Hajuhaittaa torjumassa

Ilmeisesti sen takia, että näkökykyni on varsin rajallinen, ovat tunto- ja hajuaistini kovin kehittyneet. Kiusallisessa määrin jopa. Äidinperintönä saamani pesukone haiskahti nenääni. Etenkin aamulla kun ensitöikseni kylpyhuoneeseen astuin, haistoin ummehtuneen tuoksun.

Ensiapuna pyyhin tiivisteiden välit ja pyöräytin 90-asteen ohjelman. Ei auttanut. Seuraavaksi työnsin pesuainelokeroon lopun hyllystä löytyneestä sitruunahaposta. Vähän se helpotti, mutta vielä jäi tuoksu leijailemaan nenäonteloon. Niinpä kävin apteekista täyden pussillisen ja vielä kerran nuohosin koneen Marttojen ohjeiden mukaan.

Riemu oli melkoinen, kun tänä aamuna vessaan könytessäni ei haisulia enää tuntunut. Nyt minulla pyörii koneessa ensimmäinen lakanapyykki. Iloa ja autuutta!

Aamun varhainen herääminen oli hyvä harjoitus huomista työpäivää varten. Tunnen oloni levänneeksi, vaikka viime yönä jo tuskapallero koputtelikin unen ovelle neljän aikaan. Siihenkin tosin saattaa helpotus olla luvassa, gynekologin kanssa neuvoteltuani sain estrogeenilaastarireseptin. Hän epäili, että tähänastinen oireilu on ollut vasta alkusoittoa ja että varsinainen keskiäkäisyyteen laskeutuminen alkoi vasta nyt. Minulla on kyllä kiva gynekologi, hyvämuistinen ja älykäs.

Todella toivon, että lääkitys toimii. Samoin toivon, että lääkettä riittää, eikä minun sen takia tarvitse kolmatta kertaa maksaa satasta lääkärikäynnistä. Edelleen kiukuttelen mielessäni, että moisen kyllä pitäisi kuulua perusterveydenhuollon piiriin. Sen verran usein nainen elämänsä aikana joutuu palvelua käyttämään. Ja rätit vielä päälle. Onneksi siitä riesasta olen jo kitenkin päässyt yli 10 vuotta sitten. Ei jäänyt ikävä.

Minä juon nyt kahvia. Nautin viimeisestä lomapäivästäni. Pelottaa töihinmeno, mitähän mie siellä tulen tekemään? Samoin pelottaa lääkärin mittaama verenpaine. On taas arvauskeskukseen asiaa.

Kestämätöntä

Kun IM kipuilee omien asioidensa kanssa, ei minunkaan mieleni parhaimmillaan ole. Sitten kun törmään pieniinkin vastoinkäymisiin omassa elämässäni, meinaa puuro keittyä yli. Tänään apteekki taas yllätti minut henkisesti takaapäin. Sitä saatanan estrogeenigeeliä ei ole tarjolla minkäänlaista - ei koko Suomessa. Tai on jotain sellaista annospumppupullokamaa, josta KELA ei korvaa mitään. Itku meinasi tulla.

Minulla on nyt sitten viimeiselle lomapäivälleni aika gynekologille. Pillereihin kai tässä on pakko siirtyä, ettei käy muulle asujaimistolle heikosti, kun viihdevuodet iskevät täydellä voimalla. Muuten kyllä voin erinomaisesti, henkistä vaivaahan tästä ei ole ollut lain. Eikä limakalvoissakaan tunnu asiaankuuluvaa heikkoutta esiintyvän. En mie just nyt tahdo mummoksi muuttua, kun tuntuu, että elämä on vasta alkamassa.

Ottoveli kävi muutaman tunnin istumassa. En ole tajunnut (onneksi), miten huono hänen kuntonsa on ollut. Minähän olisin vaatinut vakuutusyhtiöltä matkarahat itään. Ei voi käsittää, miten ihminen invalidisoituu. Eikä loppua näy, ainakin puoli vuotta joudumme odottelemaan ihmettä. Sen ihmeen on syytä tapahtua. - Tein muuten taas tolkuttoman hyvää kasvisruokaa, papucurryn, kesäkurpitsavuokaa ja parsakaali-couscousia. Välillä ihmettelen itse itseäni, mistä noita reseptejä oikein putkahtelee?

