Surkeuden surkeus

Ikä ei näköjään tee joidenkin asioiden hyväksymistä lainkaan helpommaksi. Niin kuin esimerkiksi kun kuulee lavalla nuoruusvuosiensa laulajaidolin naukuvan kuin palliton kissa maaliskuussa ja tuntee suurta myötähäpeää. Ääntä lähtee, mutta minkälaista, siinä oikean nuotin vieressä tuntui olevan paljon tilaa, hän käytti sen kaiken! Kaikkiseltaan herra ei tainnut itsekään enää muistaa mitä teki lauteilla. Voi Dave, voi Dave. Mustosen poijjaalta on männyt iäni, muutkin ovat sitä mieltä.

Slayer voitti kisan 6 – 0, vaikken mikään trash metalin ystävä olekaan, energistä menoa. Bändi on etenkin livebändi, palikat ovat paikallaan ja ryhmä nauttii esiintymisestä, vaikka kakkoskitarassa olikin tuuraaja. Soittivat yhden uuden biisinkin, josta keikkaseuralaiseni kanssa olimme haistavinamme nykymetallin vaikutusta, melodiaa ja jopa jonkin valtakunnan laulamista. Sillä kyllä Tom Arayanilla äänikin olisi, kun vaan saisi sitä käyttää. Mitään ponjovi-singalong-kamaa Slayerilta tuskin koskaan tulee, mutta pieni linjan pehmentäminen saattaisi minua ainakin viehättää.

Keikkayleisö oli kovin miesvoittoista, ei mikään yllätys. Se oli myös kovin nuorta ja humalassa, ja nekin, jotka olivat vanhempia, toivat lapsukaisiaan ja vaimot mukana. Jotta se siitä ”tapaa miehiä niiden luonnollisessa ympäristössä” ajatuksesta. Eikä varmaan auttanut yhtään, että oma keikkaseurani oli mies. Niinpä. Off topic, sääliksi kävi sitä pohjoisen miestä, joka joutui ensin katselemaan kaverinsa horjuntaa Megadethin keikan ajan ja sitten todistamaan oksentelua Slayerin keikan alkupuolella. Herra vei ystävänsä pois, eiköhän seuraavana päivänä korvat kaverilla soi...

Kiva tapahtuma muuten, mutta kyllä minua Megadethin kohtalo harmittaa. Voi Taavi, voi. Ihanaa kuitenkin, että minulla on ystäviä, joiden kanssa koluta monenlaisia keikkoja. Ja nyt kun niille keikoille vielä on varaa mennäkin. Hyviä rientoja on luvassa, melkein lupauduin katsomaan Cinderellaa.