Hesarin artikkelissa tolkutettiin, että miehellä pitää olla oma tila. Pitää, pitää, mutta kerrostalossa se on vähän hankalaa. Etenkin jos mies ei tyydy pyöräkellariin. Avioliiton aikana luovutin puolisolleni ensin kellarikomeron, sitten vaatekomeron, sitten meni olohuone. Keittiön jälkeen päätin erota. Makuuhuoneeseen hän ei kerennyt muuten paitsi rikkomalla sänkymme (paiskoi sen päälleni eräänä yönä). Se olikin sitten aika karun näköinen paikka.
Oli meillä kaksi romutonta tilaa; parveke ja kylpyhuone. Niissä ei kuitenkaan kauhean kauan jaksa oleskella.
Mitä tästä opimme, myös nainen tarvitsee omaa tilaa. Ainakin tämän naisen oma tila koostuu kaappitilasta yhteisille astioille ja liinavaatteille, sekä omille räteille. Siistit laskupinnatkaan eivät ole pahasta. Vihaan ylitse kaiken sellaisia epämääräisiä kasoja, joita ex-puolisoni kylvi ympärilleen. Etenkään kun niihin ei saanut koskea, koska niissä oli selvitystyö kesken. On todennäköisesti vieläkin, veikkaan minä.
Hyvän tahden, kun pisti juttu vihaksi! Puuh. Ja se, joka sketsikkäästi yrittää todeta, että eikös naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä, pääsee minun luvallani kokeilemaan olotilaa ex-puolisoni luokse. En suosittele.
oli kyllä todella hyvä kirjotus tämä ja hyvä linkkivinkki, joka meni heti jakoon. huomio kiinnittyi erityisesti siihen, että horelli oli haastatellut vain niitä naisia, jotka kokivat koko kodin reviirinä.
VastaaPoistamä olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat oman paikan kans ja jostain muualta kuin hellan ja nyrkin välistä, pliis.
Miehen oma paikka?? Höh, sehän on olohuone, makuuhuone, eteinen, kellari, autotalli, kylppäri, puutarha, keittiö, vintti jne. Naisen oma paikka? Neljä vaatekomeroa, joihin yhteenkään en mahdu sisälle.
VastaaPoistaHah-hah, sanavahvistus: holouto
ar, minä kun aina olen kuvitellut, että uskovaisten asiat ovat yhteisiä ja että yhdessä päätetään, mitä kodista tehdään, mutta ettei siitä nyt mitään sikolättiä kuitenkaan väkisten tehdä, niin olihan se melkoinen shokki tuon asumisjärjestelyn hoitaminenkin. Ei siinä lopuksi edes ollut mitään hoitamista, annoin periksi ja ajattelin pääseväni sieltä joskus pois.
VastaaPoistaKiona, sulla on toivoa! Älä luovuta!
Tuo linkkaamasi juttu herätti pari aatosta. Ensinnä meinasin että eikös se nainenkin tarvitse omaa tilaa siinä missä mieskin. Minä ainakin, ja tiedän että tulen tarvitsemaan, kun tästä miehen luo, hänen nykyiseen kotiinsa muutan, etenkin kiitos hänen mukuloittensa jotka vierailevat tietysti taajaan (ja niin pitääkin). Toiseksi mietin että miksei sitä tilaa voi pitää sillain yhteisenä. Ettei tarvitse vetää jeesusteipillä sun ja mun puolta vaan ihan sillain yhdessä olla, ja antaa toiselle tilaa ku hän sitä kaipaa ja toisinpäin. No, voi olla että olen naiivi, ehkä Siperia opettaa. Toivottavasti ei.
VastaaPoistaMinä myös tarvitsen oman reviirin, ja aika ison.
VastaaPoistaOlen joskus ennenmuinoin ollut Liisa Horellin luennolla, todella karismaattinen nainen.
Ja opin sen, että kun ihmiset hississä tai julkisissa kulkuvälineissä käyttäytyvät niin kuin eivät olisikaan, eivät ryhdy juttusille ja katsovat muualle, se on sitä reviirikäyttäytymistä.
Tuosta miesten reviiristä en osaa sanoa oikein juuta enkä jaata :D
Pau, minäkin kuvittelin, että asiat tehdään yhdessä ja kotia asutaan yhdessä, mutta kuulema olin kovin rajoittava persoona, kun en tahtonut romukasoja joka paikkaan. Toivottavasti teillä on parempi tuuri reviirin suhteen.
VastaaPoistaPuhuri, työhisseiss juttelen ihmisille, muualla en. Kai minullakin jonkinlainen reviirintarve on, en ole mikään kaulaanhyppijöiden edustaja, pidän mieluummin ihmiset käden mitan päässä, elleivät ole ystäviä. Hyvin olen senkin oppinut kyllä töissä piilottamaan ja jakelen tarvittaessa poskimaiskauksia oikealle ja vasemmalle. :-D