Työväen tyttäret railakkapäät

Illalla menen ammattiyhdistykseni 40-vuotiskinkereihin erääseen keskustan tapahtumaravintolaan. Sinne kun joku pommin panisi, niin päästäisiin meistä turhakkeista, kuten olen itseänikin kuullut tituleerattavan silloin kun viimeksi firmassa yt-neuvoteltiin. Kieltämättä assistentin homma on vähän sellaista epämääräistä, on täysin ja kokonaan ihmisestä, yrityksestä ja omista taidoista kiinni, mitä henkilö tekee sillä nimikkeellä työkseen.

Minä pidän omasta hommastani. Se on vapaata, vastuullista, itsenäistä, monipuolista ja haastavaa. Siitä maksetaan paremmin kuin monesta muusta työstä. Siinä näkee ihmisen pimeän puolen läheltä, mutta ei joudu sen valtaan. Näkee siinä hyviäkin asioita, ainakin jos on sellaisessa hyvää tekevässä yrityksessä töissä. Olen perustellut itselleni, että meidän firma tekee hyvää, kun se tekee tutkimusta auttavaa välineistöä.

Kovasti tahtoisin nähdä tapatietouden opettajani, joka totesi minulle kouluaikaan, että minä sitä en tulisi töitä saamaan, kun en pukeutuakaan osannut. Silloin kuljin farkuissa ja niin teen tänäänkin. Töitä olen saanut ihan kahmalokaupalla. Täti oli väärässä, ulkoiset seikat eivät ratkaise kaikkea, on se työnsaaminen luonne- ja koulutuskysymyskin. Niin kerta.

Punalippua ei kyllä tainne iltasella paljon heiluttaa. Mutta jos ilmaisen ruuan ja juoman päälle menisinkin Kallioon laulamaan, että järjestötoiminta kasvatti meidät, työväen tyttäret railakkapäät... Minä nyt olen aina tainnut olla sellainen oman tieni kulkija, tosin se tie on ollut kovin ennalta-arvattavissa. Booorriiinnngggg!