Eilen yhdessä tilaisuudessa notkuessani nuorehko nainen tarrasi nimilappuuni kiinni ja tutkiskeli sitä lähemmin. Hänen sanansa olivat hivenen hämmästyttävät: ”Ei tuo sinun sukunimesi silloin ollut, kun opiskelimme yhdessä.” Minulta kuulkaas meinasi kahvikuppi lentää kädestä ja leuka todennäköisesti laksahti ala-asentoon, kun yritin tunnistaa häntä.
Kyseessä oli nuoriso-ohjaajakoulutuksemme kuopus, muistaakseni silloin juuri 18 vuotta täyttänyt neitokainen, jonka kasvomuistia voi vain ihmetellä. Miten hän tunnistaa minut, kun viime tapaamisestamme on reilu 23 vuotta? Minäkin toki ensihämääntymisestä päästyäni hokasin, kuka hän oli, mutta kun hän oli kasvanut aikuiseksi, lapsen piirteet olivat kadonneet.
Tuli vaan mieleen, kun tätä itselleni ja hänelle selittelin nolona, että minussa sitten ilmeisesti lapsenpyöreys säilyy hamaan loppuun. Tai ainakin viisikymppiseksi. Tai sitten vaan olen niin susiruma, ettei monta tällaista tule vastaan. (Tuo lienee todennäköinen vaihtoehto, se ainakin peilistä tuijottaa aina vain ryppyisempänä ja roikkuvampana joka aamu. Yök, mutta ei puhuta siitä!)
Muutaman sanan kerkesimme vaihtaa, ja molemmille tuli mieleen, että olisipa hauska nähdä muitakin opiskelukavereita. Annas olla, jos vaikka luokkakokouksen saisimme aikaiseksi, se olisikin vinhaa, kun en ole vielä yhteenkään luokkakokoukseen päässyt, ei vaan ole ollut tai en ole tiennyt niistä.
Mutta ettepä arvaa mitä jatkan. Yön aikana oli tullut vaatimattomasti kymmenkunta toivetta ensi viikon kokousta koskien, ryhdyn taipumaan mutkille ja luokille. Moro!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti