On se kumma; sitten kun saisi nukkua, ei nukuta. Osan voi kyllä panna pienoisen jännityksen piikkiinkin. Muutaman tunnin päästä asia selviää, mihin olen päätäni punkemassa, kiviseinään vai höyhentyynyyn.
Tilasin pohjoisemman kaupungin sairaalan arkistosta potilaskertomukseni. Oikeastaan sen lukeminen tulee olemaan mielenkiintoista. En nimittäin muista, mitä lääkärit sanoivat lopulliseksi syyksi sille, että verkkokalvo irtoili itsekseen. Kummallista, kun muistan lapsuudestani todella paljon, jopa asioita, jotka ovat tapahtuneet ollessani alle kaksivuotias, mutta niin siinä vain tuntuu käyvän, että minunkin muistikapasiteettini on rajallinen.
Muistinmenetystä tosin toivoisin muutaman vuoden takaisille tapahtumille ennen kuin lapsuudelleni, vaikkei se lapsuuskaan mitään auvoista aikaa ollut. Minä muuten ikinä en ole ymmärtänyt sanontaa, jonka mukaan koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Mitä helkkaria se oikein tarkoittaa? Jos lapsuus on ollut onneton ja surkea, ei asian hyväksyminen ja ns. anteeksianto siitä yhtään sen kauniimpaa tee. Jos se taas tarkoittaa sitä, ettei siihen saa jäädä vellomaan ja antaa sen vaikuttaa loputtomiin saakka, niin siihen kyllä melkein tarvitsisi jonkun itseään viisaamman apua, joka osaisi opettaa pois lapsena opituista toimintatavoista.
Itse olen kirjoittelun kautta päässyt edes joistain kommervenkeistä eroon, mutta kovin usein taannun takaisin lapsuustraumaan, jossa pitää huolehtia, vahtia, olla varuillaan, olla luottamatta, tai sitten ottaa riski ja luottaa kaikkiin. Tuo viimeksi mainittu kai minut suurimpiin ongelmiiini on vienyt.
Se siitä. Antaa lapsuuden mennä takaisin lapsuuteen. Mie ryhdyn tekemään aamupalaa, että jaksan kuutisen tuntia kuunnella ja osallistua. En mie hiljaa osaa olla kuitenkaan. Piip.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti