Metro-lehden kolumnissa käsiteltiin onnellisuutta. Tutkimusten mukaan ihminen on onnettomimmillaan 46-vuotiaana, onnellisimmillaan lapsena ja vanhana, surkeimmillaan 40 – 46-vuotiaana. Minä kun olen aina ollut tällainen varhaisherännäinen, niin taisin ohittaa jo nelikymppisenä surkeuden alhoni, koska onnellisuustrendi on ollut nouseva jo useamman vuoden. Noin kolme tarkkaan ottaen, tai mitä avioerostani nyt onkaan aikaa.
Tein elämäni virheen mennessäni naimisiin. Olen jo autuaasti unohtanut kaiken riemuisan, muistan vain viimeiset tuskaisat hetket. Pidän päänsisäisia ruoskijaisia joka kerta, kun ajattelen edesmennyttä avioliittoani, vaikka totuuden nimissä alku oli hieno, olin onnellinen ja kaikkea. Mutta väkivalta, henkinen ja fyysinen, sekä vararikko romauttivat minut aika tehokkaasti maanpinnalle. Onneen ei rahaa tarvita, mutta jos kynnetään laarin pohjia, niin tuska lisääntyy eksponentiaalisesti, voin kertoa. Ja väkivalta nyt ei ole kenenkään paras kaveri, ellei satu olemaan masokisti. En ole, enemmänkin luonteeni on dominan.
Mutta nyt on kurva nouseva, elämä maistuu ja hymyilee. Mikäs tässä ollessa, kun ei ole vastuussa kuin itsestään. Kirjoitin aamulla viestin ystävälle, jossa totesin, että on ihanaa, kun tulossa on täysin stressitön matka, seura pitää huolen itsestään eikä juo itseään tuhannen känniin. (Eikä etenkään minun rahoillani...) Sen lisäksi mitään ei ole tarkoitus hankkia, korkeintaan jos törmään edulliseen talvitakkiin, niin se saa lähteä mukaan. Kulttuuria vaan ja kahviloissa istuskelua.
Terveisiä u-käyrältä, tästä kohtaa. (A. Meriluotoa mukaellen)
Jaa, enpä minäkään tuohon tilastoon sovi. Taisin olla onnettomimmillani joskus kolmekymppisenä - vaikka en kyllä silloinkaan ollut kovin huonossa jamassa. Nyt olen hyvinkin tyytyväinen elämääni, vaikka menossa ovat tuon tilaston mukaan "onnettomimmat" ikävuodet. Jos tästä vain paranee, hieno homma. Ei muuta kuin pitkää ikää toivomaan.
VastaaPoistaMinä tiedän tarkkaan, koska olin onnellisin. Olin silloin vähän yli nelikymppinen ja onnellisuutta kesti vajaan vuoden verran. Nyt kun olen vanhempi, olen myös onnettomampi. Huono tutkimus.
VastaaPoistaNjaa... Jos olen nyt onnettomimmillani, niin hyvältä näyttää. Jotenkin kyllä ajattelisin, että se surkein vaihe on mennyttä aikaa jo, parissa eri jaksossa kylläkin. Mutta eipä kai tämä elämä mene ihan silleen. Että nyt olen onnellinen kuusi vuotta ja seuraavat seitsemän ihan kuralla.
VastaaPoistaTilastot, tilastot... mitäs niistä sanottiinkaan?
Minäkin soimaan itseäni viimeisestä parisuhteesta, että menin haaskaamaan siihen pari vuotta, juuri kun olin iältäni (ja muutenkin) ehkä parhaimmillani. Turhaahan se ruoskinta on, mutta kun kyse on omista valinnoista, niin ketäs sitä piiskaisi ellei itseään.
Tilastothan tunnetusti kertovat keskiarvoista eivät oikeista ihmisistä ja niiden elämästä. MOT.
VastaaPoista