Luin kirjan. Jos jumala-sanan tilalle vaihtaa ihan minkä vain muun mieleisensä sanan, itse käytän korkeampaa voimaa, ihmisen sielua ja muita panteistisia ilmaisuja (tai ihan mitä vain pateettista ilmaisua suuremmista voimista), niin kirja on todella kaunista ja surullista luettavaa. Osui ja upposi niin, että kyyneleitä joutui jossain välissä pyyhkimään. Rakkaudesta ja ihmisen kaipuusta hra Hellsten kirjoittaa ylen osuvasti.
” Persoonaksi syntyminen merkitsee yksinäisyyteen astumista, erillisyyden sietämistä, sitä että uskaltaa seistä yksin ja luottaa rakastettuna olemisen tosiasiaan. Vasta sitten kun ihminen löytää sen, että hän on rakastettu, hän löytää todellisen identiteettinsä. Silloin hän tietää, kuka hän on, ja vasta silloin hän voi syvällisesti liittyä toisiin. Ei voi liittyä, ellei ole joku joka liittyy.”
Ne jotka minut tuntevat, arvaavat, että kun sanat koskettavat, minä alan kyynelehtiä. Olen inhimillinen Niagara, karjalainen itkijänainen, vuoden väniskö, itkupilli. Itken omasta ja maailman puolesta, mutta kylläpä se sitten helpottaa. Sitten jaksaa taas uskoa siihenkin, että minua taidetaan sittenkin rakastaa, jotta enköhän ala rakastamaan takaisin. Ja oikeastaan kaikki viime aikaset toimeni ovat kuin suoraan kirjan sivuilta. Ihme juttu.
Annanpa Tuomari Nurmion todistaa samaa.
Vielä yksi opetus
Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta
Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla
Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä
Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan
Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti