Olen asunut uudessa kodissani jo vuoden verran, vuosipäivä vilahti ohi viime viikonloppuna. Olen viihtynyt, vaikka välillä leikinkin vakavamielistä asuntosäästäjää. Ensimäistä blogiani aloin kirjoittamaan joskus tammikuussa kuutisen vuotta sitten. Jäin koukkuun, koska olin tilanteessa missä en voinut puhua kenellekään ja ahdistus vain kasvoi. Nyt olen koukussa kirjoittamiseen, blogista on tullut perinteinen päiväkirja, eikä enää inhimillinen kaatopaikka.
Vieraamme saavat minut hermoromahduksen partaalle. Aikataulut elävät turhan vilkkaasti. Ne elävät jopa niin vilkkaasti, ettei unta ole näkynyt pariin yöhön normaalimäärää. Alan ärsyyntyä, koska unta ei tule, tai se on täynnä aikataulupalojen pyörittelyä. Ihan oikeasti tahtoisin olla ihminen, joka nukkuu kuin lapsi aina kun on mahdollisuus.
Aamun bussikuski oli vaihtunut, ilmeisesti eilinen oli pantu hermolomalle. Saimme ajuriksi aasialaisen iskelmäihmeemme, muistattehan, kun joskus kerroin siitä kaverista, joka laulelee aasialaisia iskelmiä korkealta ja kovaa. Eksootillinen tapaus. Ja etanoiden sukua, myöhästyin junasta. Juuri tänä aamuna en olisi tahtonut, koska aamukahviakaan en kerennyt juoda ennen kokouksen alkua. Siellä taas jouduin seurustelemaan arrogantin ihmisen kanssa. Nyt kiukustuttaa niin, että kohta katkeaa suoni päästä.
Taidan hakea lasillisen vettä ennen kuin seuraava arrogantti saapuu paikalle. Mie tahdon kotiin - vaikka hermolomalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti