Joutavia horinoita

Ensimmäiseksi pitää iloita ystävän puolesta; sain eilen iltasella niin kivan puhelun, että riemastutti. Ystävän perheessä tuntui tapahtuvan paljon hyviä asioita. Ihanaa! Olen onnellinen! Omassa elossa sen sijaan ei tunnu olevan mitään viistasta kerrottavaa. Niinpä luvassa on pari kuvaa ja pieniä horinoita.

Lauantain peli-iltama alkoi ajoissa, ruuaksi tarjoilimme itsellemme erilaisia helposti valmistuvia asioita; kevätrullia, dipattavia asioita, gruusialaisia uusia perunoita, paneroituja uunijuustoja, tavallisia juustoja, salamia, fetasalaattia, pelmeneitä, punaviiniä, cavaa ja jälkiruuaksi vadelmajuustokakkua, portviiniä, mansikoita ja suklaakastiketta. (Juujuu, meillä peli ei ole mikään pääasia, se on vain osa viihdytystä...)

Peli sen sijaan, voi voi. Jaanasimme kahden punaisen lohikäärmeen kanssa ja jos totta puhutaan, minulle jäi vähän epäselväksi, otimmeko toisen niistä oppaaksemme vai emmekö. Nimittäin eihän sellaista epäluotettavaa 35-metristä elukkaa kannata laskea selkänsä taakse taistelemaan seuraavaan maailmaan, minne pääsemme löydettyämme kuuggeliimme etsimämme kiven. Toisaalta oppaasta on aina hyötyä, mutta entäs jos se popsii meidät suuhunsa?

Ei tällä kertaa edes kunnon taisteluja. Sen kerran kun tuhosimme hätäpäissämme tulisen pirun näköisen ukkelin, sekin olisi ollut hyvis, ja myöntänyt meille kolme toivomusta. Mutta kuka niin rumaan otukseen nyt olisi luottanut? Hyviä koottuja selityksiä...

Toivottavasti seuraavalla kerralla asiat sujuvat paremmin. Voi meitä, ryhmärämää... Iltasella kävelin kotiin, koska vatsaraasu oli taas kovilla, pinkeänä suorastaan. Pikkuisen pelotti kun törmäsin kolmen nuoren miehen ryhmään, jotka tuntuivat olevan kovin riehakkaalla tuulella. Milloin minusta on tällainen pelkuri tullut?

Menomatkalla ihmettelin yliopiston viereisiä koivuja. Siellä ilmeisesti tehdään jotain testiä tieteen nimissä. Ruokakuvista kiitos ryhmämme kääpiöpapille!