Yhdenlaista elämää

Katselin ympärilleni; en edelleenkään ymmärrä, että kotini on minun. Huonekalut ovat tuttuja, mutta ne näyttävät melkein uusilta toisin aseteltuina. Sitten se iskee, suru. Suren menneitä esineitä, menneitä koteja, menneitä ystäviä, mennyttä elämää.

Suren päiväkirjoja ja julisteita. Vähän vähemmän suren vanhempieni kihlajaisastiaston perään, kaikkein vähiten polkupyörän perään, vaikka tiedänkin, että sitä tulen vielä kaipaamaan paljon. Suren myös isoisän kihlasormusta, painavaa 18 karaatin kultaista sileäksi kulunutta rinkulaa, joka suurennettiin ja johon kaiverrettiin uusi nimi. Isoäitini nimi oli Liisa Emilia. Minä en saanut yhtään suvussa kulkevaa nimeä. Olin esikoinen, mutta sukupuoli oli väärä, olen tyttö. Nainen nykyään, keski-ikäinen ja keskikokoinen, huomenna jo vanhus.

Suren elämätöntä elämää, vaikka olen kerennyt kiertämään useampaa tahkoa kuin suurin osa ihmisistä edes tietää olevan olemassakaan. Kaipaan ihmisiä, vaikka minusta aina sanotaan, että olen erakko eikä minusta ole kenenkään kanssa elämään. Entäs jos olisi ollutkin, jos olosuhteet olisivat olleet toiset? Entäs jos olisi vieläkin, jos vain löytyisi joku, joka minuakin kuuntelisi?

Mutta kun minä olen niin vitun kiltti. Kiltti ihminen kuuntelee aina muita ensin, antaa puhua loppuun. Kiltti ihminen ei tässä maailmassa saa sanansijaa ennen kuin ottaa sen. Ja arvatkaapas, tuleeko silloin puhe oikein? Voinkin paljastaa pikkusalaisuuden, ei tule; tulee vain teräviä ja vihaisia, karrikoituja ja röyhkeitä lauseita, sellaisia, joita kiltti ihminen ei oikeastaan tahtoisi sanoa. Mutta kun tulee tarve, tahtoo kertoa, että minäkin olen täällä, minä elän vielä.

En mie oikeastaan muuta sure kuin kadonnutta itseäni. Ja vähän niitä päiväkirjoja.