Huomiselle olen suunnitellut pienimuotoisen soireen ystävän 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Mutta koska ystävä käy silloin tällöin lueskelemassa asioita, en kerrokaan mitään. Hah, kuinka pidetään hullua jännityksessä?! Luvassa pitäisi kuitenkin olla letkeätä meininkiä koko rahan edestä. Samoin lauantaina, silloin on tiedossa musiikkia toisen ystävän kanssa. Kyllä minua hemmotellaan. Hemmottelen myös itse itseäni.

Tukka kasvaa ja juurikasvu näkyy. Suunnittelen matkaa Australiaan pikkukampaajani perässä. Ahistaa, mistä mie löydän sellaisen, johon voi luottaa? Vai lakkaanko leikkaamasta tukkaani ja annan sen hamputtua?

Hyvää, surkeata, hyvää, parempaa, parasta

Kiire on ollut. Olemme koittaneet saada kotiolosuhteita kuntoon, koska nyt IM asuu luonani virallisesti. Se ei nytkään ole vielä helppoa, tavaraa on liikaa, molemmat ahdistumme vuoron perään. Huutoa kotiresidenssimme on riittänyt. Mutta tämän kanssa on pakko elää ja toivoa, että joskus lähitulevaisuudessa saamme suuremman kodin. Mielellään ainakin 70 neliömetriä, IM tahtoisi enemmäkin. Juuri mitään hänen tavaroitaan ei ole saatu tuotua tänne, eikä saadakaan, mikäli minusta on kiinni, en tahto tuupata pilttuuta niin täyteen, että jää vain kapeat kävelyraitit.

Matkustimme tällä kertaa junalla Pohjoisempaan Suomeen lauantaina. Liput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin Onnibussin piletit. Voitte vain kuvitella, miten paljon enemmän junassa on elintilaa jättiläisille. Sitä paitsi juna on tunnin nopeampi. IM pelasi Älypäätä, minä luin. Välillä pussailimme ja olimme ällöttävän onnellisia. Perillä olisin halunnut viedä IM:n syömään ulos, mutta hänellä on nyt sellainen "säästän kaikessa, missä voin"-kohtaus. Ihan hyvä niin, tein sitten kanapastan äiteen luona. Keittiössä siellä vielä jotain on, mutta huonekalut olivat jo lähes kaikki kadonneet.

Sunnuntaina nuorempi pikkuveljeni vaimoineen tulivat hakemaan meitä puolen päivän punttuussa. Olimme ajoissa liikkeellä, kerkesimme ennen uurnanlaskua käydä haukkaamassa palaset kahveineen. Aamulla ei juuri kummallekaan eväs maistu, mutta jos ei oikeaan aikaan natustettavaa löydy, tapamme molemmat taloissa ja puutarhoissa. Hyvä, siten ymmärtää toista. Tapasimme vanhemman pikkuveljeni perheineen samaisella huoltoasemalla, meillä on aika sama kaiku askelten. Hautausmaan parkkipaikalla odotti loppu saattoväki. Meitä ei paljon ollut, perheen lisäksi kaksi serkkuani perheineen, toinen heistä oli pappi,

Pikkuveli ehdotti, että kantaisin äidin hautaan. Hän kantoi isämme, ja tahtoi, että jompikumpi meistä kahdesta, nuorin meistä tai minä, tekisi tämän, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä toistamiseen. Tietysti suostuin, vaikken ollut siihen valmistautunutkaan. Äiti tuntui kovin kevyeltä. Siinä vaiheessa kun nuorin totesi, että oli oikeus ja kohtuus, että minä kantaisin äidin viimeisellä matkallaan, kun hän oli kantanut minua ensimmäiselläni ja aivan ensimmäisenä meistä, alkoi vesi valua silmistä. Olihan siinä sen verran vahvaa allegoriaa. vesisadetta riitti aina niin pitkään, kun laskin äitini tuhkauurnan hänen lopulliselle leposijalleen, eivät nimittäin kädet riittäneet enää niistämiseen tai silmien kuivaamiseen. Olen kova täti liikuttumaan, toisaalta mietin koko ajan, että olen teennäinen näyttelijä naurettavassa roolissa. Suren elämätöntä elämää.

