Sukuni

Minulla on kaksi kovin erilaista sukua. Isän suku ja äidin suku. Ulkoisesti olen muuten tullut isäni sukuun ja huoneeseen, mutta minulla on äitini suvun nauru, hampaat ja huumorintaju. Tai äidin suvussakin on kaksi lajia, ne hiljaiset ja vähemmän hiljaiset. Voitte vain kuvitella kumpaanko lajiin minä kuulun, tai niinhän sitä kuvittelisi, mutta itse asiassa olen yhdistelmä molempia, sekä hiljainen että äänekäs.

Äitini veljistä vanhin elossaoleva kuoli tänään aamulla. Syöpään, niin kuin perheen isä, ukkini, vanhin veli ja vanhin sisarista. Elossa on tosin vielä melkoinen joukko, kun puhutaan kymmenpäisestä laumasta. Mutta mitenhän sen sanoisi, meillä on syöpää perheessä ja minulla on sekä samat elämäntavat että geeniperimä kuin heillä - enkä nyt mitenkään piruja maalaa seinälle.

Siihen saakka kun puhuin äitini kanssa, olin rationaalinen ja varmasti vaikutin kylmältä. En kauhistunut, en purskahtanut itkuun, kukapa sitä ruuhkabussissa. Kun puhelu loppui, hädintuskin pääsin ulos bussista, koska kyyneleet vain alkoivat valua, enkä saanut niiden tuloa loppumaan. En saa vieläkään. Eikä nyt tarvitse kuvitella, että olisin äitini toiseksi vanhinta veljeä mitenkään sen kummemmin tuntenut, olipahan vain hieno ihminen. Hän uskalsi monenlaista, ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen rakastua, yksityisyrittämisen jälkeen heittäytyä pois oravanpyörästä ja muuttaa takaisin P-Karjalaan, edelleen nauraa, juhlia ja elää!

Siinäpä mies minun makuuni! Sellainen, joka ei itke menneisyyttä, vaan edelleen ajattelee eteen päin. Hän selvisi suolistosyövästä, valitettavasti muutama vuosi sen jälkeen syöpä levisi selkärankaan. Siitä ei nykyoloissakaan juuri selvitä. Silti hän aikoi järjestää vielä yhdet sukujuhlat. Niiden oli tarkoitus olla heinäkuussa. Nyt vaan taisi käydä niin, etten pääse edes hänen hautajaisiinsa, elleivät lennonjohtajat ja purkautuva Hekla tuhoa kymmeneen vuoteen ensimmäistä lomareissuani. Kahtiajakoisia tunnelmia, tahdonko sittenkään näyttää ihmisille itkuani, minähän en itke (paitsi koko ajan ja elokuvissa).

Rakastan miehiä, jotka iloitsevat elämästä. Hän iloitsi. Samaa toivon itselleni. Ja jos saa toivoa, tahdon rakastavan miehen edes vanhemmalla iällä. Rakkaus ei katso ikää, enoni ja hänen puolisonsa rakastivat toisiaan. (Minä taas inhoan julkisesti itkemistä, koska se ei ole mitään kaunista elokuvaitkua, räkä lentää ja kyyneleet myös. Sitä paitsi en tahdo kiusata ystäviäni tunteillani, ne ovat niin - ääh - ylitsevuotavia. Mutta osa minusta toivoo, että voisin olla niin kuin karjalaiset itkijänaiset olivat, viskoisin tuhkaa ja pukeutuisin säkkiin. Olen Karjalasta, sukuni edustaja, meillä nauretaan, itketään ja lauletaan yhtä aikaa.)

Edit 7.7. Kyllä tietää itkeneensä. Silmät ovat kuin närpiöläisen tomaattikauppiaan näytekappaleet, punaiset ja pulleat. Mutta kylläpä helpotti, minua itkeminen ja surussa piehtarointi on aina auttanut seuraavaksi päiväksi keräämään itsensä kuosiin.