä kesänä ryhdyttyä. Toivottavasti tulee! Paluumatkalla sain toteuttaa elämänpituisen haaveeni, keräsin kimpun kieloja. En ikinä aikaisemmin ole sitäkään saanut tehdä, kun en ole sattunut sellaiseen puskaan, missä niitä kimpuksi saakka olisi kasvanut (kivikylän kasvatti, pohjoisesta Suomesta, ei kesämökkiä eikä muutenkaan luonto-orientoituneet vanhemmat).

Piti vain majoittaa kimppu parvekkeelle, kun ottoveli on tuoksuallergikko myös. Mutta ehkä ne kestävät pidempään ja ottovelikin lähtee taas huomenna, saa nähdä kuinka monen vuoden päästä häntä sitten näkee seuraavan kerran. Tulee ikävä.. Lisäilen kuvia myöhemmin, nyt suoraan sanottuna istuminen sattuu sen verran paljon, että lähden joko takaisin kävelemään tai makaamaan lattialle. Uauh!

Lennän taas

Eilinen työhuonekalujen siirtely venäytti selkäni pahemman kerran. Nyt on kolme erilaista pilleriä, joita popsin muutaman päivän. Voin joko maata tai seisoskella, istuminen ei kuulu laisinkaan ohjelmaan toistaiseksi. Onneksi vika ei ole selkärangassa, kuten suvussamme on ollut tapana.

Ja ainakin yksi lääkkeistä on sellainen, että jos en nyt sulje konetta, niin alan haastella höpöjä tai tehdä kihroitusvihreitä. Ajatuksen lisäksi minäkin voin lentää. Silmän tarkennuskyky ei ole parhaimmillaan, se kyllä luki mahdollisissa haittavaikutuksissakin. Ja onneksi ottoveli tuli, saa siivota, tehdä ruuan ja tiskata tiskit.

...krooh... Miulla on ihan äärettömän huono toleranssi minkään valtakunnan kolmiolääkkeille nykyään.

Karvaisen lapsen kummi

Kalle Päätalon kirjoissa etenkin vanhoilla naisilla olivat sivut kipeinä. Nyt on minullakin toinen sivu, oikeastaan takamuksen päältä lähtevä lihas, joka jatkuu ylöspäin sivulle. Ai ai. Onneksi on särkylääkkeitä, ei tuota muuten saisi paranemaan. Liikunnalla tietysti voisi estää moisia onnettomuuksia, mutta veikkaan, että sivuni revähti saunasta parvekkeelle juoksennellessa vähissä vaatteissa. Vanhuus ei tule yksin, vaan buranapaketti kainalossa. Vielä kun muistaisi Mobilatia tai Voltarenia tuoda mukanaan, niin saisi sitäkin kipeään kohtaan sivellä.

Minusta tulee kissan kummi. Reetta ja Ville hakivat Sir Winstonille pienen punaisen söpöläisen, morsion (paitsi ettei siitä nyt tiedäkään, onko hän tyttö vai poika), josta tulee Kirppu. Voi lutulutulutulutu! Mie en voi sille mitään, etteivät ihmisen lapset herätä minussa minkään valtakunnan lärpätysilmiötä, sen sijaan kissat, leopardit, ilvekset ja muut kissaeläimet kyllä. Joskus koiranpennutkin. Ja vähän puput, hiiret ja oravat. Mutta eivät ihmislapset, ne vain kuolaavat ja kakkaavat, rääkyvät ja niitä pitää kannella koko ajan. (Tämä johtuu siitä, kun 7 – 10-vuotiaana jouduin hoitamaan nuorempaa pikkuveljeäni. Taisin olla turhan nuori siihen kokemukseen. Silloin päätin, että minä en ikinä tule vastuussa moisista olennoista olemaan, ja se lupaus on pitänyt.)

Olenhan minä monellakin tapaa vajaa ihmisenä, mutta toisaalta aina olen miettinyt, ettei kaikkien ole tarkoitus tehdä lapsia. Sitä paitsi olen oman osani yhteiskunnallisesti tehnyt nuoriso-ohjastelemalla ja teen edelleen vapaaehtoistelemalla. Kasvattanut ja huolehtinut muiden kakaroista siinä vaiheessa, kun omat vanhemmat eivät heidän kanssaan ole välttämättä jaksaneet. Minusta ne ovat silloin ihania! Vähän niin kuin kissanpentuja, kokeilevat kynsiään ja hampaitaan, villiintyvät ja ovat vielä pehmoisia ja vähän karvaisiakin. Ainakin niillä on yleensä tukka päässä...