Ihanan arkista juhlaa

Perjantaina ystäväpariskunnan herrahenkilö viestitteli kysyäkseen, enhän vain ollut kiinnostunut kylille lähtemään. Olinhan minä, tietysti, perjantai ja kaikki! Suoritimme klassisen Kallion läpihiihtelyn; Lennonjohto, Abin baari, Hurjalento ja sokerina pohjalla Roskapankki. Minä sitten pidän sen kaupunginosan baareista, melkein kaikista. Johonkin ihmeellisen aikasilmukkaan sitä taas tuli jouduttua, kun kaikki näytti samalta kuin silloin ennen, ennen avioliittoa. Minä vain olin muuttunut, sekä fyysisesti että henkisesti. Nyt ei enää tule mieleenkään hankkiintua hankaluuksiin, seuraan niitä vain sivusta. Ja toisaalta, hankaluudetkaan eivät enää ole kiinnostuneitä minusta, koska ikä ja painovoima ovat tehneet tehtävänsä.

Ystävä kyseli, mitä mieltä olisin, jos he pitäisivät 1,5 vuoden päästä yhteiset syntymäpäivänsä pienellä pohjoiskarjalalaisella paikkakunnalla. Mikäs siinä, kiva olisi käydä kylä katsastamassa parinkymmenen poissaolovuoden jälkeen. Kunhan vain majoituksen saavat järjestymään, mielelläni menen mukaan. Ruokaa ei kuulemma tarvitse tehdä, siihenkin löytyy paikallisia voimia. Mielenkiintoista. Mietin alustavasti myös omia juhliani, taidan tietää, mistä ryhdyn kyselemään edullista paikkaa niitä varten. Syntymäpäivät ovat hyvä syy järjestää bileet, antaa ystävien seurustella keskenään, minulla on niin hienoja ystäviä, että niiden kannattaakin antaa tutustua toisiinsa. Verkosto vahvistuu ja laajenee.

Eilinen oli sitten siivous- ja kauppapäivä. Roudasin pari säkillistä evästä, että voin nopeasti töistä päästyäni ryhtyä tekemään evästä. Nälkä minulla ei yleensä kova ole, mutta jotenkin kotiin tekee mieli suoraan kulkematta lähtöruudun kautta. Perunalaarilla huomasin sivusilmällä uudet perunat, pakkohan niitäkin oli mukaan kahmia pari kourallista. En edes muistanut katsoa, mistä mokomat olivat kotoisin, mutta kun suhteellisen halvalla sai, alle 2 eeroa, niin päätin, että olen minä hullumpiinkin asioihin tuhlannut. Alkosta kävin mukaan pari viinipulloa varastoon, minusta on niin ihanaa, kun nykyään voi kerätä jemmaa.

Iltapäivällä nojatuoli imaisi minut syövereihinsä. Makasin/ löhösin/ röhnötin sen uumenissa, haistelin naapurustosta kantautuvia suloruokatuoksuja enkä jaksanut evääni heilauttaa oman ruokailuni suhteen. Silloin olisin tahtonut taas seuraa. Kaipaus kouraisi sydänalaa, kun muistin vielä viimevuotisen ruuanlaittajan. Hyvin ole siitäkin tosin toipunut, enimmäkseen tuntuu kuin olisin nähnyt unta; poissa silmistä, poissa mielestä. Ja kun muuten ovat asiat hyvin, niin on vain totuttava elämään itsekseen ja ystävien kanssa. Olenhan minä muuten onnellinen ja kiitollinen.

Iltasella alkoi juurihoidettua hampaanperkelettä pakottaa. Pakotti jopa niin paljon, että etsin päivystävän hammashuollon numeronkin valmiiksi. Nappasin yhden tainnuttavan lääkkeen ja menin unille, tämä aamuna ei sitten tietenkään taas särje, en siis soita päivystään numeroon, vaan odottelen 26. päivää. Vielä kymmenen herätystä. Vanheneminen ja rapistuminen ovat ihan p*rseestä, enkä minä kestä kipua. Huono ihminen kun olen.