Kone - kotitalouskone

Menetin sitten isäni sekä Lemmyn samana vuonna. Pitää totuuden nimessä sanoa, ettei kumpikaan ollut kovin läheinen. Lemmy ehkä olisi ymmärtänyt minua paremmin. Tuskin minua tosin kukaan ymmärtää ja tarvitseeko edes? Isähahmon perään haikailu tässä iässä alkaa olla naurettavaa. (Mutta kyllä minä silti välillä mietin, millaista se olisi, jos olisi ollut sellainen.) Mötorhead on minulle aikansa ikoni, yksi ensimmäisiä kuuntelemiani raskaita bändejä. Mättöä koko rahan edestä.

Eilen kävin kyselemässä Pau D´argoa äiteelle luontaistuotekaupasta. Ei ollut, mutta lupasivat tilata. Sitten laitan purkin muorille menemään ja kirjeeseen ohjeet, mistä sitä saa lisää. Kokeilkoon nyt sitten sitä, kun ei kerta länsimainen lääketiede toimi. Ei silti, skeptinen olen minäkin, mutta harmittaisi, jos en olisi sitä laittanut häntä testamaan.

Itselleni ostin purkillisen alfalipoiinihappoa. Sattui vielä olemaan halvennuksessa. Se ihan oikeasti lisää vireystasoa, parantaa ihoa ja kai se muutakin mainospuheensa mukaan tekee, irrottaa ihmisesta raskasmetalleja tai jotain. Aion kuitenkin jatkaa käyttöä joka toinen päivä. On sitten annoksen nostovaraa tarvittaessa. Voi olla, että sekin vielä vastaan tulee, ei tässä yhtään nuorruta enää.

Kotona sain hepulin, kun kuulin Murdochin erikoisjakson jälkeen uutisista, että tuleva yö olisi kylmin muutamaan päivään. Samalla kun veivasin pyykkejä koneeseen, riuhdoin jääkaappipakastimen tyhjäksi. Tavarat pakastekasseissa parvekkeelle ja torni sulamaan. Pakastinosassa riitti jäätä. Johtuu tietysti siitä, etten kerennyt yhtään kylmentää kaappia, kun sain sen. Hätätila, piti sulloa tavarat heti sisälle, kun vanha lähti samantien kiertoon, sulamisvaara oli lähellä.Mutta nyt on taas vähän aikaa hyvä, jos talvella koittaa kovien pakkasten jakso, saatan tehdä toimen vielä uudelleen.

RM hyvittelee sanomisiaan. Minä mietin edelleen.

Kappas, miten sattuikin

Juuri kun kerkesin ystävälle kehua, että onpa mukavaa, kun on joku, jonka kanssa vähän edes suunnitella tapaamisia etukäteen, tuli tarpeellinen muistutus elämän häilyväisyydestä. Kun eilen viestittelimme wotsapissa, sattui RM:lta pääsemään aivopieru, että tavataan torstaina, jos ei tule mitään yllätysbileitä. Tiedättehän te minut, laskin nopeasti yksi plus kaksi ja päätin keksiä itselleni yllätystä koko rahan edestä. Minä en jää odottelemaan giljotiinia enkä roikkumaan löysässä hirressä.

Hyvä, että asiat selvisivät jo nyt. Ei tarvitse enempää tuhlata aikaansa asian vatuloimiseen. Ja kerkeänpähän tosiaan miettiä, mitä touhuan ensi viikonloppuna, vai ottaisinko suosiolla levon kannalta. Se saattaa olla vetävä vaihtoehto, on tässä tätä ohjelmaa riittänytkin. Kivaa on ollut, mutta olen ehkä unohtanut itseni. Sen tyypin, joka tykkää itsestään ja tarvitsee omaa seuraansa.

On se kumma, että me kaikki rimpuilemme omien demoneidemme kanssa. Minä en ole ainoa. Siksi minulla varmaan ymmärrystä ihmisiä kohtaan riittääkin. Toisaalta en siksi jää kovin pitkäksi aikaa kenenkään perään, aina jostain tulee jotain uutta. Ainakin pari suhdetta, siitä kannattaa pitää kiinni, se näyttäisi olevan minulle sovelias toimintamalli.

Ja sitten vähän töihin. Saa nähdä millainen nälkä siellä tulee ennen lounasta, kun on taas tottunut vähän turhan hyvälle.

Hereillä

Olipas muutama raskas päivä. Ei henkisesti, mutta kun uni jää vähiin, jossain välissä on vaan otettava takaisin. Joulupäivänä sain ystävän vieraaksi. Aloitimme ohjelman kolmen maissa, ruokaa (ensin kylmät alkupalat, sitten savukalapastaa, ystävä toi jälkiruuan), juomaa, musiikkia ja puhetta riitti. Viiden maissa saatoin hänet taksiin, ennen kuin itse raahustelin Rotumarsun kanssa yläkylille. Hänkin nimittäin uskaltautui tapamaan ensimmäistä ystävääni, kun oli saanut omat ystävänsä pois saunakylästä. Kiva ilta, omiakin ajatuksiaan on hyvä selvittää samalla kun niitä toiselle selittää. Hienoa huomata ystävyyden syvenevän pikkuhiljaa.

Eilinen oli suuri unen ja levon päivä. En kovin monta tuntia pysytellyt valveilla, nekin menivät ruokailun merkeissä. Katsoimme tosin myös Piin elämän. Oli siinä jotain kaunistakin, mutta aika ahdistava oli elävän kuvan kokemus. Mangusteista tykkäsin. Söin kiltisti kinkkua, vaikkei se lempiruokiini ikinä ole kuulunut. Toinen vaihtoehto olisi ollut hakea kotoa ruokaa, ei minusta siihenkään ollut.

Kun kotiin saavuin, oli vuorossa tiskaaminen. Onneksi muuta sotkua emme saaneet aikaiseksi. Tällä kertaa ei myöskään musiikkia tullut soitettua niin, että naapurit olisivat olleet käärmeissään. Kaikin puolin olen viime aikoina ollut melkoinen asuntosäästäjä. Sama linja taitaa jatkua ensi viikonloppuna, minulta nimittäin kysyttiin, tunnenko uuteenvuoteen sopivia kuplajuomia.

Nyt kuitenkin olen hereillä. Saa nähdä riittääkö unta vielä ensi yöksi. Syytä kuitenkin olisi, olen edelleen ammattikuntani ainoa edustaja töissä. Vähän pelottaa, mutta otan asiat niin kuin ne tulevat. Minkä tässä muuta voi tehdä? Rotumarsu ehdotti rokulia, mutta kun en mie enää mikään lapsi ole, niin kai tämäkin vaan on kestettävä ja yritettävä selvitä työstressistä.

Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen*

 Rotumarsu tykkäsi lahjoistaan. Hän sai pussilakanan, kun satuin kuulemaan hänen haaveilevan satiinisista lakanoista. Täydentäköön itse settinsä, siitä voi kokeilla, miltä ne tuntuvat. Minä sain luvan jättää hammasharjani kylpyhuoneen kaappiin ja Tangle Teaserin. Kaveri on sen verran katsellut taisteluani hiusten kanssa. Minua nauratti.

Mitäs me muuta tehtiin? Paistettiin kinkku, katsottin Devin Townsendin The Retinal Circus - tykkäsin muuten. Rotumarsu kouluttaa musiikkimakuani, tai oikeastaan avartaa sitä. Sitten keksimme kokeilla kamaran paistamista, tuli muuten hyviä chipsejä, mutta ei niitä monta voinut syödä. Maistoin kinkkua, vaikka en ole mitenkään sikaparan ystävä. Aamulla sain hyvää mutteripannukahvia ja kaverin omatekemää joulumaustekakkua, jonka rusinat oli ajettu atomeiksi, koska kerroin, etten pidä pullukoista ja limaisista rusinoista ruuassani. Ihmemies on hän.

Pian olen pakannut kaiken naapurivierailua varten. Vielä puolisen tuntia, ennen kuin viimeinen bussi lähtee. Uskoisin, että minua väsyttää iltasella ihan kiitettävästi. Minusta joulussa parasta on se, että saa antaa ihmisille asioita. Ehkä minä sittenkin rakastan ihmiskuntaa. Ainakin ystäviäni, vaikka olenkin sellainen kilisevä kulkunen.

*Tunne vihollisesi, on siellä kristyttyjen kirjassa oikeata asiaakin. Nauttikaa sesongista kukin halujenne mukaan.

Huoltoajo

Olen ollut kovin kiireinen alkuviikon. Suolatehtaalla ei ole toiminta rauhoittunut toivomaani tahtiin, kuitenkin kaiken olen saanut hoidettua. Tiukkaa on tosin välillä tehnyt, kun ovat henkilökohtaiset asiatkin vähän asettaneet esteitä elon tielle.

Maanantaiaamuna minulla vihdoin oli aika luomihoitajalle. Kävin Bulevardin klinikalla, hintaan vaivaiset eur 25. Vaivaiset siksi, että kerrankin tunsin olevani ammattilaisen käsissä, kun neiti syynäsi minut päästä varpaisiin. Kaikkea löytyi; kirsikkaluomia, varsiluomia ja rasvaluomia. Samoin löytyi neljä epäilyttävää tyyppiä, nyt minulla on niistä kuvaus ja paikat paperilla, jonka voin ojentaa terveyskeskuslääkärille. Sitten kun joskus sinne siis pääsen, enkä joudu samalle kuin joka verenpaineasioissa minua "tutki". Se kaveri ei varmaan suostuisi minuun edes koskemaan, katsomisesta puhumattakaan.

