Jonkin aikaa sitten minut pyysi naamakirjakaveriksi yksi niistä ystävistäni, jotka katosivat avioliiton myötä. Minua vähän jänskätti, tai oikeastaan jänskätti kamalasti, kun juttelin vähän sen jälkeen hänen kanssaan puhelimessa, arastelin häntä ja koko tilannetta. Yhteytemme katkesi nimittäin sen verran terävästi ja nopeasti, että ajattelin tehneeni jotain todella typerää. En vain tiennyt mitä.
Eilen kävin iltapäivällä syömässä kostean lounaan eräässä palvelujaan mainostavassa ravintolassa. Lounas oli hyvä, tarjoilijat pörräsivät viinipullon kanssa sen verran tehokkaasti ympärillä, että tulin suloiseen hiprakkaan. Ruoka oli keskinkertaista, seisova pöytä alkuun, kevyesti savustettua lohta pääruuaksi. Jälkiruuaksi olisi ollut suklaalähteessä uitettuja hedelmiä ja marjoja, mutta siinä vaihessa vatsani teki stopin.
Olin jo matkalla kotiin, kun ystäväni soitti ja koska satuin olemaan viinin uhkarohkaisema, otin vastaan hänen tapaamiskutsunsa. Vähän minua jännitti, kun terassille saavuin, mutta kun näimme, asiat taas loksahtivat kohdalleen. Muutaman siiderin jälkeen siirryimme alkon kautta hänen kotiinsa, tarkoituksena oli ryhtyä pakkaamaan hänen tavaroitaan muutaman päivän päästä koittavaa muuttoa varten, mutta meille kävi klassisesti. Ilta päättyi suunsoittoon, juopotteluun ja joutavanpäiväiseen tupakointiin.
Kun neljän jälkeen aamulla kömmin kotiini, nauratti ja ilostutti. Olen niin onnellinen saadessani ystäviäni takaisin. Ehkä en olekaan se luuseri ja pahantekijä, jollaisena olen itseäni pitänyt. Ehkä minä olenkin ihan kiva ja mukava ihminen. Tänään kiva ja mukava on kärsinyt päänsärystä, huomenna täytyy ryhtyä kotihommiin. Nyt jatkan sipsien syömistä Merlinin kanssa, saas nähdä, saanko huomenaamulla silmäni auki. Jaffa maistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti