Assosiaatio

Eilinen sade toi mieleeni muiston. Sellaisen ihanan, jossa kävellään avojaloin asvaltilla aamuyöstä, puhutaan tärkeistä asioista, pidetään kädestä kiinni ja suudellaan. Sellaisen, jossa tullaan sisälle nauraen, palellaan vähän, kirotaan arkoja jalkapohjia, päästään saunaan, juodaan vielä viimeinen juoma ennen kuin nukahdetaan lähekkäin, mutta ei kiinni toisessa. Se oli sellainen muisto, joka saa vielä viitisentoista vuotta tapahtuneesta sydämen läikähtämään ilosta.

***

Istuin baaritiskillä itäsaksalaisen sillanrakennusinsinööri Helmutin vieressä. Minua päätä pidempi kaljuksi ajeltu hoikka viiksekäs mies sytytti savukkeen ja seurasi katseellaan Periskooppi-Ursulaa. Vaaleat pitkät hiukset, uljas varsi; Ursula oli Helmutin, vaikka liikehtikin ympäri baaria, nauratti keski-ikäisiä miehiä, jotka mielellään tarjosivat nuorelle naiselle suunkostuketta. Kukapa ei sitä suuta olisi kostuttanut, punaista ja mehevää. Ursula oli vapaa ja huoleton, Helmut hänen hiljainen ankkurinsa, sellainen vähän salaperäinen ja arvaamaton, minä olin näytelmän viides mies, todistaja.

En enää muista, mikä oli kylän nimi, hädintuskin muistan maan. Muistan vain kuuman hikisen tunnelman pienessä pimeässä baarissa. Ulkona porotti iltapäivän kuiva aurinko, katossa pyöri laiska tuuletin, kärpäset tekivät itseään tykö. Olin onnellinen, väsynyt, matkalla, laskuhumalassa. Helmut tupakoi. Kello raksutteli aikaa, vaikka omani olin jo hävittänyt, vai pantannutko sen olin? Olimme olleet jo pitkään matkalla, ehkä Helmut ja Ursula etsivät paikkaa minne jäädä. Minä olin tyytyväinen vain saadessani olla mukana.

Pitkät hoikat sormet kurottivat takaani Helmutin savukkeeseen. Ursula ei koskaan sytyttänyt omia savukkeitaan, hän aina vei sellaisen toisen kädestä. Välillä Helmut ärähti, Ursula loukkaantui sekunniksi, ennen kuin vei savukkeen jonkun toisen huulilta. Minä olisin antanut Ursulalle kaiken, olin antanutkin. Nyt liehakoin mukana, pieni rakkikoira, puudeli, josta ei ollut juurikaan hyötyä, mutta ei haittakaan.

Helmut tilasi viskin.
- Herrat upseerit – Ursula – kaksisataa metriä pöytäliinaa! Naisten malja!

Se oli merkki, lopetin kaljani ja koikkelehdin Helmutin perässä ulos. Aurinko pakotti mustat lasit silmilleni, puolitangossa ne roikkuivat jo muutenkin. Ursula kipaisi vielä punaamaan huulensa, ennen kuin kapusi pölyisen Plymouth Valiantin etupenkille. Minä olin jo kuuliaisesti ryöminyt takapenkille. Helmut starttasi, amerikanlaivamme purjehti tielle. Suljin silmäni, nojasin pääni kuumaan nahkaan, torkahdin moottorin jyrinään. En edelleenkään välittänyt minne tie vei, en niin pitkään kun lumottu matkamme sai jatkua.

***

Tarina on melkein tapahtunutta, melkein fiktiota. Kirjoitin jonkun tuon tapaisen tarina sinä vuonna, kun kävelin sateessa, mutta alkuperäinen on kadonnut. Voi olla, että se on niissä papereissa, jotka ovat jossain turhan hyvässä tallessa ex-mieheni kellarissa. Tuossa on kaikki mitä kirjoittamastani muistan. Muistan kuitenkin sateen, joka tuli kuumuuden jälkeen.

(Eikä nyt taas sitten ihmetellä, kun minusta ei mitään kuulu. Kyllä minä taas ensi viikolla jotain kirjoitettavaa keksin. Ja jos tarinan Helmut joskus tämän perusteella sattuu joskus täällä käymään, kertokaa sille terveisiä Ursulalta. Tämä junantuoma lähtee kohta takaisin junaan. Juma, että mie rakastan tarinoita!)