Silmälääkäri jutteli minulle kryptisiä. Hän tutki silmäni useammallakin häikäistysvalolla, tunkesi silmiin tippoja ja teki muitakin iljehköjä toimia. Lopputulema on, että näkökenttätukimukseen joudun uudelleen. Vasemmassa, PAREMMASSA!, silmässäni tuntuu olevan näkökentässä alue, joka ei näe. Mutta koska se käytävä, jossa hermosäikeet ovat, on niin pitkä ja kapea, siitä ei edes valokuvissa tai hermoratakuvissa näe, jos joku säikeistä puuttuu.
Niinpä tietysti. Pitihän se arvata, ettei tässäkään asiassa voi normaali olla. Menen siis uudelleen kokeeseen heinäkuussa. Elokuussa lääkäri soittaa minulle ja kertoo menenkö HUSiin glaukoomapolille. Voi jumalan tähe!
Vierailu ei ollut piristävimmästä päästä. Junassa matkalla töihin alkoi huono olo, jota yritin paikata menemällä heti syömään töissä. Ei auttanut, puolet eväistä lensi laskiastiaan, vaan aloitti niin jumalattoman hedarin, että pyörtyä olin. Jouduin pariksi tunniksi työterveyshoitajan tarkkailtavaksi lepohuoneeseen. Sain nukuttua tunnin, sitten tuli oksennus ja pahin migreeni hiipui tasaiseksi jomotukseksi, jonka kuitenkin kestin. Olin nimittäin luvannut vahtia väestön siirtymisen ulos saunatiloista viiden maissa kohti kesäjuhlapaikkaa. Tyhjensin tilan, siivosin sen ja menin kotiin.
Vitutti, syletti, harmitti ja kiukustutti. Niinpä söin ja menin lukemisruudun kautta nukkumaan. Toivon hartaasti, että tästä päivästä tulee iloisempi, vaikka päätä vielä vähän jumittaa. Todennäköisesti kahvi ajaa viimeisen huteruuden mäkeen lahoavasta latvastani. Saavutetuista eduista vaan on nini kurjaa luopua. Näkökykyni ei koskaan ole ollut maailmanhuippuluokkaa, mutta olen kuitenkin nähnyt. Nykyinen lääkitys on niin hyvä, että tulen näkemään, vaikka minulla glaukooma todettaisikin. Mutta silti. Taas yksi lääke lisää, taas yksi vanhuuden merkki. Ja sisältä olen vielä niin tuore untuvikko!
Eläkää, ihmiset, kun vielä kerkeätte. Pyrkikää nauttimaan elämästänne! Se ei ole mikään turha ohje.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti