Yhteiskunnan ystävä

Tänään ryhdyn maksamaan velkaani yhteiskunnalle. Menen illaksi yhdelle nuorisotilalle töihin. Valitettavasti koska kyseessä ovat nuoret, alaikäiset ihmiset ja koska allekirjoitan vaitiolositoumuksen, en varmaan kovin kummoisia raportteja tule asiasta antamaan, korkeintaan jotain kovin yleistä. Mutta tänään kuitenkin aloitan. Vähän jänskättää taas, mutta oikeastaan ei niin paljon kuin koulutukseen mennessä. Outoa.

Viime yönä selätin taas unettomuusputken. Nukuin yhdeksän tuntia! Minusta on aivan turha kiusata ketään vänisemällä unenpuutetta, kun se minulla kuitenkin on kroonisena vieraana. Mieluummin kerron näistä harvinaisista öistä, kun unta tulee. En edes herännyt kertaakaan koko yönä, ja se etenkin on nykyään niin harvinaista, että oksat pois!

Allergialääkkeitä hain lisää, myös silmätippoja. Mie en tajua, ulkona ei vielä kuki varsinaisesti mikään, mutta mulla on elimistössä täysi allargiarähinä päällä. Jaa, paitsi että kun kävin siitepölytiedotetta lukemassa, niin leppä kyllä kukkii jo ravakasti. Sen lisäksi todennäköisesti pähkinäpensas aiheuttaa myös oman lisänsä.

Ahdistava asia on se, että vanhempani saapuvat maanantaina onneksi tavalliseen tapaansa lyhyelle visiitille. Tulevat tarkastamaan uuden kotini, samalla kun vierailevat eräässä toisessa eteläisessä kaupungissa, jossa isäni veli taitaa vedellä viimeisiään. Hänestä kun aika jättää, isälläni ei ole elossa yhtään verisukulaista lukuunottamatta meidän jälkeläiset. Miltähän tuntunee olla viimeinen vanhempi? En aio kysyä, mutta saatan jossain vaiheessa pohtia asiaa omalta kohdaltani. Minun vanhuuteni nimittäin tulee olemaan aika yksinäinen, mikäli satun vanhaksi elämään. Ei puolisoa, ei lapsia, eikä muutakaan sukua lähettyvillä.

Mutta hei! Jospa se yhteiskunta sitten pitää huolen minusta, kun minä pidän nyt huolta siitä. (Juujuu, in my dreams...)