Vähän pyörryttää

Kävin keskustelun esihenkilöni kanssa tulevasta toimenkuvastani. Niinhän siinä kävi kuin arvelinkin. Saan hoidettavakseni tilkkutäkin, osaan tarvitsen perehdytystä, osa on niin naurettavaa sälää, että vaikeata ottaa sitä tosissaan. Mutta kyllä siinä saa aikansa kulumaan.

Kaikkein naurettavinta oli motivaatiotarkistus; olen kuulemma äänekäs, äkkipikainen ja jääräpäinen. Tulevassa toimenkuvassa ei ole suotavaa haukkua ketään pölkkypääksi. Mielenkiintoista, niin en mielestäni ole tehnyt tähänkään saakka. Idiotismia minun on vaikea hyväksyä, mutta jos palkan ansaitseminen vaatii minua pitämään turpani kiinni, niin pidetään sitten. Kirjoittamista eivät ymmärtäneet kieltää, kun eivät tästä tiedä. Silmiä voin käydä pyörittelemässä vessassa.

Sääliksi käy kollegaa, hänen työkenttäänsä jakamaan ei jää ketään sen jälkeen kun määräaikainen työkaverimme poistuu ruodusta kuukauden päästä. Hän kyllä laskeskeli vielä nelisen vuotta kestävänsä. Sitten kutsuu eläkeikä. Minä en varmaan koskaan pääse eläkkeelle.

Mitähän minulta vielä tässä maailmassa vaaditaan? Tulee turpaan todennäköisesti monta kertaa. Onneksi muuten olen onnellisempi kuin varmaan koskaan elämässäni. Se auttaa kestämään typeryyttä.

***
Jäi kertomatta tarina ihanasta rauhallisesta viikonlopusta. Tai hauskasta roolipelikerrasta. Herkkuruuista. Kävelyretkestä joen rannassa. Naurusta, suunnitelmista, musiikista, jakamisesta. Jotenkin työ latistaa paljon hyvää elämässäni mitättömäksi mössöksi. Ei tosin kaikkea, ei se siihen enää pysty. Toivottavasti lakkaan nopeasti ajattelemasta tai toivomasta työelämältä mitään. Verenpaine vaan nousee. Keskityn muihin hienoihin asioihin, joita on tarjolla ylenpalttisesti.

Kaaos ja sekasorto all night long

Eilen osoittautui kynä miekkaa mahtavammaksi. Kuivamustekynä päätti päivänsä rintamuksilleni juuri, kun nakotin vessassa, katastrofihan siitä seurasi. Väriä löytyy vielä seuraavana päivänä mm. käsivarsista, reisistä sekä rinnoista. Lempityöpaita kuoli värjäytymäkuoleman. Työpaikan vessan kaakelilattian sain puhtaaksi, ovea sekä käsienpesuallasta en.

 

Tuhersin itkua koittaessani puhdistaa paitaa ja käsiäni siihen kuntoon, että ilkesin kotiin lähteä. Sitten annoin periksi ja päätin, että kotiin lähden, olin minkä näköinen olin. Kiukustutti ja surutti. En ole aivan oma itseni tällä hetkellä. Kamelin selkä tuntuu olevan aika lähellä ratkeamista. Onneksi IM oli kotona, hänen syliinsä painuin suoraan vollottamaan niin, että räkä tursusi. Olen sullonut alitajuntaani niin paljon tavaraa, että se alkaa valua yli väkisten. Tarvitsen lomani, että kerkeän käsitellä asiat.

 

Nyt on väliaikaisesti tuuli tyyntynyt. Suhteellisen pitkät ja levolliset unet auttoivat. Jaksan taas järjestää, pitäisi tuossa yksi syntymäpäiväpakettikin saada loppuun saakka rakenneltua. Sen lisäksi pitää kerätä hautajaisvaatteet, siivota, että Ottoveli voi majoittua välietappiin ennen siirtymistä omalle puolelleen Suomea. Voimat ovat hänelläkin vähissä, edessä pitkä kuntoutumisjakso. Onneksi lääkitys toimii!

 

Minun pitäisi varmaan hakea jotain muutakin päälääkitystä. Ehkä seuraan tilannetta muutaman viikon. Onneksi ei alkoholia ole tarkoitus nauttia, ylikierroksia on muutenkin tarjolla.

 

Sippi, naatti, unimurmeli

Elokuu alkaa reporankasena. Onneton katsoin eilen telkkarista Vera Stanhope uusinnan. Olin ilmeisesti lähtenyt baariin edellisellä kerralla, kun loppua en muistanut laisinkaan, vaikka kehua retostinkin aluksi nähneeni jakson. IM tutki jotain musiikkisoftaa, teki alustavia pohjia yhteen biisiin. Meillä oli siis tolkuttoman tavallinen ja normaali sunnuntai-ilta. Sellaisia iltamme kyllä ovat olleet viime aikoina muutenkin. Aivan toista kuin pari kuukautta sitten, välillä on vaikea muistaa saman miehen kanssa pyörivänsä.

Töissä pyörittelen vähiä töitäni enkä meinaa saada niitäkään tehtyä. Kehtuuttaa. Mutta aion puhdistaa pöytäni – henkisesti meinaan – fyysisestihän meillä ei pöydille jää mitään. Kahvi on menettänyt vaikutuksensa, ajatukset askartelevat tulevassa vapaassa. Siitäkään ei mitään varsinaista lomaa ole tulossa, mutta jos nyt saisin edes jotain muuta ajateltavaa siihen saakka, että pääsen taas takaisin työpaikalle irtisanottavaksi tai uudelleenkoulutettavaksi. Mikä nyt sitten kohtalo lienekään; kieltämättä sylettää, kun ajatus siitä päässä käy.

Tämän päivän tärkein oli työturvallisuuskurssi, joka olisi pitänyt tehdä jo maaliskuun loppuun mennessä. Parempi kai kuitenkin myöhään kuin ei ikinä. Jotkut työtehtävät jäävät väkistenkin vähemmälle huomiolle. ei vaan kerkeä. Paitsi että nyt kun työtä on enää erittäin vähän jäljellä, niiden vähienkin tekeminen tökkii ja hidastuu. Ei huvita/ kiinnosta. Ei kyllä oikein kiinnosta mikään muukaan, mikä mahtaa olla vikana? Vähän ehkä pelottaa tulevat hautajaisetkin. Suru on jäänyt taka-alalle, mutta kyllä se sieltä vielä löytyy.

Entä jos ei huvita?

Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin. Mitä vähemmän minulla on työtä, sitä vähemmän se minua kiinnostaa ja sitä hitaammin teen nekin vähät. Välttelen, vatuloin, väheksyn. Sama oli nähtävissä vuonna 2012 ennen potkuja. Ihan samalla tavalla haahuilin silloinkin. Nyt valitettavasti energiaa ei tunnu riittävän edes uuden työpaikan hakemiseen. Ajattelen, että kerkeän minä sitten loman jälkeenkin itseäni ryhtyä masentamaan.

Noh, näillä mennään. Kuitenkaan ei mitään rästihommeleita ole jäänyt. Suurin piirtein pysyn aikataulussa. Töitä on vielä neljä päivää. Tähän aikaan ensi viikolla istun jo Onnibussissa kohti pohjoisempaa Suomea ja hautajaisia. Kyllä minä jaksan. Turha tätä on stressata, kun en tiedä tulevaisuudesta. Hällä väliä, sanon minä.

Ihmemiehen kanssa olemme kehittäneet iltarutiiniamme, lähdemme kävelylle yhdeksän maissa illalla. Silloin on edes hivenen viileämpää. Kumpikaan meistä ei kestä kuumuutta. Sen jälkeen onkin hyvä rauhoittua, katsoa uutiset ja minun mennä unille. Välillä rähähtelemme toisillemme, mutta se johtuu vain kuumuudesta, ei ole mitään vakavampaa. Muuten olemme ällöttävä kujerteleva pariskunta. Tutustumme toisiimme kaiken aikaa lisää, onneksi niihin parempiin puoliin. Muistuttelen itseäni, etten saa antaa asioiden lipsahtaa huonolle tolalle. Jos siitä on merkkejä, on parempi lopettaa suhde kuin antaa sen jatkua tekohengityksellä.

Mutta olen mie, kuulkaa, onnellinen. Hävytön.

Kuuma, kuumempi, hottis

Aamulla pääskyset sirkuttavat kuin viimeistä päivää, varpusen poikaset taas valtaavat lähikoivun lauluharjoituksilleen iltapäivällä, kun saavun kotiin. Kesä on täysi, pyöreä, mehukas vadelma, nautin kaikin tavoin, vaikka helle minut tappaakin. Koti on kuuma, onneksi edes illalla voi avata parvekkeen oven. Siunattu viileys antaa edes jonkinlaisen unen.

Kävin hakemassa Triptyl-reseptin. se ei ainakaan ole mitään huumaavaa eikä kolmiolääke. En jaksa enää valvoa, tarvitsen unta, että jaksan töissä. Siellä raahustelemme verkkaisesti eteenpäin. Seuraajani oppii ja kehittyy, pian minua ei enää tarvita. Pientä haikeutta on liikkeellä, kun mietin, että todennäköisesti parin kuukauden päästä olen työtön. Mutta ei se mitään, sitten haen muita töitä, totean reippaalla äänensävyllä. Sovitaanko, ettei kaivella sisäisiä tuntemuksiani liian syvältä, siellä voi olla vähän kitkerämpää tekstiä.
 

Asuntohakemukset on laitettu liikkeelle, auto on viety korjattavaksi. Majoitus ja matka hautajaisiin on varattu. Paluupäivämäärä on edelleen avoinna, en ole saanut tolkkua pikkuveljestäni, että mitä hän minulta odottaa. Ottoveli tulee todennäköisesti Suomeen samoihin aikoihin, jatkohoito tapahtuu Suomessa. Matkustuslupa on jo lähes plakkarissa, pitää miettiä, että miten saan hänelle avaimen.

Olen onnellinen. Pakko se on myöntää. Hulluahan se tavallaan on, mutta toisaalta jos tapahtunut oli pahinta, mitä meille vastaan tulee, niin luvassa voi olla erittäin onnellisia aikoja. Kai niitäkin pitää mainostaa, kun kerta välillä velloo onnettomuuden syövereissä ja tekee hidasta itsemurhaa. Olemme ylittäneet melkoisia esteitä, niitä on edelleen tarjolla, mutta ehkäpä oikeasti yhdessä voitamme ne. Tai sitten mennään ali.

Ne jyrää meitin

Olen valmis kuin lukkari sotaan. Olen valmistautunut saamaan ja antamaan. Olen kaivannut, ikävöinyt, kasvattanut luonnetta ja nyt en jaksa enää yhtään odottaa. Ihmemies soitti aamulla viimeiset huonot uutiset, tällä kertaa hänellä ei ole niihin osaa eikä arpaa, mutta silti hän syyttää itseään. Siellä he poikansa kanssa siivoavat kesämökkiä, että pääsisivät lähtemään etelään. Kunpa kaikki sujuisi hyvin.

Työ imee ihmisestä mehut sen verran tehokkaasti, että kotona olen lähinnä leikkinyt lahnaa. Seuraajani oppii asioita nopeasti, kyseenalaistaa toimintatapoja, suunnittelee parempia. Hän on ilmiselvästi ammattilainen ja ihminen paikallaan. Se vaan herättää minussa kysymyksiä, että olenkohan loppujen lopuksi hyvä missään. Miksi meille töihin ei hankittu hänen kaltaistaan ihmistä jo aikaisemmin? Tiedän, talous. Nytkin puolet porukasta on burnout-sairaslomalla, koska kun hallintoon joku palkataan, hänet saman tien tapetaan työhön. Minäkin melkein luovutin. Voi olla, että jos tilanne tällaisena jatkuu, ei pian enää meillä kenestäkään ole työtä, mihin palata. Jään kaipaamaan palkkanauhaa.

Minä hullu sitten ryhdyn siivoamaan. Ulkona on jo melkein 20 astetta lämmintä, ellei ylikin. Iltapäivällä on luvassa vielä kuumempi keli. Luvassa on subtrooppisia öitä. Jääkaapissa ovat ainekset savukalapastaan. Juomaksi sitruunavissyä. Kerroinkos nimittäin, että IM ryhtyi raittiiksi? Jos en kertonut, niin tulipahan sekin mainittua. Minulta ei raittiutta odoteta, mutta veikkaan, että vähentää se minunkin lutraamistani. Tulee kenties tehtyä jotain aivan muuta.

Huonoista uutisista huolimatta olen varovaisen optimistinen. Asioilla on tapana järjestyä.

Tehtävien siirtoa

 Töissä pääsin vihdoin opettamaan seuraajaani. Hänen profiilinsa ei tietenkään ole kunnossa, joten opetus on toistaiseksi vaillinaista. En ymmärrä, miten vaikeata voi olla minun profiilini kopioiminen tuotannonohjausjärjestelmään. Mitä ne ihmiset eivät tee oikein? Heillä ei ole kovin pitkää aikaa ratkaista ongelmaa, aloitan lomani perjantaina 5.8., äidin hautajaiset ovat silloin. Seuraajani vaikuttaa oikein mukavalta, viehättävältä ja muodollisesti pätevältä nuorelta mieheltä. Silmä lepää, joten siinäkään mielessä minulla ei ole perehdytyskeikkaa vastaan mitään. Vähän tietysti oma tulevaisuus mietityttää, kun ihmiset kyselevät, että mitä tulen tekemään ja vastaan, etten tiedä vielä.

Olivat muuten töistä lähettäneet minulle surunvalittelukimpun kotiin. Se odotti iltasella ovessa, kun saavuin Marketan kautta kotiin. Kauniita kukkasia, valkeita pioneja ja hortensioita, valkoisia ja pinkkejä neilikoita söpössä pallomuodossa. Se olikin sitten elämäni ensimmäinen kerta, kun sellaisen lähetyksen sain. Ajattelin, etteivät ihmiset enää muistaisi tuolla tavalla, mutta ilmeisesti tapa on edelleen voimissaan. Itse tunnen oloni kiitolliseksi ja helpottuneeksi, äidin ei, voimille kiitos, tarvinnut kärsiä.

Elän uutta teini-ikää, mutta seesteisemmin. Vietän aikaa puhelimessa tuntisotalla. Vielä kolme yötä ja meillä on joulu. Harjoitus on saanut vakaamman muodon, varmaan suhteemme kivisin karikko on nyt takana. IM:llä on asioissaan paljonkin selvitettävää, olen ilmoittanut, että tukena olen, mutta taloudelliseen puoleen en aio sotkeentua. Hänelle voi käydä vielä huonosti, mutta sen kanssa painimme sitten, jos niin käy.

Arkipalautus

Olihan se ensimmäinen lomapätkä! Tapahtumia riitti enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Onneksi ne myös veivät ajatukset pois työasioista, en juurikaan ole niitä ajatellut. Jostain syystä on ihanaa palata töihin, vaikka sielläkin on luvassa luopumisen tuskaa.

Harmittaa tavallaan, että juuri kun on alkanut päästä perille tehtävistään ja kehittänyt jonkinlaisen systeemin niiden järjelliseen hoitamiseen, joutuu opettamaan seuraajalleen työn. Toisaalta onhan siinä se hyvä puoli, että pääsen taas opettelemaan jotain muuta - ellei minua sitten irtisanota. Sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Mutta sittenpähän irtisanotaan, enköhän minä jotain taas keksi/ saa. Myyn itseni edullisena määräaikaisena ja pääsen sitä kautta taloon sisälle. En kai mie vielä ihan ikäloppu raakki ole. Tai jos olen, niin sitten olen, opettelen elämään kapeammalla marginaalilla.

Jos tässä maailmassa mitään olen oppinut, niin sen, että mikään ei ole varmaa. Maailma heittelee ihmistä kummallisesti, aina siihen suuntaan, mitä et ikinä olisi arvannut. Jostain ihmeen syystä sitä vain selviää kaikesta, ei samanlaisena, muuttuneena, mutta selviää kuitenkin. Joskus tulee hyvää, toisinaan surkeita asioita. Oppii luottamaan itseensä, ystäviin ja perheeseen, aina on joku ottamassa kopin, jos vaan antaa luvan. Sitten jos itse tahtoo käpertyä surkeuteensa, niin sinnehän jäät. Jaettu tuska on puolikas, tai ainakin neljäsosan pienempi. Ilo ja onni taas lisääntyvät eksponentiaalisesti. Tyytyväisyys on aivan liian aliarvostettu laji, paljon yleisempää kuin onnellisuus.

Lähdenkin nauttimaan tyytyväisyydestä ja tarpeelliseksi tuntemisen tunteesta töihin. Onneksi kesää on vielä jäljellä. Samoin lomaa. Ja hautajaiset. Voi sitä onnellisuuttakin vielä olla tarjolla.

Loma- ja työarpajaiset - voittaako mikään arpa?

Reippaan patistamisen jälkeen sain esihenkilön ja palvelua tarvitsevan tahon ymmärtämään, että aion lomailla kesällä niin kuin muutkin työtä tekevät ja sillä raskautetut. Mutta oli siinä homma, olisin tietysti kettuillakseni voinut jättää paasaamisen sikseen ja antaa heidän herätä julmaan todellisuuteen loman alkamisen aattona. Yleensä se on nimittäin esimiehen tehtäviä varmistaa, että tuuraukset sujuvat. Ainakin näin olen antanut itseni ymmärtää.

Ensimmäisen kaksi viikkoa minua sijaistaa 17-vuotias kesäheebo. Minä kyllä luotan häneen, mutta IT taitaa sabotoida hyvät aikeemme. Hän ei vieläkään ole saanut samanlaisia oikeuksia, mitä minulla on. Ei se harjoittelematta opi. Minulla on ensi viikolla neljä päivää aikaa. Toivottavasti se riittää. Ja jos ei riitä, sitten nuoriso istuu toimistossa ja pyörittelee peukaloitaan.

Tapasin kaverin, jolle hommani siirtyvät. Mukavan oloinen tyyppi. Muodollisesti pätevä. Nuori. Munat. Todennäköisesti parempi palkka kuin minulla. Ja mitä ihmettä minä sitten teen, kun olen hänet perehdyttänyt? Kukaan ei ole kertonut. Epäilen lomautuksen kautta työttömäksi siirtymistä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, pääsen siis sittenkin lomalle, heinäkuussa kahdeksi viikoksi ja joskus elokuussa kolmeksi. Varma ajankohta on tosin vielä sopimatta. Ja äiteen tila voi muuttaa suunnitelmat vielä täysin. Hämmästyttävän sitkaassa oli loman saaminen tänä vuonna.

Pian hyppään junaan. Kuulin eilen, että myös pikkuveljeni vaimoineen on kaupungissa. Tästä voi tulla kiva riento. Sen lisäksi minulla on maanantaina saldovapaa, että saan levättyä. Enkä aio ajatella huonoja, tylsiä ja ankeita asioita ennen kuin maanantaina. Otan vuoheni ja käyn.

Tasaantuu se tämänkin humman laukka välillä

Suvanto. Se tuntui siis tältä. Unetkin ovat vähän rauhoittuneet. Olen pikkusen siivoillut, vähän järjestellyt, päätä myös, miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, että minut vielä useasti tulee pelastamaan uni. Vaikka se tulisi kolmessa pätkässä, kunhan sitä vaan on reilu 6 tuntia, pärjään. Välillä muistan syvään huokaillen elämää ennen avioliittoa, siellä sain unta jopa 12 h putkeen. Olen mie ollut kone!

Äiti ei jaksa kotona. Roskienvientikin vie voimat, itsensä ruokkimisesta puhumattakaan. Nyt sitten etsitään joku hoitolaitos. Pannaan asunto ja tavarat lihoiksi, saadaan pääomaa hoitomaksuihin. Tärkeintä on hänen loppuelämänsä helppous. Ei me niitä pennejä kaivata, minä ainakaan omassa katastrofissani. Tuhlaisin vaan turhuuteen ja rietastelisin jonkun epäsopivan ihmisraasun kanssa.

Edellinen epäsopiva ihmisraasu on kadonnut. Minulla on sauna täynnä kitaroita, kirjoja, kenkiä ja vaatteita. Pitäisi tyhjentää kellaria, että saisi sinne IM:n tavaroille väliaikaisen kodin. Saunaankin varmaan jossain vaiheessa nimittäin tekee mieli. Mutta ei huomenna, huomenna menen kavereiden kanssa taas keikalle. Toivon parasta, etten joudu tapahtumien pyörteeseen, vaan ymmärrän tulla kotiini. Lauantaina pitäisi ihan oikeasti pitää kodinhoitopäivät, koska juhannuksena en ole kotona, vaan olen Tampereella. Sitä seuraavana viikonloppuna Tuskassa ja sitten pitäisi käydä katsomassa Black Sabbathia. Sen jälkeen kai pitäisi pohjoisempaan Suomeen.

Minulla ehkä on jonkinlainen tuuraaja pariksi viikoksi. Nyt vaan pitäisi keretä tehdä sille ohjeet ja opettaa. Ihan pikkujuttu.

Kuolleet miehet

Isäni ja S kuljeskelevat unissani vuoron perään, välillä jopa samassa unessa. Viime yönä isäukko istui sängynlaidalle ja alkoi selittää jotain oleellisen tärkeää. En vaan muista tietenkään, mitä. Sen sijaan muistan seuraavasta unesta miehen, joka oli kuulemma keksinyt aivan mielettömän ihanan ja upean s*ihinottotekniikan naisille, että oli kuulemma tyydytys taattu. Siinä minä sitten katselin jotain opasvideota ja mietin, etten kyllä tahtoisi kaveria alapäätäni nuohoamaan, sen verran amatöörimaista meininki oli.

 

Vahingossa ylitin tilini viikonloppuna. Taimikauppa ja IM:n isän haudalla vierailu sotkivat ajatukset sen verran pahasti, että tuli sitten kympin vahinko. Paljonkohan ne siitä rankaisevat nykyään? Mutta on tuo tulevien appivanhempien tapaaminen tällä tavalla tosi kätevää, kovin ovat hiljaisia eivätkä pistä vastaan. (Älkää nyt säikähtäkö, se on vitsi, en ole vielä suostunut mihinkään peruuttamattomaan) Parvekkeelleni majoittuivat salvia, rosmariini, pari erilaista basilikaa, suklaaminttu ja timjami. Laventelin olisin tahtonut, viime vuotinen ei kestänyt talvea.

 

Kollegan läksiäiset perjantaina olivat juuri sopivan lyhyet. Olin kotosalla jo kuuden jälkeen. Oli ihanaa hoidella kotihommia kaikessa rauhassa ja ilman huolta huomisesta. Minä vaan olen vähän kateellinen kaikille, jotka pääsevät pois meiltä töistä. Joku osa minusta toivoo jopa irtisanomista tai lomautusta, koska nekin ovat hyvä vaihtoehto burnout-sairaslomalle, joka minua tässä vielä uhkaa, jos moista menoa kauan kestää. Alan olla venymiskykyni äärirajoilla, unet ovat menneet, pinna kireällä ja viihdevuosioireet ovat taas villiintyneet. Vettä valuu pitkin kulmia ja kupeita.