Uurnanlaskun jälkeen kuljimme läpi kaikki sukulaiset. Niitä kylmällä pohjoiskarjalalaisen pikkukaupungin hautausmaalla riittää. Kerroimme toisillemme tarinoita edesmenneistä, kävimme sen jälkeen vielä juomassa toppakahvit, ennen kuin hyvässä järjestyksessä matkustimme takaisin äidin viimeiselle kotipaikkakunnalle.

Sovimme menevämme syömään rennosti perheen kesken, kun vaatteet oli vaihdettu. Hauskaa oli. Leppoisaa haastelua, huulenheittoa, hyvää ruokaa, erinomaista palvelua. Veljet perheineen tutustuvat paremmin IM:een. Tuntuu, että hyväksyntä on molemminpuolista. Tämä on tietenkin minun tulkintaani, IM toki on kertonut ihastuksestaan heihin, tuntee saavansa jopa veljiä puolison lisäksi. Viehättävä ajatus, tulkintani mukaan he ihan aidosti tulevat toimeen keskenään. Se nyt kuitenkin olisi tarkoitus, kun tälle tielle olemme lähteneet.

Maanantaiaamuna kantelimme kyytiin nojatuolin, sohvan ja pesukoneen. Pikkuveli lähti kuskiksi, poikkesimme nakkaamassa äidin alusvaatteet, kylpytakit ja yöpuvut kaatopaikalle, muu vaate menee kiertoon. Rauhallisesti haastellen ajelimme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sillä välin kun IM ja veliseni veivät vanhat kiertoon, tein ruuat ja siivosin. Ottoveli oli käynyt pari yötä, mutta kertoi, ettei kunto ole niin vahva, että hän pysyisi sohvalla makailemaan. Pelottaa hänen puolestaan, toivottavasti kaikki menee hyvin. Huomenna onneksi näen häntä, että voin todeta kuntonsa henkilökohtaisesti.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä. On tässä ollut kaikenlaista, paljon väsyttää. Päällimmäisenä kuitenkin on sellainen ihmeellinen täyttymyksen tunne. Silti vähän pelkään, mutta riski on nyt vaan pakko ottaa. Syteen tai saveen - ja minä pahalainen sanon, että katolleen menee kuitenkin, mutta näillä mennään. Sydän sanoo niin.

Syy ja seuraus

Perjantaina työpäivän jälkeen pidin session herrojen Murdoch ja Goodman seurassa. Sessio sisälsi erittäin täytteellisen pizzan sekä pari lasillista viiniä. Kyllä muuten teki hyvää. Nukkumassa olin varmaan jo ennen kymmentä. Niinpä lauantaiaamuna olin hereillä hyvissä ajoin. Hyvä olikin, tekemistä nimittäin riitti.

Järjestimme ystävättärelle yllätyssynttärit. Lupasin huolehtia ruokapuolesta. Niinpä aloitin aamuni vääntämällä coleslawia, cuacamolea ja tomaattisalsaa. Kaikkea sellaista, joka tykkää muhimisesta ja odottelusta ennen syömistä. Yhden maissa meillä oli treffit juhlapaikan haltijan kanssa, silloin kävimme loput ruuat ja juomat. Menu koostui alkuruuan parsoista, sitten tarjolle tuotiin fajitaksia (kolme proteiinia ja vihannekset). Askarteluruokaa, jokaiselle jotain. Jälkiruuaksi tuli minieclaireja ja kahvia.

Tietämätön syntymäpäiväsankari saapui Ukko-Munkkiin  ajatuksena, että hän lähtisi vain minun kanssani baarikierrokselle. Pidin pokkani harvinaisen hyvin, hän ei aavistanut edes kyytiä tilatessani, ettei se ollutkaan taksi, joka meitä tulisi hakemaan. Siinä vaiheessa kun hänelle selvisi, että bileet olivat luvassa, pääsi sankarittarelta itku.

Juhlat olivat hauskat, kosteat, railakkaat, musiikkipitoiset. Laseja rikkoontui, ihmisiä ei. Kuviakin tuli otettua koko poppoosta. Läksin taksilla kotiin joskus vähän ennen kolmea. Vettä tuli kuin aisaa ja vielä kompastuin polvilleni juuri ennen kuin taksiin pääsin könyämään. Minun pitäisi uskoa, että kannattaa katsoa jalkoihinsa, kun en kerta omaa hämärä- enkä stereonäköä. Onneksi eivät menneet rikki housut eivätkä polvet. Ei paljon tarvinnut unta houkutella kotona, vaikka taisin kyllä pari tyhmää tekstaria keretä lähettää. Idiootti.

Sunnuntaina raahustin pelaamaan roolipelia. Olipa hauska sessio sekin! Naurua piisasi, etenkin kun hahmoni pääsi kurmoottamaan toista henkisesti uhkaamalla jättää pinteeseen. Otakohan mie välillä turhan henkilökohtaisesti asiat? Ainakin jos ryhmän teiniäkäinen haukkuu kokkaukseni päin naamaa, ilmoitin, etten hänelle enää ruokaa tee. Syököön eväitä.

Su-ma-yö oli helvetistä. Yritin taas auttaa. Turhaan. Mutta kun eilen tulin kotiin, söin palan pizzaa ja nukahdin sohvalle. Heräsin 20:30, pesin meikit naamasta ja menin sänkyyn. Heräsin 15 minuuttia ennen kellonsoittoa. Minua väsyttää edelleen, olen vihainen kuin ampiainen ja pääni on kipeä, sieltä varmaan napsahtaa pian jotain. Ja hyvä niin. Mie en enää jaksa.

100/ 170

Muuten olen erinomaisessa kunnossa: ei ylimääräisiä roikaleita eikä riekaleita sisälläni. Limakalvot ovat kirkkaat ja kosteat, ihan niin kuin pitääkin. Tisseistä ei löytynyt muhkuroita. Mutta lopuksi lääkäri mittasi verenpaineen, busted: 100/ 170.Sain vahvan ja voimakkaan ukaasin mittailla verenpainetta ja sitten mennä korjauttamaan lääkitykseni. Ainakin tiedän, kenelle en mene terveyskeskuksessa. Katsotaan nyt sitten, olivatko arvot kertakäyttöisiä vai ihanko oikeasti lääkitys on lakannut pelaamasta. Kyllä mie ymmärrän, että aivoinfarktiriski nousee koko ajan.

Toinen ukaasi tuli siitä, että jos kerta estrogenia käytän, gynekologilla on käytävä vuoden välein. Ei kahden vuoden. Äh. Mutta kun satanen on aika iso raha. Ei onneksi enää ylitsepääsemätön este, mutta silti. Enköhän mie nyt kuitenkin ymmärtänyt, miksi siellä pitää käydä. Kiva tytsy hän oli, pätevän ja ammattitaitoisen oloinen. Toivottavasti muistan nimen ensi vuonna.

Estrogeenilääkitys vaihtui. Geelillä mennään edelleen, mutta valmistaja vaihtui. Toivottavasti tätä mömmöä riittää paremmin. Ärsyttävää pelätä lääkkeen loppumista, kun tietää, että vaihdosta taas tulee hirveä riesa. Niin kuin nyt sylettää verenpainelääkitys, entäs jos sitä ei saada kohdalleen ja ostelen kuukausitolkulla sopimattomia lääkkeitä. En vaan millään viitsisi, mutta pakkohan se on.

Kotona sain tiskattua viikonlopun tiskit, sitä muuten riitti. Perjantain suunnitelmat peruuntuivat ystävän sairastumiseen. Ehkä voisin vaikka levätä. Sekään tuskin huonoa tekisi, olen edelleen tukkoinen ja hengitys vingahtelee. Ruokaa en jaksa tehdä, mennään edelleen viime viikonlopun jämillä. Miten sitä ihminen voikin olla näin väsynyt?