Työpäivän päälle menin suutarilleni hakemaan kolmet kengät. Kaksiin menivät puolipohjat ja kaikkiin kolmiin uudet kantalaput hintaan eur 98. Sain vielä joululahjaksi maksipullon suihkutettavaa kyllästettä. Samoin kenkäni saivat kehuja, että suutarin vaimokin oli vaatinut kysymään, mistä ne on hankittu. Ja minähän auliisti kerroin. Minulla on hieno ammattisuhde henkilöön, joka on tärkeä naiselle, joka rakastaa kenkiä. Ja hamstraa niitä. Koska kävelen, myös huolehdin kalliista kolpposistani. Hän osaa kohdella kenkiäni arvostaen, jos tahdotte ammattitaitoisen suutarin tiedot, kysykää.

Kävin joutessani myös Liiterikaupan kautta ennen kotiinmenoa. Jouluajan ruokamenut alkavat muodostua eikä minun todennäköisesti tarvitse ennen ensi viikkoa poiketa kaupassa kun vielä tänään käyn soveliaita juhlajuomia. Ja kalan huomista varten.

Vietin illan Rotumarsun kanssa. Hän on jo lomalla, niinpä tuli valvottua suhteellisen myöhään. Vielä kun kaveri onnistui sairastumaan yön aikana flunssaan ja herätti minutkin ennen viittä. olin todella väsynyt jo töihin mennessäni. Ahkerasti kun puuhastelin, pysyin hereillä. Kävin talvipäivänseisahduksen valoisaan aikaan (aurinko bongattu!) katsastamassa yhden kokouspaikankin kevään isoa kokousta varten, vaikutti lupaavalta, vaikka kalliiksihan se käy. Siinä sitä vielä työmaata riittää... Kahden jälkeen oli kuitenkin pakko jättää työmaa taakseen, minulla nimittäin oli kampaajalle aika.

Mikä onni, ilo ja autuus oli taas maata pesupaikalla hierottavana, tällä kertaa oikeasti nukahdin sinne. Vitsailin pikkukampaajalleni, että hän saisi tehdä minulle mitä vaan enkä huomaisi, ennen kuin hän herättäisi minut. Goottitukkaa hän ei kuulemma suostu kuitenkaan tekemään. Onneksi kyseessä on luottohuoltaja, sain jälleen ihanan vaaleankullan/ kuparin värisen pään ja hienovaraisen lyhennyksen. Tukka jaksaa kihartua itsestään. En ymmärrä, mitä teen, kun poika tekee kesäkuussa uhkauksensa mukaan ja muuttaa Australiaan. Hän oli saanut sinne nimittäin työviisumin. Liekö lähdettävä perässä?

Vielä tämä päivä, sitten saa taas yölläkin syödä. Jos jaksaa ja jos on halua. Luulen, että tarvetta ei tule olemaan.

Hurlumhei matkaan jo käy

Voi minua heikkomielistä ja vähäpäistä, kun en osaa pitää itseäni ruodussa. Enkä tahdokaan, mutta se nyt tähän kuulu. Siiseli kutsui pohjoisempaan kaupunginosaan, baariin, jossa en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Siellä he olivat koko hurja joukko ja iso määrä tuntematonta sakkia. Ravintolan toisella puolella oli jonkun kaverin 50-vuotissynttärit ja toisella puolella soitti ihan kelvollinen rockabilly-bändi. Yksi siiselin lähimpiä ystäviä, hänen sanojensa mukaan hänen ainoa ystävänsä, oli synttäreillä puolisonsa kanssa, niinpä oli muu sakki päättänyt seurata samaan baariin.

Siellä oli jo tunnelma katossa, kun saavuin paikalle. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä kaikkia, sain lämpimiä halauksia heti ovella. Jopa Siiseli nousi pöydästä ottamaan takkia pois päältä ja kyselemään juomatoiveita. Ilta oli hauska, sain tanssia sekä Siiselin ystävän että syntymäpäiväsankarin kanssa. Siitä tosin meinasi tulla mustasukkaisuusdraama, kun Siiseli ryhtyi kyselemään tahtoisinko jäädä baariin, jos hän lähtisi kotiin. Totesin niin kuin hän on minulle joskus todennut, että tapanani on lähteä saman ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla on ollut treffit.

Sitten kävelimme hänen kotibaarinsa kautta kotiin. Mukavaa iltaa seurasi sikeä uni. Aamulla Siiseli oli vääntänyt aamupalan sillä välin, kun olin suihkussa. Minä kaivoin käsilaukustani joululahjan miehelle,joka vihaa joulua. Oli hän lahjasta kuitenkin otettu, kysyi saako avata heti vai pitääkö odottaa jouluun. Minä annoin luvan avata samantien, kun toinen oli kuin pikkupoika. Paketista paljastuneet mustat sukkaparit, joissa on kaikissa erivärinen raita sukansuussa, olivat mieleinen lahja, hän nimittäin on aikaisemmin jo ihaillut niitä minulla. Siitä se ajatus sitten lähti. Samalla kerroin Rotumarsun olemassaolostakin, varoitin, että meidän tapailemisemme alkavat olla tapailtu.

Kävimme kotibaarissa kääntymässä ennen kuin minä matkasin vaihtamaan tavarat mukaani. Pääsin itäiseen Helsinkiin pelaamaan roolipeliä. Luvassa oli armoton taisto goblinien kanssa, niitä oli solan molemmin puolin satakunta. Sain teurastettua ahmankynsilläni niitä 12 ennen kuin lähtivät livohkaan. Moraali petti. Hah! Edessä on tason nosto, minun pitäisi olla jo 8-tasolla, kun lukemat notkuvat vielä vitosella. Mut kun se on niin työlästä! Ja kyllä mie näinkin toimeen tulen, kun omaan voimia, joista en mitään ymmärrä.

Onneksi ymmärsin lähteä pelin jälkeen kotiin. Yhdentoista maissa olin jo peiton alla, enkä suoraan sanottuna kovin kauan kerennyt siellä venyttelemään ennen kuin Nukkumatti vei mukanaan. Hyvä niin, koska tänään tein jouluaterialle jälkiruokaa. Sitten vielä on siivoamisp*skaakin edessä. Ärs ärs.

Ystävä teki minulle pyynnöstäni kilisevän rannekorun. Se on ihana, painava ja kilisevä. Kalliiksihan se kävi, jo pelkkä hopean määrä on massiivinen, noin 70 geetä, mutta mitäpä ihminen ei oman itsensä eteen tekisi. Se on joululahja itselleni.

Jotta jos jossain näette naisen, jolla on omat lusikat mukana, se olen minä, saa tulla sanomaan päivää. ;-D

No rest for the wicked

Olen päässyt juhlakaudesta aika vähällä. Olen ollut vain kaksissa pikkujouluissa, työpaikan ja ystävien kanssa järjestetyissä. Määrä oli riittävä, eikä missään korostettu joulua, syötiin hyvin ja juotiin paremmin. Keskiviikkona selvisin hengissä lounasravintolan joululounaasta. Se kyllä oli varsinainen pohjanoteeraus, jopa ihmiset, jotka pitävät jouluruuista, kätisivät aiheesta. Tänään menemme tiimilounaalle naapuritalon ns. parempaan ravintolaan. Sen menun kävin kurkkaamassa jo etukäteen itseäni miellyttäväksi. Minkäs minä sille voin, että olen herkkuperse!

Talvipäivänseisauksen suunnitelma alkaa hahmottua. Aatonaattona menen naapuriin seuraamaan kinkunpaistoa, aattona naapurilähiöön nauttimaan hillitysti eväitä ja juomia, joulupäivänä taas saan ystävän kylään. Siihen on vielä menu miettimättä, keittiönpöydän ääressä aikaa kuitenkin taas vietetään. Vieläköhän sitä muka jaksaa jotain tapanina tehdä vai joko voi siirtyä takaisin arkeen? Viikonloppuna ei varmaan kovin kummoisia tarvitse tehdä, että jaksaa taas töissä. Etenkin kun tänään jää kollegakin pitkälle lomalle. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki muut saavat levätä paitsi minä?

Vuokranantajalta tuli vuosittainen kirje. Vuokra ei laskenut kuin kolme euroa. Tuo on sitten erittäin ironinen lausunto, minä edelleen ihmettelen, miten voi olla olemassa aso-taloyhtiö, jossa kulut pienenevät. Meillä tehdään jotain oikein. Jos tietäisin, mitä, möisin systeemin muillekin vuokranantajille. Vai onko niin, ettei meidän yhtiömme ole tarkoitus tuottaa voittoa? Onko tämä yhteiskunnan tulonsiirto minulle ja kanssa-asujille? Sen verran luin asukaskokoustiedotetta, että ainakin uudet pesukoneet saamme ensi vuonna. Se on tosi hieno juttu, minun ei siis vieläkään kannata satsata omaan. - Olen minä jotain tässä maailmassa tehnyt oikein, kun karma luovutti minulle kunnon kodin. (Vielä kun saisin sen 8 neliötä suuremman...)

Tähdenlento

Rotumarsu houkutteli minua kiinnittämään kaamostähden ikkunaani, kun kerroin, että sellainen minulta löytyy. Se kyllä oli tarkoitukseni, mutta varmaan olisin viritellyt sen paikalleen vasta viikonloppuna. Kuitenkin ryhdyin toimeen aikaisemmin häntä ilahduttaakseni, hän kun näkee ikkunani pihan toiselta puolelta. Suhraaminen oli valtaisa, ensin piti nimittäin löytää etokapistus, se oli tietenkin hautautunut siivouskomeron yläkaapin perimmäiseen osaan. Sinne missä muutkin joulukoristeet piileskelevät.

Mutta näinpä nousin riemuisasti portaille. Kuinkas sitten kävikään? Tähti irtosi kannakkeestaan ja luiskahti suoraan patterin väliin. Minulle jäi vain luu (polttimo johtoineen) käteen. Siinä sitten tuijotan epätoivoisena kolmen sentin rakoa, jonne muovihärpäke onnistui itsensä tunkemaan. Mietin, että tuonne eivät mene edes paistopihdit. Mutta epätoivo keksi keinon, onhan minulla rautalankaa. Siitä sitten lenkkiä muotoilemaan ja aikani kun ähräsin, sain tähdenlentoni pelastettua. Asentaminen jäi seuraavaan päivään, ei tehnyt mieli sillä siunaamalla edes vilkaista mokomaa.

Sain Kanta.fi -palvelusta verikokeiden tulokset. Ei se nyt ylitsepääsemättömän kamalaa ollut, mutta sanotaanko, että tarttis varmaan tehdä jotain. Ja minulla on jo suunnitelma olemassa, mutta kyllä tämä vanheneminen välillä v*tuttaa. Samalla tekaisin sinne hoitotahtonikin, jossa kerron toiveestani, että pahan paikan tullen minua ei sitten elvytetä. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa DNR-tatuointi tissien väliin.

Esihenkilöni sairastui äkillisesti ja vakavasti. Todennäköinen poissaoloaika on noin kaksi kuukautta. Arvatkaas, kuka tuuraa ennaltamääräämättömän ajan. Tekisi mieli vähän kiroilla lisää.

Julkisen terveydenhuollon väärinkäyttöä

Olin varmaan niin pöyristynyt lääkäristä päästyäni pari viikkoa sitten, että olen aktiivisesti koittanut unohtaa koko katastrofin. Nyt se taas tuli mieleen, kun tajusin, että en edes tiedä, miten saan verikokeiden tulokset ulos. Pakkohan se on vähän puuskaista.

Ensinnäkin jälleen kerran voisin haukkua yrityksen, jossa työskentelen. Mikä järki on lähettää ihminen parhaaseen työaikaan toiselle puolelle kaupunkia lääkäriin, kun työterveyshuollossa asia hoituisi jokin aamu tai ilta? Parhaassa tapauksessa jopa työajan ulkopuolella. Mutta kun kerta asia näin on, niin minähän läksin. Kuvittelin olevani ajoissa, mutta niin vaan kävi, että juoksuksi piti panna ja olin pari minuuttia yli tapaamisajan paikalla. Onneksi lääkäri oli vielä enemmän myöhässä, kerkesin tasoittaa hengitykseni.

Pääsin sisälle. Siinä me sitten tuijotamme toisiamme, kunnes tajuan, että se lääkärin mölli ei aio edes kysyä, miksi olen tullut paikalle. Niinpä ryhdyn selittämään, että tarvitsen lähetteen vuosittaisiin verikokeisiin. Ja että jos herra on hyvä ja katsoisi mittaamieni verenpainearvojen avulla, että onko lääkitys sopiva. Hah! Lääkäri kintaalla viittaa ojentelemalleni läpyskälle, ei itse edes vaivaudu kaivamaan verenpainemittaria esiin, vaan toteaa, että hänhän jo määräsi minulle vanhoja lääkkeitä.

Sitten hän naputteli aikansa konetta ja sanoi, että nyt on verikoelähete kirjoitettu. Kun kysyin, enkö saa siitä mitään printtiä, hän vain punoi päätään. En siis tiedä vielä tänäkään päivänä, mitä kokeita minusta viime viikolla otettiin. Onpahan hyvä syy soittaa ajanvaraukseen ja kysellä, että miten ne tulokset itselleen saa. Kai ne joku minulle osaa tulkita, mutta yksi mikä on varmaan, sille kaverille en enää mene edes pää kainalossa.

On tämä mennyt jännäksi. Tämän jälkeen minua todennäköisesti verenpainetaudissa hoidetaan, kun saan aivoinfarktin tai muun jännän tukoksen. Kun olisi rahaa, kävisin tsekkauttamassa itseni yksityisellä. Koko keikkaan meni noin 2,5 tuntia. Jos mietitään, että kai minunkin työlleni joku tuntihinta on, niin ei sekään ilmaista työnantajalleni ollut. Puhumattakaan ennaltaehkäisevästä työterveydenhuollosta, kai heidän olisi hyvä tietää, mitä minulle kuuluu edes fyysisesti, kun psyykkisestä hyvinvoinnista ei kannata puhuakaan.

Noh, niin pitkään kuin valitan, olen hengissä. Pidetään tilanne sellaisena.

Hetkinen, otsikko unohtui

Tyhjensin äsken jääkaappiani. Biojätteen määrä on noussut hälyyttävästi viimeisen parin kuukauden aikana. Mahtanee johtua siitä, että en enää ole kotonani syömässä jämiä loppuun. Rotumarsu huolehtii varsin tehokkaasti ruokahuollostani, ei tarvitse siellä nälkään kuolla. Vähän autoin itsekin asiaa perjantaina, kun väänsin lupaukseni mukaan pari pellillistä karjalanpiirakoita mukaan. Vein minä tosin vähän saunajuomiakin, kun saunaan oli vahva tarkoitus joutua.

Hyvin kelpasivat piirakat. Munavoitakin oli tarjolla. Samoin oli tarjolla herkkiä keskustelunaiheita. Kumpikin meistä tosin välttelee käsitteiden määrittelyä, mutta jos seura kelpaa paremmin kuin liesuaminen pitkin kyliä, voitaneen puhua, että tässä on päästy ihmissuhdeosastolle. Minun pitäisi tolkuttaa sitten pari juttua itselleni ja toimia päätösteni mukaan. Mutta kun osa minusta edelleen tahtoo harrastaa sabotaasia ennen kuin joudun itse sabotaasin kohteeksi.

Jatkan äiteen lahjomisessa tutuksi tullutta ja hyväksi havaittua traditiota. Tilaan hänelle ET lehden. Olen näköjään viime jouluna jo ollut kaukaa viisas ja ottanut kestotilauksen. Pitää tällä viikolla lähettää omatekemä lahjakortti ja vaikka marmeladirasia menemään Pohjoisempaan Suomeen. Saa nyt sitten nähdä, miten monta vuotta sitä saa vielä tilata. Isäni olisi tänään täyttänyt vuosia. Hän eli pidempään kuin oma isänsä ja äitinsä. En ole minäkään kovin pitkäikäistä sukua.

Pohjoisempaan Suomeen tulen matkaamaan helmikuussa pariinkin kertaan. Ensin sellainen incognito-retki, kun yhdessä entisessä kantabaarissa on sellainen Vanhat pierut rokkaa-tapahtuma. Sitten pitää käydä sukulaisretkellä. En vaan tahdo sotkea niitä keskenään, tahdon myös nauttia paikkakunnan antimista.Much work and no fun... Juu nou.

Onneksi kerkesin kotin ennen lumisadetta. Nyt vaan pelottaa töihin lähteminen, onkohan ulkona kovin liukasta? Kylmä siellä on ainakin, ennen kuin taas tottuu alkavaan kylmään vuodenaikaan. Onneksi minulla on paljon lämpimiä talvikenkiä. Kyllä muuten kirpaisi, kun eilen vein yhdet popot kaatopaikkaroskikseen, ne tosin olivat jo kymmenen vuotta vanhat, mutta silti. Ei enää voinut viedä suutarillekaan, kun kannat alkoivat hapertua silmissä ja molempiin olisi pitänyt vaihtaa keskiraudat. Se on kallista touhua, en suosittele kenellekään, ellei kyseessä ole ihan ehdottomat lempikolpposet.

Puuronkeittäjä saa huttua käkättimeen

Keskiviikon lahjontatilaisuus italialaisruokien parissa oli viehättävä kokemus. Oli siis ihan oikeasti hauskaa, vaikka taka-ajatuksena toki oli meidän saamisemme asiakkaiksi. Tiettyä myötämielisyyttä kieltämättä oli liikkeellä, kun pääsin kotiin puolen yön punttuussa. Tuliaisena oli vielä kunnon jaappanialaistyyppinen veitsi, niin ei haitannut paidan sotkeentuminenkaan. Pestähän se toki piti vielä yöllä, saamastamme essusta nimittäin irtosi mustaa väriä ja minulla tietysti oli päällä valkea pellavapaita.

Paahtopaistipaloja valeltiin voilla - sitä oli PALJON!

Söimme antipastoa, sitten äyriäistortellineja sahramikastikkeessa, pääruuaksi tuli karitsanpaahtopaistia, pieni granité aikuiseen makuun ennen vuohenjuustotiramisua puhdisti kitalaen. Ja tietenkin kahvi avec. Juu. En nukkunut kuin viisi tuntia. Olin erittäin erittäin väsynyt ja nälkäinen koko torstain. Mistä ihmeestä se johtuu, että jos syöt hyvin, niin seuraavana päivänä on kahta kamalampi nälkä?

Lupasin tehdä karjalanpiirakoita. Se tarkoittaa sitä, että pitää keittää puuroa. Onneksi heräsin tänä aamuna jo ennen kellon korinaa, panin puuron tulille ja ryhdyin muutenkin miettimään kauppalistaa. Minua varten on hankittu mutteripannu, haalin mukaaan soveliasta kahvia. Ruuaksi on luvattu pihvejä, käyn viiniä. Pääsen saunaan, tarvitsen siideriä. Jälkiruuaksi tulee piparia, eiku...