 

Tänään kuitenkin on kampaajan vuoro. Ja ehkä pienet drinksut kampaajani viimeisen työpäivän kunniaksi. Hän muuttaa Australiaan, sai mokoma sinne työluvan. Tulee kuulkaa kalliiksi jatkossa hiustenhoito – tai sitten annan vain tukan kasvaa.

Kaikki kukkii

Vahingossa huomasin kaiken puhkeavan kukkaan keskiviikkona. On se hetki vuodesta, kun tavallisesti koķisin olevan elossa enemmän kuin koskaan. On se hetki vuodesta, kun tekisi mieli olla jollekulle jotain ja nyt kun tajusin sen olevan mahdotonta, pieni osa minusta kuolee jälleen. Onneksi minua on paljon ja onneksi minua syntyy kaiken aikaa lisää, en tiedä vielä mitä, mutta jotain toisenlaista. Antaa luonnon kukoistaa, ei se siitä minnekään katoa, ensi keväänä on sama saatanan rumba taas edessä. Tiput karjuvat, luonto riipoo kauneudellaan.

Olen täyttänyt päiviäni avajaisilla, asiakastilaisuuksilla, työllä, ystävien asioilla. Kuten arvaatte, itseäni en voi ajatella. Jos hetkeksikin pysähdyn, taivas putoaa niskaani. Se minulla ja gallialaisilla on yhteistä, olemme kovin rohkeita, mutta meilläkin on Akilleen kantapäämme. Minun taivaani on suru. Kollegalle kun avauduin hivenen, hän totesi, että se juna meni jo. Tiedän, mutta silti säälin ihmistä. Säälin sitä tilaa, jossa hän on ja elää. Suren, etten voi tehdä mitään, enkä voi auttaa. Näen, tai oikeastaan kuulen ihmisen ajautuvan kohti itsemurhaa, murhaa tai tahatonta kuolemaa. Mikä hirvittävä kohtalo, vaikka hän sitä jo osittain toivookin.

Elämä tällaisena, kun sen nyt näen, on kovin lohduton paikka. Niin paljon suuria odotuksia, niin paljon lahjakkuutta voi kaatua mielen kipeyteen. Ja toisaalla sitten elämätön elämä potkii tutkainta vastaan, toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden kääntää laivan, tehdä jotain tässä maailmassa. Mietin vaan, että mitä. Ja millä eväillä? Vai onko niin, että minuakin alkavat elämän rippeet vielä kiinnostamaan 60 ja kuoleman välissä? Sinne ei kyllä enää pitkä aika ole. Ehkä kuitenkin pidempään rimpuilen kuin äitini. En todennäköisesti elinvuosissa häntä tule voittamaan kuitenkaan.

Puhutaanko vielä vähän työstä? Taas yksi kollega, joka sai työpaikan toisaalta. Tilalle otetaan onneton puolivillainen temppi, kun halvalla saadaan. Minun töilleni tosin nyt saadaan kokopäiväinen tekijä, opettamiseen menee jonkun aikaa. Mitähän minä sitten teen? Onko minun vuoroni saada kenkää vai keksitäänkö minulle jotain muuta? Tekemistä kyllä riittäisi, mutta kun tilanne on, mikä on, niin se ei välttämättä edesauta työllistymistäni. Pakka on sekaisin kuin se tarot-pakka, jolla ystävä minulle ennustuksensa teki. Siinähän luvattiin tuskaa ja ahdistusta. Sitä on nyt ollut tarjolla. Oikeassa olivat kortit.

Minun pitäisi pysähtyä.

Unitauti

Torkun saman tien, kun suljen silmäni. Torkun töissä wcssä (en käy siellä kuin kahdesti päivässä, älkää peljätkö), torkun bussissa, nojatuolissa ja sohvalla. Hyvä, etten nukahda seisaaltani. Mutta yöllä en nuku, silloin pyörittelen ajatuksia. Niitä synkkiä ja surkeita. Unenpätkät tuntuvat olevan täynnä viestejä, varoituksia ja ennusmerkkejä - enkä minä muista niistä ainoatakaan.

Olen hetkellisesti erittäin väsynyt elämään. Tiedän tämän menevän ohi. Nauran, vaikka tekisi mieli kirkua. Hymyilen ja salaa pyyhin kyyneleen. Puhun, vaikka tekisi mieli huutaa. Voi minua tyhmää, raivoaisin. Miten minulle nyt muka hyvin voisi käydä? Ja koska olen täynnä surua, en voi enkä tahdo puhua tästä kenellekään, ennen kuin olen käsitellyt asian ihmisen kokoiseksi. Nyt se on vielä liian suuri.

Onneksi viikonloppuna on ensin yksi kokkikeikka ja sitten roolipeli. Täytyy pitää itsensä kiireisenä. Työ auttaa, sellainen hullunmylly kun siellä onkin. Eilen kun kysyin kesälomatuurauksestani, minulle todettiin sen olevan hallinnollisia palveluita tuottavan yksikön asia. Vaikka sisään nyt välittömästi otettaisiin joku, en tiedä, kerkeäisinkö opettaa tuurauksen.

Hullun hommaa kaikki tyynni.

Jakkupukumaailmasta

Pitkästä aikaa pääsin järjestämään isohkon kaksipäiväisen asiakastilaisuuden. Sinänsä piis of kakku, muutta erona edelliseen elämään on se, ettei aikaa ole. On pakko luottaa yhteistyökumppaneihin, koska aikaa vain ei ole. Samalla hoidan päätonttiani sekä väkerrän kuutta muuta pienempää tilaisuutta. Selviän asioista rimaa hipoen, mutta selviän!

Nyt istun kokoustilan ovensuussa ja nautin ansaitusta tauosta. Ohjelma sujuu omalla painollaan. Päivästä tulee pitkä. Kokouksen loppumisen jälkeen ovat vuorossa järjestämäni oheisohjelmat sekä päivällinen. Olen kotona todennäköisesti puoliyön aikaan.

Ihmemiehen kanssa emme osaa olla erossa toisistamme. Puhumme, haaveilemme, viestimme. Vaarallista, mutta ihanaa, pelottavaa, mutta riemastuttavaa. Romantiikkaa ja runoa, olen Gaia, shakti. Mutta nautimme me arjesta, ihan kuin kaikki tapahtuisi ensimmäistä kertaa. En minä tiennyt, että tällaista voisi olla.

Tiedän riskin. Hyväksyn sen. Sillä jos tämä onnistuu, luvassa on jotain elämää suurempaa, suunnitelmia ainakin riittää. Ymmärrän, että voi joutua katumaan jokaista kirjoittamaani sanaa. Tiedän myös sen, että huominen on taas päivä helvetistä tolkuttoman vähillä unilla.

Oho, housunlahkeesta on lähtenyt lanka liikkeelle. Minulla ei ole roudarinteippiä eikä nitojaa mukana. Pah.

Holiday in Cambodia

En enää koskaan voi jäädä lomalle. Loman jälkeinen viikko tappaa minut. Samoin raivon partaalle saattavat minua viisaampien suunnitelmat siitä, kuinka nykyinen työni hoidetaan joskus tulevaisuudessa. Aivan sekopäiden ja hullujen hommaa! Olen melkoisen pöyristynyt. Tänään olin niin ahdistunut, että piti käydä vessassa märsyämässä. Tiedän, ei se mitään auta. Kunpa voisin edes tänne kertoa kaiken!

Toivottavasti torstai on täynnä sitä itseään ja pääsen jotenkin eteenpäin työsuossani. Kamalinta on, että kukaan ei oikeastaan voi auttaa minua. Tuuraajaani ollaa siirtämässä täyspäiväisesti hänen nykyiseen tehtäväänsä. Niinpä jouduin laittamaan nykyiselle esimiehelleni sekä operatiiviselle esimiehelle viestin, että mitenkäs tehdään lomani aikana. Kuka minun työni tekee? Suoraa vastausta ei tietenkään tullut, mutta ainakin sain pojat mietteliäiksi. Taisi se upouusi esimies suorastaan säikähtää, kun laitoin hänelle loma-aikana muotoilemani toimenkuvan menemään, ei minulla sitä ole töissä ollut aikaa tehdä. Ei tajunnut raukkaparka, miten paljon vartijana olen.

Pelkään, että olen joutumassa manian valtaan. En nuku, syön vähän, laulut kertovat minulle tarinoita. Hymyilen - töissäkin silloin, kun en itke. Puhun hulluja. Kuuntelen hullumpia. Joko olemme molemmat sekaisin, minua vedätetään 6-0 tai sitten kaikki on totta. Pitää vaan toivoa, että tunne polttaa itsensä poroksi mahdollisimman pian tai totuus paljastuu nopeasti.

Olen vaarassa. Minun pitäisi pelastaa itseni. Naiset ja lapsenmieliset ensin.

Moitteeton

Sain taloyhtiöltä kirjeen, jonka mukaan täytettyäni mukana seuraavan lipetin minulle maksetaan takaisin kanissa ollut takuuvuokra. Olen viestin mukaan ollut moitteeton vuokralainen. On se vaan hienoa edes jostain saada moista tunnustusta, mitään muuta moitteetonta minussa ei taida ollakaan. Eikä vuokra-asumisenikaan ole aivan moitteettomasti sujunut, ei vaan naapurit ole viitsineet tehdä numeroa. Ja on taloyhtiössämme pahempiakin kuin minä, puolustuksekseni totean.

Kerkesin jo hetkeksi ilahtua, että nyt minulle tarjotaan sitä isompaa. Että nyt tulee muutto ja pääsen korkeammalle ja saan elintilaa. Siihen se talviloma olisi sitten mennytkin. Taas olisi pitänyt muuttaa sovittua viikkoa, suunnitelmat olisivat menneet uusiksi ja kaikkea. Noh, en kyllä olisi valittanut. Nyt kuitenkin loma saa olla suunnitellulla paikallaan pääsiäisen jälkeen. Minä en muuta vielä.

Töissä naureskelin lounaspöydässä, että olen joskus pitänyt itseäni mukavana ihmisenä. Enää en ole. Olen kärttyinen ja kamala ihmishirviö, joka syö työkavereita välipalaksi. Jotain tekemistä on varmaan tolkuttomalla kiireellä ja stressillä, mutta eihän sitä pitäisi viattomiin purkaa. Vaan kun ne "viattomat" eivät ymmärrä, mitä tahtovat, tahtovat vääriä asioita, tahtovat oikeita asioita väärältä ihmiseltä, tahtovat maailman - ja jostain syystä minun pitäisi kaikki toiveet toteuttaa. Mutta kyllä minä vaan sitten osaan monenlaisia temppuja, kun pakko on. Muuta en aiheesta tänään sano.

Nyt pitäisi ryhtyä sitten tilailemaan junalippuja, että halvalla saisi. Minua pahaa ihmistä ei kyllä sitten yhtään huvittaisi mennä kyyhöttämään äitini luokse. Vaan pakkohan se on. Miten minusta ei enää tunnu yhtään moitteettomalta?

Työtä ja muuta

Sen nyt arvaa, että kun päivän on poissa töistä, saa sitä karvaasti katua. Siellä ne minun hommani olivat levällään kuin surullisen kuuluisan Jokisen eväät. Kollega oli iloinen nähdessään minut, mikäs siinä, minustakin on kiva nähdä häntä. Etenkin kun hän jaksaa houkutella minua urheilemaan kanssaan. Tai siis kuntosalille, nyt jo vähän niin kuin lupasin, katsotaan nyt sitten onko se päivä tänään vai joku toinen päivä. Minua nimittäin vähän etoo. En tiedä miksi, liekö henkistä?

Lauantain vietin RM:n hellässä huomassa, kai pitää sanoa. Hän vaan jossain vaiheessa totesi, että olenko huomannut hänen tekevän kaikkensa, että minulla olisi hyvä olo. Sanoin kyllä. Niinhän se on, hän ei onneksi paljon lemmestä lurittele, mutta teot puhuvat puolestaan. Oli koti-ilta parhaasta päästä. Sunnuntaina pihviaterian jälkeen raahustelin kotiin, minun oikeasti pitäisi se sänky saada, eikä vain puhua siitä.

Sen sijaan taulut ovat nyt seinässä, hyvä minä! Pitäisi palauttaa pora Siiselille. Hänen kanssaan minulla oli mielenkiintoinen tekstiviestikeskustelu, mutta kun en jaksanut ottautua selkeästi ilmaisemaan, että tahtoisin tavata, niin ei se juukelin kiukkupetteri kyllä siihen ryhdy. Kissanhännänvetoa. Noh, aikaa on. - Paitsi, että välillä minua kauhistuttaa ajan kuluminen, mitään ei kerkeä eikä saa valmiiksi ja kaikkea tekisi mieli eikä ole mihinkaan riittävästi aikaa. Ihan normaali huomio keskiäkäiseltä ihmiseltä, aika menee hurjaa vauhtia, nyt sen viimeistään huomaa. Ei näitä kymmeniä vuosia enää kovin pitkäksi aikaa riitä. Elämä jää kesken, on paljon mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä.

En ymmärrä, miksi ilmoittauduin aamupäiväksi yhteen seminaariin. Ei minulla oikeasti olisi aikaa sinne vääntäytyä. Mutta kun sekin asia alkaa vähän niin kuin olla minun kontollani, niin kai siitä edes pintapuolisesti on ryhdyttävä ottamaan selvää. Heh, siellä saa ilmaisen aamupalan, mutta enhän minä viikolla ole mikään aamupalan syöjä. Jotta hukkaan menee sekin.

Joka toisen sydän murtuu ja minulta varvas

Perjantaina tein vauhdikkaan työpäivän. Ihmeellinen päivä, mietin joutuneeni rinnakkaistodellisuuteen, kun aamu alkoi sillä, että minulle ojennettiin suklaarasia (olin tehnyt yhdelle kollegalle palveluksen) ja iltapäivällä tuli kukkasia, orkidea (olin tehnyt toisen palveluksen ja poika ehkä vähän liioitteli, koska on ihastunut minuun). Kävin kotoa saunakamppeet ja kipitin yläkylille RM:n hoivaan, siellä oli valmiina ruoka ja juomat. Ei siis mikään paskempi päivä, myhäilin saunan lauteilla kylmä lonkeromuki kädessäni.

Iltasella yksi toveri kävi hakemassa kotiavaimeni ja majoittui luokseni. Lauantaina nimittäin pelasimme pitkästä aikaa. Onneksi oli lauantaita varten tarjoilut jo hankittu ja tehty. Olin luvannut tarjota lihapullia ja perunamuusia, pullat olin väkertänyt valmiiksi jo torstaina samalla kun odottelin Ottoveljeä pääkaupunkiseudulle. Hän lensi Etelä-Eurooppaan pitkää viikonlopppua viettämämään. Syy äkilliseen matkaan on surullinen, mutta ei kuulu tarinoihin, joita minä voisin kertoa.

Vähän tämä b&b-toiminnan harjoittaminen näinkin pienessä asunnossa on kuitenkin rassannut. Kaikki on vinksinvonksin enkä tunnu koskaan olevan hetkeäkään yksin. Siksi päähäni livautettu orastava ajatus siitä, että saattaisin päästä isompaan asuntoon vähän niin kuin takaoven kautta, ei kuulosta yhtään paskemmalta ajatukselta. Katsotaan nyt, sekään ei tapahdu hetkessä, mutta toivoa on. Tahdon makuuhuoneen, keittiön ja olohuoneen, ne lisäisivät vieraanvaraisuusastettani.

Lauantaina oli hieno roolipelisessio. Taistelimme 20-metristä lohikäärmettä vastaan, matkakumppaneissa ilmenee omituisia piirteitä, kaksoispersoonallisuuksia. Hahmoni jäi lohikäärmeen alle, mutta selvisi hengissä. Nostimme minulle jopa tasojakin pitkästä aikaa, tasolta viisi tasolle 8,5. Tulee taitoihin melkoinen harppaus - ja tarpeen onkin. Vastus vaikuttaa haastavalta. Minä edelleenkin pidän roolipelaamisesta, se on minulle sovelias harrastus, vaikkei minusta mitään pro-tyyppiä koskaan tulekaan, en osaa sääntöjä enkä jaksa niitä muistaa.

Pelin jälkeen siivoilin paikkoja ennen kuin könysin takaisin RM:n viereen. Torkuin sohvalla, kun hän katsoi jotain kauhuelokuvaa. Sitten jatkoin unia sängyssä. Joskus on vaan kiva olla jonkun lähellä ilman mitään suurempaa agendaa. Minua vähän huolestuttaa, alan tottua helppouteen ja mukavaan oloon. Se yleensä kostautui, koska karma. Sunnuntaina valuin takaisin kotisohvalle, ruokaa ei tarvinnut onneksi tehdä, ei silti, ei oikein maistunutkaan. Sitä paitsi taisin murtaa pikkuvarpaani RM:n olohuoneen rahiin, kun aamun kähmässä siirryin sohvalle lukemaan ennen kuin hän heräsi. Se on nyt noin kaksinkertainen ja sinistävä. Saa nähdä, mihin kenkään sen saan ujutettua ilman kirkumista.

Äsken herättyäni ryhdyin aivastelemaan. Nyt niiskutan. Toivottavasti kyseessä on vain aamutukos eikä pysyvämpi vaiva. Työtä nimittäin riittää. Eikä ensi viikonloppukaan ilman suunnitelmia ole. Siksi varvaskin saisi kokea ihmeparantumisen.

