keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Käsistä juoksevat päivät

En voi kuin ihmetellä ajan lentoa. Vaikka maanantait ja tiistait eivät lempipäiviäni olekaan, niin silti niiden katoaminen historiaan järkyttää joka kerta. Voi aika, minne menet, miksi et hetkeksi hiljentäisi vauhtia? Mutta kun näin ei ole, on pakko sitkutella. Olen kova täti suunnittelemaan, ilman listoja ja kalenteria unohtaisin puolet suunnitelmistani.

Nytkin elelen jo kolmatta viikkoa etukäteen. Ensin pitää muistaa kekrivalmistelut, sitten Mustaschin keikkaviikonloppu, jolloin todennäköisesti pääsen Iikkeaan sekä muutamaan muuhun kauppaan pitkän kaavan mukaan. Tarvitsen sen sängyn. Sitten olisikin jo vuorossa työpaikan tonttujuhlat - omakustanteiset, mutta tonttujuhlat kuitenkin. Vaikka olen töissä ehkä maailmankaikkeuden absurdeimmassa firmassa (nyt ne nimittäin lopettivat toimihenkiöiden työhöntulotarkastuksetkin säästövimmassaan...), kollegat ovat kivoja eikä niiden kanssa paljon kerkeä työajalla haastella.

Arkea jaksaa paremmin, kun on jotain odotettavaa. Oli se vaikka sitten jotain pientäkin. Seuraavaksi ryhdyn varmaan odottelemaan joulua, koska talvipäivänseisaus on suuren juhlan paikka pakanalle. Kutsuttiin sitä nyt sitten millä nimellä tahansa. Ja sitten tulee taas kevät, luonto herää, samoin minä. Yritän varmaan sanoa, että epätoivon puuskauksistani huolimatta elän varmaan elämäni parasta aikaa. Olen terve, minulla on ystäviä, kykenen toimimaan, minulla on töitä. Pelottaa, että tämä loppuu.

Siis mitvit? Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen onnellinen. Se tosin piti kätkeä, mutta meni jo.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tykkäsin kovasti tuosta "Ja sitten tulee taas kevät, luonto herää, samoin minä." Kevät ja valo ja kaikki, eivät ne kovin kaukana ole. :)

/Kiona

-kummitus- kirjoitti...

No ei. Mikään ei ole kaukana, ei edes krematorio. Eiku, anteeksi. Minusta on ihan mukavaa talvella vähän kerätä voimia kevään tiimellystä varten. Viiniä ja kynttilöitä, sanoo vanha nainen.