Viileän ilmastovyöhykkeen geenit panevat vastaan

Olen pohjoisten esi-isien jälkeläinen, kuljen kadun varjoisella puolella, rakastan sisätiloja helteellä, hikoilen kuin pikkupossunen, nautin lämpimistä illoista, mutta päivät menevät maatessa. Ja mikäs siinä, en minä hellettä tai kesää vihaa, nautin siitä vain omalla tavallani. Ihan kivaa tämä on, vaikken rusketukaan, vain palan, jos valoon joudun. Olen siis joko vampyyrien tai mongolien, lappalaisten ja eskimoiden jälkeläinen (veikkaan jälkimmäistä, ensimmäinen tietysti olisi hienompaa, mutta en mie veripaltusta niin paljon perusta).

Eilen illalla tosin epäilin mielenterveyttäni, kun keittelin kolme kiloa raparperia chutneyksi ja siihen päälle vielä tekaisin vierasvaraksi suolaisen piirakan. Juomaa, myös alkoholipitoista, kului kiitettävästi, mutta viilennystauot parvekkeen varjossa olivat antoisia.

Olen aina ihmetellyt ilmastonatseja, joiden mielestä talvesta kuuluu ja saa valittaa, mutta kesästä ja helteestä pitäisi vain olla kiitollinen. Minulle käy keli kuin keli, sateen sattuessa sateessa, räntäsadekin kelpaa, kunhan on asianmukaisesti pukeutunut. Valitettavasti helteellä asianmukainen pukeutuminen on niin niukkaa, ettei tämän ikäisenä ja -kokoisena enää julkisille paikoille ole asiaa. Taitaisivat pidättää nudismin harrastamisesta, pikkulapsia pelottaisi ja nuoriso tekisi itsemurhaa.

Mutta nautitaan nyt kuitenkin kesästä, kukin tavallamme, toiset grillaten auringossa, toiset kadun varjoisella puolella. Lähdenkin nakuilemaan, nauttimaan viileitä juomia ja lukemaan Joanne Harrisin sinisilmää parvekkeelleni. Siellä kun on jo ihana varjo.