Yksinkertainen ihminen tilittää

Järkyttävää huomata käyttäytyvänsä perinteisesti miehiseksi laskettavalla tavalla. Kun joku esittää asian minulle, sanotaan nyt vaikka pomoni valittaa minulle jostain it-asiasta, saan suunnattoman ahdistuskohtauksen, kun en pystykään ratkaisemaan ongelmaa välittömästi. En millään tahdo tajuta, että hän, mies, käyttäytyy perinteisesti naiseuteen kuuluvalla tavalla, hän tahtoo vain puhua ongelmasta, mutta ei odota minun ratkaisevan sitä. Minä kun olen tottunut ratkomaan ongelmat sitä mukaa, kun niitä ilmenee.

Ehkä sukupuoliroolit ovat yhtä suurta huuhaata. Itsestäni olen löytänyt toisenkin yleensä miessukupuoleen luettavan luonteenpiirteen: ymmärrän perustunteet; ilon, surun, itkun, naurun, mutta sitten jos mennään nyansseihin, olen avuton. Siksi minua on erittäin helppo jymäyttää, äärimmäisen helppo loukata ja todella piece of kakku on saada minut ymmälleen sellaisella ”tuulensuunta on vaihtuva ja välillä ei tuule laisinkaan” käytöksellä. Minä en vaan ymmärrä, miksi yksi päivä ihmiset käyttäytyvät näin ja toinen päivä noin.

Toisaalta enimmäkseen tulen toimeen äärimmäisen hyvin ihmisten kanssa, annan heidän olla mitä ovat, koska en ymmärrä heitä kuitenkaan. Ja koska ymmärrän aivan yhtä vähän miehiä kuin naisia, tulen toimeen molempien kanssa. Vain kusipäät ovat kusipäitä ja narsistit narsisteja, kaikissa muissa on paljon hyvää. Suurin osa ainakin, sen verran että ihmisen kanssa jaksaa olla. Toisaalta se ymmärtämättömyys varmaan tekee minuun tarpeen välillä ladata akkujani aivan itsekseni, ei vaan jaksa koko ajan ihmetellä, että minkähän nurkan takaa tuokin tuuli tuli.

Poikaystävien kanssa olen ollut helisemässä. Eihän niistä pirukaan ole ottanut selvää. Yhtenä päivänä ollaan yhtä ja toisena aivan jotain muuta. Sanotaan liian paljon tai liian vähän. Paitsi ex-puolisoni, hän puhui koko ajan, oli tasaisen hullu ja arvaamaton kaiken aikaa. Ensin se oli virkistävää, sitten rasittavaa, sitten pelottavaa, ja sitten minä karkasin.

Asia, mitä tekisi mieleni vatuloida, ovat miehet. Että nyt kun ei uskalla uusia tuttavuuksia tehdä, olen palannut takaisin vanhoihin. Ja kuulkaas, kun niitä vanhoja riittää. Välillä pyörittelen päässäni kummallisia ”palataan takaisin juurille” ajatuksia, mutta sitten toisaalta, noh, kyllähän te tiedätte. Mitä sitä vanhoja lämmittelemään, jostain syystä ne suhteet ovat loppuneet ja tuskinpa paranevat uudelleenkohtaamisesta. Paitsi että keittiökielessä kyllä sanotaan, että se joka keitetyn paistaa, makean maistaa. Voipi olla totta se. Tai sitten ei, kauas on niin pirun pitkä matka.

(Todellinen syy tuohon viimeiseen kappaleeseen on tietenkin se, etten tapaa missään ikäistäni seuraa. Mutta oikeastaan kaikki spekulaatiot voin tyrmätä siihen, että ei kuulkaas tämän ikäinen ja näköinen rumä räähkä enää ketään kiinnosta, oli sisäistä kauneutta miten paljon tahansa. Jotta sen pituinen se.)

Offtopic: Voi olla, että joudun laittamaan kriitikoille ja kirjanlievetekstien kirjoittajille palautetta Erlend Loen Tosiasioita Suomesta –teoksesta. Ei siinä juurikaan suomalaisista kerrota, vaan enemmänkin norjalaisista, norjalaisesta yhteiskunnasta, parisuhteesta, nationalismista, työnteon vaikeudesta, irrationaalisesta käyttäytymisestä, kaupungista, luonnosta, vedestä ja virtaamisesta. Ihan mielenkiintoinen opus, vaikka ryhdyinkin lukemaan sitä vähän toisenlaisena huumorikirjana. Olihan se nimittäin huumorikirja, mutta ihan erilainen kuin miksi sitä ajattelin. Ja vähän raskas. Sen lisäksi merkintä itselleni, lue uudelleen Supernaiivi, et sie siitä mitään muista kuitenkaan. Paitsi sen, että aikanaan tykkäsin teoksesta.