Tänään soitellen sotaan

Vielä viitisen tuntia, sitten suljen kustannuspaikan ovet takanani. Ei täällä minun lisäkseni kyllä enää juuri ketään olekaan, tekninen tukemme ja joku hullu tuotekehityspuolella. Ihanan rauhallista! Saan korjailtua eilisiä raivopäisenä tekemiäni tyhmyyksiä, ei mitään peruuttamatonta, mutta hutiloitua jälkeä. Olipa kaunista katsella kynttilöitä töihin tullessa, minun pitää varmaan käydä alennusmyynnistä niitä lisää toimistolle, tekevät ihanan säväyksen pimeään talviaamuun.

Viime yönä näin unta, että tapasin oikean isäni. Hetki oli kovin tunteellinen, isä puhui minulle, minä puhuin hänelle, hän halasi minua. Harmi vain, että se oli unta. Harmi vain sekin, että biologinen isäni on todellakin isäni, erehtymisen vaaraa ei ole. Mutta kyllä kuulkaa ihminen ilman isääkin tulee toimeen, ottaa vaan asenteen käteen ja lyö sillä itseään.

Edellisenä yönä taas biologinen isäni oli unessa kuollut ja kummitteli minulle, äitini puolestaan oli jonkun riivajaishengen vallassa ja käyttäytyi kuin isäni kaiken aikaa nuorna miesnä. Taitaa olla tämä lähestyvä perhejuhla, kun saa minut valvomaan ja sitten kun nukun, näkemään garmivia painajaisia perheestä. Muistan olleeni noin kolmevuotias, kun menetin uskoni joulupukkiin, avioliittoon, äidin ja isän suojeleviin voimiin ja ylipäätänsä koko yhteiskuntaan. Isä vei joululakkini, älkää kysykö mihin tarkoitukseen, äiti taas pakotti minut hakemaan isää baarista ja kyseli neuvoa, että pitäisikö hänen erota. Joulupukki taas oli känninen isän serkku, jonka tunnistin helposti. Etenkin kun pukki nosteli partaansa, että sai otettua henkosia tupakistaan. Loppuillasta tai yöstä sitten taas juostiin karkuun kännistä isukkia.

Silloin minä päätin, että tulee vielä aika, kun saan olla perhejuhlat ihan rauhassa ja ilman perhettä. Eikä tuossa avioliittoni aikaankaan viimeiset joulut enää mitään herkkua olleet, siinä välillä melkein minäkin muutaman vuoden uskoin joulun henkeen. Henki vaan taisi kuluttaa itsensä loppuun, sai burnoutin, raasu.