Tämä viikko on ollut harvinaisen pitkä ja raskas. Työtyyppisesti kuitenkin vain. Kotona vietän rauhaiseloa. Luen Anne Ricen Vampyyri Armandia englanniksi ja työmatkoilla taas Mosleyn Bad Boy Brawly Brownia, niin joudun keskittymään niihin sen verran, ettei tule ahmittua, vaan etenen hitaasti. Mutta luen kuitenkin joka päivä, se kertoo henkisen terveyden edistymisestä.
Tajuaakohan kukaan, millainen muutos persoonallisuudessani kävi avioliiton loppuaikoina ja sen jälkeen, kun lukemiskykynikin katosi. En voinut keskittyä enää mihinkään. Elämänlanka oli kaikin puolin aika kapoinen. Mistä tuli mieleen, että kylläpä edelleen ottaa Skupolliin vuodenvaihteen Pirsman verijuhla, kun siitä taas kohkataan lehdissä. Pahimmassa tapauksessa olisin minäkin karatessani saattanut joutua samantyyppisen tilanteen eteen, nythän ex-puolisoni ei tiedä osoitettani (eikä myöskään saa sitä osoitetiedustelusta, ei sitä saa sieltä enää kukaan mukaan) enkä vastaa hänen puheluihinsa. Toisaalta harmi, koska sinne ne loput tavarani taitavat jäädä tällä vauhdilla, kun en yksin tahdo niitä pois hakea. Taloudelliset vahingot olen jo melkein unohtanut, niitä en saa koskaan takaisin. Henkinen paraneminenkin etenee hitaasti, mutta kuitenkin etenee! (Syy, miksi tästä kohkaan, on etten itsekään aina välillä muista olleeni niin kamalassa jamassa. Eilen taas mietin, että työpaikan vessassa itkeminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Eipä itketä enää!)
Ihaninta on ajatella, ettei viikonloppuna ole mitään luvassa. Omaa oloa vain. Kotihommeleita voisin tehdä, siivoamista ja pyykinpesua. Ehkä voisi ikkunoitakin hankailla ja miettiä lisäsomistusta parvekkeelle. Hitsi, että minusta on kiva, kun on oma koti! Eilen mietin mielessäni, että näinköhän tuota kuitenkaan koskaan pystyy enää kenenkään kanssa elämäänsa jakamaan, vaikka tilaisuus tulisikin. Aika tiukassa istuvat omat tavat ja oma rauhan tarve. Toisaalta mie kyllä aina olen tahtonut jakaa elämäni jonkun kanssa, ei vain ole ollut äärimmäisen hyvä tuuri sen suhteen elämässä. Välillä vähän harmittaa, mutta oma valintahan sekin on, etten lapsia ole tahtonut, se jo aikanaan karkoitti osan ehdokkaista.
Mutta että minä odotan perjantai-iltapäivää! Saunaa, ruokaa ja viiniä. Oivoi.
Hei, tuli mieleen että Ville vois varmaan hakee sun tavarat, etenkin jos on muutenkin sielläpäin käymässä? Vai onko niitä niin paljon että tartteis autoo?
VastaaPoistaSun tarina on vaikuttava <3
Ja sitten kun joku sanoo tuolleen nätisti, niin jopa nousee kyynel silmäkulmaan takaisin. Säälin silloista itseäni - vähäsen.
VastaaPoistaAntaisikohan se ne jutut V:lle? Ei niitä kovin paljon ole, mut tiedän, että päiväkirjat ainakin ovat kovin hankalassa paikassa. Voi sitä paitsi olla, että se loukkaantuisi sitten hakijalle. Kannattaako tuo heidän välejään etoromuilla pilata?
Mitä jos joku ihan vieras hakisi ne tavarat? Tai lähtisi sulle kuskiksi? Tiedän yhden, jonka voisi ehkä puhua ympäri, tyyppi on nimittäin itsekin joutunut sen verran kovia kokemaan eksänsä taholta.
VastaaPoistaP.S. En puhunut äsken itsestäni. Jos tarjous kiinnostaa, laita vaikka fb:ssä viesti.
VastaaPoistaHuono omatunto noista ajoista. Olisi pitänyt silloin tajuta, että tarvitset apua.
VastaaPoistaT: Satuilija
Hei kaverit, hei kaverit, se on vaan tavaraa, vaikka välillä harmittaakin. Sitä paitsi uskon vahvasti, että asioilla on tapana selvitä. Elekeehän nyt. Ja iso kiitos!
VastaaPoistaPakko vielä sanoa selityksen sana; ehkä suurin este tavaroiden hakemiselle olen minä itse, en tahdo nähdä, enkä puhua sen ihmisen kanssa, niin kamalan vaikea edes yrittää saada niitä takaisin. Kun pääsisi joskus silloin, kun hän ei itse ole maisemissa, mutta se taas ei ole mahdollista.
VastaaPoistaMie mietin salakavalaa ujuttautumista.
voin mie ne hakea joskus
VastaaPoistapaitsi jos ne on jossain tosi vaikeessa paikassa
...ku ei se mulle osaa suuttua ku oon niin söpö. :)
VastaaPoistaKiva söpö Viltsu... ;-DDD
VastaaPoista