No rest for the wicked

Olen päässyt juhlakaudesta aika vähällä. Olen ollut vain kaksissa pikkujouluissa, työpaikan ja ystävien kanssa järjestetyissä. Määrä oli riittävä, eikä missään korostettu joulua, syötiin hyvin ja juotiin paremmin. Keskiviikkona selvisin hengissä lounasravintolan joululounaasta. Se kyllä oli varsinainen pohjanoteeraus, jopa ihmiset, jotka pitävät jouluruuista, kätisivät aiheesta. Tänään menemme tiimilounaalle naapuritalon ns. parempaan ravintolaan. Sen menun kävin kurkkaamassa jo etukäteen itseäni miellyttäväksi. Minkäs minä sille voin, että olen herkkuperse!

Talvipäivänseisauksen suunnitelma alkaa hahmottua. Aatonaattona menen naapuriin seuraamaan kinkunpaistoa, aattona naapurilähiöön nauttimaan hillitysti eväitä ja juomia, joulupäivänä taas saan ystävän kylään. Siihen on vielä menu miettimättä, keittiönpöydän ääressä aikaa kuitenkin taas vietetään. Vieläköhän sitä muka jaksaa jotain tapanina tehdä vai joko voi siirtyä takaisin arkeen? Viikonloppuna ei varmaan kovin kummoisia tarvitse tehdä, että jaksaa taas töissä. Etenkin kun tänään jää kollegakin pitkälle lomalle. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki muut saavat levätä paitsi minä?

Vuokranantajalta tuli vuosittainen kirje. Vuokra ei laskenut kuin kolme euroa. Tuo on sitten erittäin ironinen lausunto, minä edelleen ihmettelen, miten voi olla olemassa aso-taloyhtiö, jossa kulut pienenevät. Meillä tehdään jotain oikein. Jos tietäisin, mitä, möisin systeemin muillekin vuokranantajille. Vai onko niin, ettei meidän yhtiömme ole tarkoitus tuottaa voittoa? Onko tämä yhteiskunnan tulonsiirto minulle ja kanssa-asujille? Sen verran luin asukaskokoustiedotetta, että ainakin uudet pesukoneet saamme ensi vuonna. Se on tosi hieno juttu, minun ei siis vieläkään kannata satsata omaan. - Olen minä jotain tässä maailmassa tehnyt oikein, kun karma luovutti minulle kunnon kodin. (Vielä kun saisin sen 8 neliötä suuremman...)

Vähän paha ihminen

Torstaina sain käsiini moneen kuukauteen ensimmäisen kerran tuoreen Kauppalehti Option. Minulla oli jopa aikaa hetken aikaa vilkuilla sitä. Tajusin kaipaavani viinivinkkejä, ravintolasuosituksia ja testattuja reseptejä - tietysti kopion tuoreesta lehdestä ne. Sitä en ymmärrä, miksi en jättänyt viinivinkkejä ja ravintola-arvosteluja töihin. Niille olisi vaikka voinut perustaa kansion, onhan meillä edes vähän säilytystilaa, etenkin jos saan tuhottua muutamia asioita, mitä olisi tarvinnut tuhota jo muutama kuukausi.

Taas pääsemme kehäpäätelmöintiin, johon aivoparkani yleensä joutuvat, kun on vähänkin ylimääräistä aikaa. Aloitan asian, josta tulee mieleen seuraava asia, jota en voikaan toteuttaa ennen kuin olen touhunnut yhden edellisen asian. Tarvitsisin itseäni kopioituna kolme kappaletta. Sellaisia, jotka ajattelevat samalla taajuudella, ovat yhtä nopeita ja logiikka ei riitele minun logiikkani kanssa. Enkä nyt suinkaan sano olevani looginen tieteellisessä ajattelussa, minulla on toki omani, ei välttämättä valtaväestölle sopiva kuitenkaan. Eivätkä matemaattisesti ajattelevat henkilöt kutsuisi sitä logiikaksi laisinkaan. Pitänee pyytää anteeksi sanan väärinkäytöstä.

Mutta jätän ruman kehäpäätelmäni riitelemään itsekseen tai keskenään ja kerron teille pahistempun. Läiskäsin tosi ruman ja ison firman tarran keskelle lehden kantta. Kirjoitin siihen permanent-tussilla "Älä vie pois toimistolta, kiitos." Kuulin nimittäin, että se on se meidän hooärpääpirumme, joka läystäkkeen omii ja vie kotiinsa. Kuspiä ja mulukku. (Olen mie nyt sen verran pitkään Savossa asunut, että rumat sanat taittuvat karjalalalaistyypiltäkin.)

***
Asiasta kukkaruukkuun. Jos ihminen pesee vessan, lattia, seinät, vessanpytyn, lavuaarin, ei omista poikalapsia, miehiä, kotieläimiä eikö itsekään pissi lattiakaivoihin, mistä helvetistä tuleee koko ajan sellainen kusen haju nokkaan kylpyhuoneessa? Kertokaa viisaammat. Ja kertokaa, millä sen saa pois.

Toinen juttu, kävin allekirjoittamassa paikallisessa terveyskeskuksessa suostumuslappuja, joilla saavat paperini ulos yksityiseltä terveysasemalta. Herätin ansaittua huomiota, kun vastaanottohenkilökunta totesi, etten ole käynyt 20 vuoteen kunnallisessa terveydenhuollossa. No en niin, kun ensin oli YTHS ja sitten työterveyshuolto. Nyt olen sitten veronmaksajien riesana - ai niin mut hei, mie maksan veroja. Arvatkaas, koska mulla on aika lääkärille. Lähimmäs arvannut saa valita, teenkö ruokaa, pahaa, kehunko blogianne, juotanko humalaan vai olenko muuten vaan viehättävä oma itseni. Ei tarvitse välttämättä vaatia yhtään mitään. Se on suositus, mutta arvauksia vastaanotetaan.

Eilen ei ollut hyvä päivä. Ehkä tästä tulee parempi.