…ja sitten alkaa odottamani talviloman rippeet ja päästäisloma. Jotenkin tuntuu aika kuluvan hitaasti. Ei sillä, etteikö töissä riittäisi aktiviteetteja, päivähoitopaikkamme on kovin monipuolinen, askareet vaihtelevat päivittäin, kaverit ovat enimmäkseen kivoja ja ruoka on hyvää ravitsevaa työpaikkaruokaa, mutta kun minä niin tahtoisin jo levätä. Hassua muuten huomata vanhenemisen vaikutus tässäkin, nuorempana lomaa odotti siksi, että tahtoi tehdä jotain, nykyään lomaa odottaa levon takia.
Muutenkin olen taas kauhistellut vanhenemisen merkkejä, en niinkään ulkoisia, vaan sisäisiä. Olen hajoamassa, ratkeamassa ja tuhoutumassa sisäisesti. Ahdistavaa. Melkein tekisi mieli lopettaa eläminen nyt jo, ettei tarvitsisi paarustaa vanhana ja raihnaisena, vaan kun ei malta. Täällä on niin kivaa kuitenkin.
Ottoveli aiheuttaa minulle kaavake- ja viranomaisahdistusta, pääsen hakemaan hänelle viisumia. Ärsyttää, mutta totta helkkarissa minä häntä autan, kun kerta olen luvannut. Sitä vartenhan ystävät kai ovat. Samaa pääsin tosin tekemään myös oikein veljeni matkojen suhteen, taidan olla muuttumassa yhden ihmisen matka-aputoimistoksi. Vielä on useampi kuukausi, ennen kuin itse pääsen minnekään, se matka tosin on jo niin paketissa, kun vain voi olla, sekä lennot että majoitus on jo varattu.
Huomenna on jo toisenlainen päivä. Aivan varmasti. Ehkäpä untakin tulee enemmän, niin turha melankolia haihtuu. Jos ei haihdu, ryhdyn laulamaan kuin Vesa-Matti Loiri Eino Leinon sanoin, että ”Haihtuvi nuoruus kuin vierivä virta...”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti