Ylileveä velvollisuudentunto

Ei, en ole sairaslomalla. Kyllä, pitäisi ehkä olla. Ei, kukaan ei tuuraa minua. Kyllä, aion jaksaa ainakin vielä tämän päivän. Huominenkin pitäisi, kun tulee uusi vakituinen työntekijä ja minun pitäisi häntä perehdyttää koko aamupäivä. Ei, en tiedä miten jaksan. Jos en jaksa, läimäisen terveydenhoitajalle soiton jälkeen puhelimen kiinni ja unohdan koko paskan pariksi päiväksi. Kyllä, harmittaa, sylettää, suorastaan vituttaa.

Kannan sisälläni ylileveätä velvollisuudentuntokuljetusta, sen kanssa on tiukissa mutkissa tosi hankalaa liikkua, kun yrittää tehdä parhaansa ja levittää parhaansa kaikkialle. Pieni naurettava esimerkki asiasta on junanvaunujen siivoaminen. Minä en kertakaikkiaan kestä, kun ihmiset levittelevät lehtiä ympäri vaunun, eivätkä palauta niitä siihen lokeroon oven vieressä. Niinpä astuessani pääteasemalla junaan tai jäädessäni siellä pois, kerään kaikki irtolehdet siitä vaunusta, jossa satun olemaan. Hyvä puoli tietysti on, etten koko junaa käy läpi.

Miksi ihmiset eivät yhtään ajattele? Maailma olisi niin paljon mukavampi paikka, jos ihmiset edes omat jälkensä viitsisivät korjata. Eikö äippä tai iskä ole yhtään opettaneet? Perkele! Jopa minun onnettomat vanhempani sen verran saivat tolkkua päähäni.