Hullun hommaa

Ja minä kun kuvittelin, että tämä olisi jo helpompi päivä. Ehei. Olen vastaanottanut ottoveljeni, joka poistui maasta pariksi kuukaudeksi (lupasi tosin tuoretta galangaa ja kurkumaa tuliaisiksi maaliskuun lopussa). Sitten menin ja siivosin vanhan asuntoni loppuun (en tietenkään hinkkaamalla, mutta ainakin niin, että siitä on helppo aloittaa, jos on sairaalloinen siivousfriikki).

Vein vanhan kodin avaimet pois, tarvoin pitkää suoraa läpi tuulen ja tuiskun. Tunsin hetkellistä haikailua kauniiden näkymien ja koko kodin suhteen. Minulla ei varmaan ikinä ole olut niin kaunista vuokra-asuntoa. Tulen vielä ikävöimään sitä. Ehkä paljonkin, koska en ole vielä yhtään yötä osannut nukkua kunnolla. Maksimissaan viisi tuntia. Sekin stressaa.

Kävin pakettiauton lainaan, että saan muuttolaatikot meille takaisin töihin. Ajoin isolla autolla ja pelkäsin joka jumalan minuutti. Muistatte kai, että minulta puuttuu sekä stereo- että hämäränäkö. Onneksi olin suorittanut projektin jo ennen neljää. Ei ruuhkaa Kehällä eikä Tampereen tiellä. Pelotti. Toisaalta tuli mieleen, että olihan se komeata sitten, kun se sujui. Blondi ison auton ratissa, parhaimmillaan tuli tunne, että tätä olisi voinut tehdä enemmänkin. Se tunne tosin katosi äärinopeasti, kun peruuttaa piti. Juma, mie en ymmärrä, MISTÄ minun pitäisi nähdä minne olen menossa ja miten paljon siellä takana on tilaa.

Olen onnellinen. Ekstraonnellisuuspisteet tulivat, kun kuulin rakkaan ystäväni rintamöykyn olleen vaaraton. Voi tätä riemun päivää! Mie niin pelkäsin, että menettäisin jonkun tärkeän. Hullun hommaa tämä terveydellä leikkiminenkin on. Ei pitäisi polttaa tupakkaa, sanoo yksi, joka menee nyt polttamaan savukkeen ihan silkasta elämänriemusta.