Myöhässä

Äitini täyttää tänään 77 vuotta. Olen koko ajan valehdellut häntä vuoden nuoremmaksi (en siis muista syntymävuotta). Hän ei tosin vieläkään näytä ikäiseltään, on aina ollut sen 10 - 20 vuotta nuoremman näköinen, mutta vanhentunut hänkin jo on viimeisen kolmen neljän vuoden aikana. Ja jotenkin höperöitynyt - ei nyt sillä, höperö hän on ollut aina, mutta jotenkin se on alkanut korostumaan viime aikoina.

Sairastuminen tosin on saanut hänet skarppaamaan. Viimeksi kun soittelimme, hän kertoi kasvisravinnon olevan hyvästä, kun ihminen sairastaa syöpää. Punainen liha on kuulemma pahasta, samoin muistaakseni rasvainen ruoka. Varmasti, mutta sillä linnunannosruokavaliolla on vaarana lähinnä nälkäkuolema. Solumyrkkyhoito kun jatkuu edelleen eikä se mitenkään lisää ruokahalua. Ihme kyllä, muuten hoito on sujunut ilman suurempia sivuoireita, jonkun verran pahoinvointia, tukka on pysynyt päässä ja jonkin valtakunnan järki samoin.

En ole juurikaan tullut äitiini, mutta minulla on muutamia erittäin huonoja opittuja käytösmalleja, jotka ovat peräisin häneltä. Erityisesti vihaan itsesäälistä marttyyria itsessäni. Siihen perustuu muun muassa se, että kerron lähisuvulle vasta jälkikäteen, jos olen ollut sairaana tai muuten raastavissa tilanteissa, hoidan mieluummin homman itse pois tieltä. Hän taas tahtoisi meidän ihan vaikka muodon vuoksi pysyttelevän noin viiden metrin päässä itsestään, siitä johtuu tarpeeni kasvattaa välimatka ainakin 500 kilometriin. Myös 5000 on ollut harkinnan alla.

Mutta asiaan, äitee. Joo. Olin taas myöhässä lahjanhankintapuuhissani, kun maanantaina heräsin siihen, että päivään ei enää kauan ole. Itse lahjanhankinta ei vaiketa ollut, olen jo monena vuonna hankkinut yhdistetyn äitienpäivä-syntymäpäivälahjan, tilannut jonkun akkojen lehden. Tällä kertaa valinta osui ET-lehteen. Eilen askartelin töissä kortin ja pakkasin sen pikakirjekuoreen, nyt on vain syytä elää toivossa, että kortti kerkeään tänään ajoissa perille. Pitänee soittaa töiden jälkeen ja varuilta onnitella. Muuten loukkaantumisen määrä on suunnaton - ja uskokaa tai älkää - en minä tahdo hänen viimeisiä vuosiaan hankaloittaa, vaikka vanhemmuudelliset tunteeni ovat poistuneet jo päästäni aikoja sitten. En tahdo pahoittaa hänen mieltään, vaan antaa hänelle valheellisen tunteen, että hänellä ehkä sittenkin on tytär. Minun ongelmani on sitten se, miten asian kanssa elän itseni kanssa.

Muita ongelmia viime aikoina ovat aiheuttaneet erinäiset terävät esineet, mm. veitset, kaappien kulmat, paperit ja kirjojen sivut, käteni ovat täynnä haavoja. Sattuu. Kivun lisäksi ihon paranemiskyky on heikentynyt, iho ohenee ja rypistyy, käyn kohti vanhuutta. Kun tuo pääparkakin oppisi vanhetessaan, mutta ei taida olla niin hyvä tuuri.

Itseäni huvittaakseni korjaan talteen muistiltani Hankalan kommentin torstaisen keikan jälkeen. "Olin ostaa sinulle ruusun, mutta en sitten ostanutkaan." Joku olisi saattanut tästä loukkaantua, mutta kun samalla hän ojentaa minulle kipollisen jallua ja jatkaa: "...mutta ajattelin, että pitäisit tästä enemmän. Ja minne sinä sen olisit vienyt, kun minun luokse tulet kuitenkin yöksi." Miehet. Ovat ne ihania. Siis ihan oikeasti.