Vaikeita voimia

Olen saanut kyllikseni ihmisistä, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin valittaa kakista mahdollisista ja mahdottomista asioista. Etenkin töissä.

Jos sanon, että ihanaa kun aurinko paistaa, yksi kollegoistani toteaa, että se sattuu silmiin tai että kyllä se kohta taas pimenee, kun siirretään kelloja. Hyvä kun ei saman tien totea, että kohta se syksy kuitenkin saapuu. Juu juu, saapuuhan se, lankeaa kuin Manulle illallinen, mutta minkä ihmeen takia ei voisi edes hetken nauttia siitä, että ei ole pimeätä ja että aurinko näyttäytyy pitkähkön tauon jälkeen vähän taajempaan?

Samainen ihmisraasu saa kaiken muunkin kuulostamaan jotenkin pilalliselta ja huonolta. Minua ei kiinnosta kuunnella, niinpä pyrin välttelemään häntä, poistun tilasta, hymyilen nätisti kauempaa, huikkaan äkkiä huomenet ja heiheit, mutta en ryhdy juttusille kuin työasioista. Niidenkin kanssa on jo riittävän vaikeata kestää häntä, kun mikään ei onnistu, aikataulu kusee, materiaali on peeseestä ja yhteistyökumppanit epäkelpoja. Kafeteriassa tarjotaan aina väärää ruokaa, tarjoiluhenkilökunta ei osaa hommaansa, muut tienkäyttäjät tukkivat tien, siivooja ei ole tehtäviensä tasalla.

Tiedän, että meillä kaikilla on huonot päivämme, mutta jos huono päivä jatkuu läpi elämän, kannattaa miettiä, tahtooko olla muiden ihmisten kanssa enää laisinkaan tekemisissä. Se nimittäin leviää, negatiivisuus niminen rutto. Ja minä ainakin olen osani saanut sitä lajia, nyt tahdon nauttia elämästäni ja nähdä välillä hyvääkin.

Kyllä nyt ystävien normaaliongelmat vielä ymmärtää. Sitä kuitenkin tahtoo auttaa ihmisiä, mutta ihan oikeasti töissä ei enää ole pakko. Etenkään kun en toimi mielenterveydellisellä alalla, enkä tunne keinoja ihmismielen parantamiseksi.