sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Elämäniloa

Kummallisiin asioihin olen nykyään tyytyväinen. Erityisesti siihen, että lopetin edellisen tuskaraapusteluni. Siinä oli aivan liikaa surua ja ahdistusta, vaikka loppua kohti toki piristyikin. Ihan niin kuin minäkin. Nyt kun elelen nunnankammiossani omaa pikkuelämääni, jossa suurimmat tapahtumat ovat mikrotasolla työtä, kotielämää, ystäviä ja luonnon tapahtumia, niin riemastuttaa, ettei enää ole niin paljon lukijoita. On vain tuttuja tavalla tai toisella. Nyt on hyvin, minun ”Fifteen minutes of fame” taisivat mennä jo aikaa sitten. Uskallan kertoa asioista uudella tavalla, opiskella uutta rauhallisempaa elämääni rauhassa.

Jonkun aikaa sitten naureskelin, että onneksi en tiennyt blogien olemassaolosta ennen avioliittoani. Silloin nimittäin elämä oli melkoisen villiä ja vapaata. Huh. Se blogi olisi todellakin pitänyt pitää anonyyminä. Mutta eipähän tarvitse vanhana vänistä, etteikö olisi elänyt. Enkä edes mennyt rikki. Avioliitto minut sitten loppujen lopuksi rikkoi – ja sekin olisi voinut mennä toisin. En edelleenkään ole ihmissuhdekielteinen, olen vain luvannut itselleni, että nyt ei ryntäillä. Vaikka menisi sata vuotta, vielä joskus minäkin saan osani kahden ihmisen välisestä leikistä. Jos ei tässä, niin sitten seuraavassa elämässä. Jos ei keski-äkäisenä, niin ehkä sitten vanhainkodissa. Vai mitä ne nykyään ovat? Eivät kunnailliskoteja ainakaan.

Oli ihana viikonloppu. Ajattelin ottavani kuvia lähiöfestareilla, mutta kun sitä kameraa ei nyt ole, niin saatte tyytyä sanalliseen todistukseen, otin nimittäin vain kaksi kuvaa ja kolmannen ystävättäreni otti minusta. Se oli kovin näköiseni, sellainen tuulitukka-kuva. Muita ohjelmanumeroita olivat ruoka, viini, sauna, jopa baariin ja jatkoille pääsin. Viikonloppu on jälleen ärsyttävästi täynnä ylisanoja. Upeeta! Mahtavaa! Äärihauskaa! Messevää! Maukasta! Rakasta! – Joko riittää? Hyvänen aika, miten hieno viikonloppu! Taas! Onko tästä tulossa tapa? Tätä varten ihminen elää! Riemua ja rakkautta! Tai sitten vaan kevättä molemmissa rintalihaksissa...

Selkä tuntuu edelleen, mutta on paranemaan päin. Toivottavasti se ei jää ikuiseksi seuralaiseksi, en jaksaisi nappeja vedellä koko ajan.

2 kommenttia:

  1. Sun viikonlopunvietot saa mut aina tuntemaan itteni tylsäks epäsosiaalisuuden huipentumaks!

    :D

    VastaaPoista
  2. Elä nyt Reetta, mie otan vain mennyttä aikaa takaisin, kun en päässyt minnekään enkä tehnyt mitään. ;-D

    VastaaPoista