Jokohan helpottaisi?

Olipas jännittävä maanantai. Pelkäsin, että työ aiheuttaisi hermoromahduksen, eikä kuulkaas kaukana ollut se hetki. Tietokoneen käynnistäminen vei noin tunnin, sinne ajautui useampi kymmenen päivitystä ja aina kun kuvittelin niiden olevan loppu, tuli ilmoitus asentamisen aloituksesta 15 sekunnin kuluessa. Ettekä edes tahdo tietää montako sataa meiliä oli odottamassa minua. Ja kuinka monta niistä oli punaisella huutopistepilkulla varustettuja. Niinpä mie sitten riehuin töissä koko rahan edestä.

Kotiin kun pääsin, olin erittäin onnellinen, että jääkaapissa oli valmis keitto. Ulkoa kuuntelin hanhien kokoontumishuutoja. Ei vaan tänä vuonna enää taida päästä aitiopaikalta seuraamaan niiden lentoa, edellisessä kodissa näkymät olivatkin huomattavasti huikeammat kuin nykyisessä lapsiperheiden kansoittamassa suljetussa pihapiirissä. Puoli yhdeksän aikaan sain tekstiviestivahvistuksen, että uusi tietokoneeni saapuu tänään. Eipähän tarvitse miettiä mitä tänään tekee, tuskailen asennusten kanssa.

Kirjastoon tosin saattaa sitä enne olla asiaa, Sirkusyöt ovat jo yli puolivälin. Jännää! Näinköhän opin uudelleen lukemaan? Sitten voisin kokeilla pikapuoliin kaikkia muitakin nukuksissa olleita taitojani. Nuorempana tuli tehtyä hurjasti kaikkea, olin äärimmäisen aktiivinen. Nyt tuntuu, että olemuksessani on jotain samaa kuin lahnalla (makaa litteänä jossain ja haisee kalalta, niinkö?).

Jossain vaiheessa pitäisi ajatella niitä lauantaisia rapujuhliakin. Että mitä teen ja miten ruuat sinne vien. Mutta nyt on pakko ryhtyä ajattelemaan taas työtä. Se ei näköjään tekemällä lopu. Uusimpana villityksenä taidan kokeilla työelämäkummitoimintaa.