Valoviiru

Kevät tulee vääjäämättä. Kun 7.20 kipitin pakkasta karkuun asemalta töihin, ihastuin näkymään itäisessä taivaanrannassa. Sieltä kajasti valo. Samaan aikaan tosin Vantaan kaupungin säästötoimet alkoivat purra ja katuvalot sammuivat. Ei sitä valoa nyt vielä niin paljon ollut, että olisi turvallisesti liukastelematta voinut käpötellä töihin, mutta minkäs teet. Menin sitten vähän hitaammin.

Eilinen glaukoomapoliklinikkakäynti sai minut katkerasti huomaamaan, että olen siirtynyt yksityisen terveydenhoidon huomasta muiden kuolevaisten ja vanhusten sakkiin yleisen terveydenhoidon kynsiin. Aivan käsittämätöntä toimintaa! Kyseessä on ostopalvelu, joka toimii vanhassa perinteikkäässä sairaalassa. Samaisesta paikasta löytyvät palvelut melkein kaikkiin vanhusten vaivoihin, jopa hoitokotikin, mutta sitten ilmeisesti sekaan sullotaan tavallisia asiakkaita, joiden hoidon maksaa kunta ja joista nyt ei niin kannata huolta kantaa.

Miljoonannen kerran minusta otettiin samat kuvat, kukaan ei edelleenkään kerro minulle mikä minun on. Tai että miten tauti etenee. Yksityisellä sanottiin, että glaukoomapolilla kertovat, kun heillä on paras tieto. Tuolla taas tapaamani sairaanhoitaja oli ensinnäkin niin käsittämättömässä räkätaudissa, etten ymmärrä mitä se töissä teki, toiseksensa hän kertoi, että en suinkaan NÄE mitään lääkäriä, vaan saan kirjeen – ja paras kohta tässä – NOIN KUUKAUDEN PÄÄSTÄ! Aivan uskomatonta!

Poistuin vastaanotolta lähinnä typertyneenä. Ja minä kun kuvittelin samalla kysyväni jotain reseptillistä silmävalulääkettä. Hui hai, että se siitä. Töihin vaan, vaikken mitään nähnytkään ennen kuin viimeisen työtuntini aikana. Sen lisäksi käyntiin tuhrautui yli 3 tuntia, arvatkaas, olenko kusessa näiden hommeleitteni kanssa.

Mutta kevät koittaa. En huoli. Lomareissu on jo pulkassa. Hah! Unta sain 6 tuntia! Hah! Tänään on jo keskiviikko. (Tää kyllä on nyt vähän yltiöoptimismia, mutta menköön.) Hah!