Parantaa kuin sika juoksuaan

Viikko paranee suorastaan silmissä. Tänään ei mennyt enää kuin vajaa tunti työmatkaan, vain yksi bussi ja yksi juna jäivät pois välistä. Ilma on parempi ja minulla oli fiksummin päällä, en palellut niin paljon kuin eilen. Myöskään silmät eivät olleet ristissä ja itse asiassa henkinen olokin tuntui ihmismäisemmältä. Tajusin senkin, ettei tällä viikolla ole kuin neljä työaamua, hipheihuraa! Toivomukseni on, että sitten kun joudun eläkemummona tekemään töitä, löydän sellaisen hommelin, johon ei tarvitse herätä ennen kukonlaulua, että saisi edes ennen hautaanlaskemista välillä maata ihan luvan kanssa.

Luen Denise Minan Veripeltoa sen kun uskallan, kertakaikkisen kamalaa, miten hirviömäisistä ihmisistä hän osaakaan kirjoittaa! Mutta kun kirja sijoittuu 60 – 80-luvuille, niin arvaattehan, että alitajuntani taas viime yönä näytti paljon aiheeseen liittyviä filmejä. Viime yönäkin olin jossain 70-lukudiskossa ja vakoilin pahiksia.

Olen erittäin onnellinen uusien talvikenkien omistaja. Vaikka olemukseni onkin vuorikauriin kepeä ja nopsa, tarvitsee vanheneva vuorikauriskin vähän pitoa alleen. Uudet kenkäni ovat maailman parhaat; niissä kuitenkin on kanta, vaikka ovatkin sellaiset läskipohjat. Tuottaa suunnattomasti iloa ja varmuutta kävelyyn, kun ei tarvitse pelätä pyllähtävänsä nurin joka jumalan askeleella. Nyt kun vielä se takki joskus saapuisi ja sopisi, niin voisin ryhtyä miettimään talvilämpimien housujen hankintaa.

Tietoisesti aion välttää tänään kaikkia huonoja ja surkeita ajatuksia, niitä kerkeää ajatella taas sitten, kun vellon jossain angistisessa suossa muutenkin. Hah, hyvä päivä edessä!