Arjellista elämää

Kaikkeen sitä minäkin hurahdan vielä vanhoilla päivilläni, niin kuin nuorten scfi/fantasia-tvohjelmaan. Doctor Whossa alkaa olla taas jännät paikat. Näytti siltä, että Clara kuoli. Voi himppu, mutta eihän se voi, Tohtori saa hänet kuitenkin pelastettua. Siinä se on oikean elämän ja fiktion välinen ero, oikea elämä harvemmin loppuu onnellisissa merkeissä.

Sen sain tuta myös jutellessani äitini kanssa puhelimessa. Lääkäri oli saanut kakistettua suustaan riittävän selkeästi, että haimasyöpään ei lääkitys tai leikkaus auta. Hoidot oli lopetettu. Ja edelleen muori toteaa voivansa erinomaisesti, paremmin kuin koskaan. Hyvä niin, toivottavasti hän pysyy tuossa tilassa mahdollisimman pitkään. Ennustetta tuskin tietää kukaan. Niinpä oli kiva kuulla, että tänään ovat pikkuveljen kanssa menossa kirjoituspöytähankintoja tekemään, enhän minä sitä kirjoituspöytää nimittäin koskaan hänelle saanut. Ei enää kukaan tunnu kulkevat isolla autolla pääkaupunkiseudulta Pohjoisempaan Suomeen.

Noh. Näyttää siltä, että elinaikaennusteeni on 25 - 30 vuotta. Vielä on aikaa vatuloida kaikenlaista. Ja sitähän minä teen, täytyy myöntää, että näinkin turhanaikaiseksi ihmiseksi käytän nettitilaa arpomiseen ja turhan veivaamiseen enemmän kuin oman osani. Mutta kun ei itselleen mitään voi, kai se sellainen tietynlainen itsekkyys lisääntyy, kun ei ole kääpiöitä tai puolisoa, johon energiansa käyttäisi, sitten käyttää sen itseensä. Puoliso olisi kyllä joskus ollut ihan kova sana, jälkikasvua en osaa kaivata vieläkään. Tiedän geeniperimäni, kuulun vialliseen sakkiin.

Onneksi huomenillalla on jotain muuta mietittävää. Pääsen osallistumaan italialaisen ruuan kokkikurssille. Torstaina pitäisi pitää suuri kodinsiivoushetki ja sitten onkin jo viikonloppu. Taas! Kohta koittaa joululoma. Odottelen riemulla pidempiä vapaita. Minua väsyttää aivan tolkuttomasti. Voisin juuri nyt mennä takaisin sänkyyn, unta tuskin saisin, mutta voisin käpertyä sinne. Vaikka meditoimaan ja sitten hibernoimaan.

Ai niin, iltasella joku kolisteli kotiovella, ensin mietin, että en mene edes katsomaan. Onneksi vetäisin kylpytakin niskaani ja menin. Siellä oli söpö postipoika, Brandosin kenkälähetys saapui juuri Tohtorin jälkeen. Poikaparka varmaan mietti, että kaikenlaisia täti-ihmisiä sitä onkin, mutta kun en ollut tilannut kotiinkuljetusta, niin en ymmärtänyt sellaista odottaa. Positiivinen asiahan se oli, yksi muistettava vähemmän. Muistamisesta taas tuli mieleen, että estrogeeni on melkein loppu, tänään pitää päästä apteekkiin töiden jälkeen. Kyllä tää sitten on hektistä... Not.

Sesongin kiireitä

Ottoveljen asioiden hoitaminen taas meinaa tuottaa vaikeuksia. Pitäisi saada viisumipaperit suurlähetystöön. Onneksi hän ymmärsi sotkea myös biologisen veljensä hoitamaan asiaa, ettei jää pelkästään minun kontolleni. Jako on nyt sellainen, että minä hoidan paperit kasaan ja veli vie ne lähetystöön. Eilen kävin reippailemassa naapurilähiön Ärkioskilta passi-hakemuskirjeen. Palasin pidempää reittiä kotiin, kun huomasin pitäväni kävelystä kosteassa lämpimässä ilmassa.

Kävelyretken päätteeksi raahustin Rotumarsun hoitoon. Siellä oli lihapala uunissa valkosipuliperunoiden ja täytettyjen paprikoiden kera. Vielä tuli punaviinisoosia kyytipojaksi. Ihan kummallista, kun joku tekee ruokaa minulle, minähän se yleensä olen, joka muita syöttää. Sitten makoilimme sohvalla, perinteiseen malliin arvostelimme pukukavalkadia. Minua nauratti, tykkään niin tolkuttomasti kaikesta tavallisesta. Illalla nuoriherra kysyi vielä sängyssä, että halaileeko hän liikaa. Minä kielsin, on hyvä olla.

