Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Elämä on jotenkin kovin inhottava paikka. Ensin sitä syntyy, sitten alkaa tajuta mistä on kyse, tekee pakolliset virheet, korjaa virheensä ja sitten juuri kun alkaa päästä jyvälle koko hommasta, alkaa rappeutuminen. Surkeinta on, kun ystävät alkavat poistua muonavahvuudesta, jokainen surullinen uutinen on naula omaan arkkuun.

Eilen taas iskettiin syvälle yksi naula. Edellisen ammatin aikaisista kollegoistani yksi oli löydetty kotoaan menehtyneenä. Syytä ei toistaiseksi tiedetä, mutta hänellä oli yksi geeniperäinen sairaus, joka on saattanut aiheuttaa sydämenpysähdyksen. Melkein toivoisin, että se oli syynä eikä mikään muu.

Edesmennyt ystäväni oli vinkeä persoona. Monta kertaa naureskelimme, että mielipiteemme olivat niin vastakkaiset, ettei meidän oikeastaan missään nimessä olisi pitänyt tulla toimeen. Mutta me tulimme. Joskus jopa kokeilimme rähinäviinan juomista, että saisimme riidan kehitettyä, vaan sekään ei auttanut. Tuloksena oli tosin sanonta, jota olen joskus viljellyt vieläkin, kun juodaan tyttönimelliseni viinaa. Sitä nautitaan silloin paljon, pitkään ja hartaasti.

Viime vuosina emme pitäneet niin tiiviisti yhteyttä kuin aikaisemmin. Hän eleli pohjoisessa ja minä etelässä. Sen lisäksi hän oli työttömänä, minkä luulen aiheuttaneen jonkin valtakunnan erakoitumista, hän nimittäin oli kovin työorientoitunut persoona. Viimeksi vaihdoimme viestejä joulun aikaan, sovimme alustavasti tapaavamme, kun hän saapuisi etelässä käymään.

Emme tapaa enää. Kepeät mullat, Kine!