Lauantaiset pikkujoulut olivat ihana ystävien tapaaminen. Aina tulee joku uutena joukkoon, mutta vastaanotto pyrkii olemaan avoin ja lämmin. Ihanaa, kun ilmapiiri on täynnä naurua ja hyvää tahtoa. Ja pöytä notkui jälleen kerran, meissä kaikissa on hobittiverta ilmiselvästi. Ajelin taksilla vasta kolmen maissa kotiin.

En tietenkään ole saanut kunnolla unta koko viikonloppuna. Nyt vetkututtaa. Ei edes töihin pääse ajoissa.

The world is full of kings and queens, they blind your eyes and steal your dreams*

Kun ystävä tulee kylään, naurua riittää. Puhelemme me välillä vakaviakin, mutta onneksi molemmilla on samalla tavalla vinksahtanut huumorintaju, ettei ole asiaa, mistä emme voisi vähän viisastella. Minun osiossani pohdiskelin Naapurin ja erään toisen herran välisiä eroja. Toinen on kuin rotumarsu, karva kiiltää, pumpulainen,viihtyy kotona, tykkää pyöriä tutussa oravanpyörässään, on sitoutuvaa mallia; toinen taas on kuin siiseli, saa vuosittain vaelluskohtauksen, karheat karvat sojottavat minne sattuu, hoikka ruumiinrakenne, on arvaamaton ja villi. Yhteisellä päätöksellä Naapuri sai blogiani varten uuden nimen, hän on tästä lähtien Rotumarsu. Se toinen voi sitten tarvittaessa olla Siiseli.

Eilen ei kuitenkaan ollut rotujen välisen kohtaamisen aika. Olimme Club Darksidessä katsastamassa ystävän bändiä. Kiva keikka, hauskaa seuraa, mutta kyllä ennen kuutta herääminen vaatii veronsa. Kävimme Bäkkärillä yksillä ennen kuin kipittelimme yöbussiin ja kotiin. Olikin syytä säästää, koska myrskun halki menimme baariin taksilla. Pahalaiset.

Tänään taas on pikkuyule-juhlan aika ystävien kanssa. Minä lupasin viedä kalaa ja tofua. Kävimme Hakaniemessä töiden jälkeen, sieltä mukaan tarttui häkään tapettu siika ja Viivoanista tofu. On luvassa taas suuri naurun, laulun, syömisen ja juomisen juhla. Minä tarvitsen sitä, töissä nimittäin on ankeuttajia liikkeellä. Huomenna menen täysihoitoon Rotumarsun sohvalle, minulle on luvattu unta, ruokaa, huolenpitoa ja kaikkea sellaista söpöä, että tätiä vähän heikottaa.

* Otsikosta kiitos Black Sabbathille. Heaven and hell.

Mittailua

Mittailen tiluksiani. Kyllä minulla vielä lähiaikoina on varaa siihen sänkyyn, olen päättänyt. Ja hyvin todennäköisesti se 140-senttinenkin makuusoppeen menee. Vähän ujuttamalla, mutta menee. Pitää vaihtaa järjestystä, sekään ei mikään huono asia ole. Samalla pitää sitten pestä ikkuna, verho ja sälekaihtimet. Nyt sekin on ollut vähän vaikeata ja siksi jäänyt tekemättä.

Mittailen myös verenpainettani. Lääkäriaika on torstaina. Näyttää siltä, että näin aamusella paine on vähän koholla (147/84/54), mutta toisaalta tässä vaiheessa lääkkeen vaikutus on pienimmillään. Eiköhän se ole riittävä. Parempi kuitenkin keskustella valkotakkisen kanssa. Kolestroliarvoa tai paastosokeria taas itse ei pysty ottamaan, siihen tarvitsen lähetteen. On tämä kyllä mennyt vaikeaksi. Mitähän lysti mahtaa kustantaa?

Painoani en mittaile. Eipä toisaalta ole tarvinnutkaan, samat vaatteet menevät päälle. Todennäköisesti kovin suuria heittoja ei ole tapahtunut. Tukka saisi kasvaa pituutta, vaan kun ei kasva, kampaajalle on vielä vajaa kuukausi aikaa, juurikasvu näkyy jo. Ripset itse asiassa eivät olekaan niin töpöt kuin olen kuvitellut, ne vain ovat vaaleat ja silmät syvällä, tulee optinen harhama. Kulmakarvoja sen sijaan joudun lyhentelemään, Bresznevin sukua ja huonetta kun tunnun olevan. Onneksi niissä edes pysyy väri vielä, geelillä saan ne pysymään ruodussa oikeansuuntaisina.

Brandosin alennusmyynnistä tilasin samanlaiset Neosensin punaiset kengät kuin minulla on ennestään. Teen vanhoista festarikengät ja uusista työkengät. Niissä on nimittäin ihana lesti ja korkoa vain 6,5 cm. No kun halavalla sain.