Pieni katastrofi

Estrogeenigeeli on loppu apteekista - koko hela Helsingissä. Valmistajan tiedotteen mukaan uutta tulee vasta viikolla 12. Minä muutun sitä ennen todennäköisesti hikoilevaksi rusinaksi, jos en saa litkua riittämään sinne saakka. Pelottaa jo etukäteen, en pidä hikoilusta enkä etenkään unettomuudesta. Ja entäs jos tauko saa kolestrolin tarttumaan suonistoon ja sitten saan jonkun veritulpan tai infarktin? Voi v*ttu tätä naisen elämää! Nimittäin kun kerran lopettaa hormonihoidon, ei sitä enää uudelleen kai voi aloittaa. Pitää siis säännöstellä tarjolla olevan geelin määrää niin, että saan sen riittämään mahdollisimman pitkälle.

Radio Rockin risteilyllä olisi ollut ainakin yksi hyvä bändi, mutta kun en sinne saa seuraa, säästyvät rahat. Näin totesi Rotumarsu, kun määyin asiaa. Hmph. Ei juukeli tippunut arvostusta sieltäkään. Ei pääse testamaan uutta sänkyäni ihan heti.

Onneksi viikonloppuna on luvassa ulkoruokintaa, roolipeliä, hyvää seuraa, muutama juoma. Kyllä minä taas tämänkin viikon kestän. Huomenna saan sängyn ja leikkuulaudan kaupan päälle. Kampaajaa en ole kerennyt edes miettiä. Eilen kävin kollegalle alfalipoiinia, päätin jakaa sen ilosanomaa, kun rouva kitisi väsymystään. Kaikenlaista on odotettavissa, sitä ennen hyvä välillä ottaa rauhallisesti edes muutama päivä.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Perjantaina teimme jotain poikkeuksellista Rotumarsun kanssa. Hän tuli minun luokseni. Sitten saunottiin, syötiin, juotiin, juteltiin. Oli tosi kiva ilta ja mukava olo. Hän totesi minun valinneen hänet, ettei hänellä juuri ollut asiassa nokan koputtamista. Noh, ehkä vähän liioittelua, mutta onhan se kiva tietää tehneensä vaikutuksen ihmiseen. Edelleenkään hän ei tahdo lähteä kanssani mihinkään joukkokokoontumisiin, ei tunne oloaan kotoisaksi. Minulle se sopii, ainakin toistaiseksi. Olen aina osannut liikkua itsekseni.

Liekö ollut vähänen ateriointini, viimeinen GT vai fysiologiani, mutta lauantaina heräsin päänsärkyyn. Ajattelin, että kyllä se kahvilla ohi menee, mutta perkana vaan yltyi. Puolen päivän maissa olin jo migreenin kourissa. Makasin pimeässä makuuhuoneessa, kun RM läksi kotiin. Turhapa hänen oli minun kitumistani seurata. Ja minä kun olin kuvitellut tekeväni lauantaina vielä vaikka mitä, en sitten tehnyt mitään.

Tokenin vasta illalla. Ei huvittanut mikään. Hyvä niin, säästyypähän vanha ruumisraiskani, Siiseli vaan harmitteli, kun olisi tahtonut nähdä. Nyt olen oikeasti taas levännyt, tuntuu ihan mukavalta. Parin päivän päästä tulee Ottoveli, olen jo järkkäillyt pari lyhyempää työpäivää. Äiteellekin ilmoitin loma-aikani, nyt pitää alkaa tilailla lippuja ja majoitusta maalis-huhtikuun vaihteeseen. Elämä kulkee ja kuluttaa, ei saa jäädä tuleen makaamaan. Eikä lumeen.

Työtä ja muuta

Sen nyt arvaa, että kun päivän on poissa töistä, saa sitä karvaasti katua. Siellä ne minun hommani olivat levällään kuin surullisen kuuluisan Jokisen eväät. Kollega oli iloinen nähdessään minut, mikäs siinä, minustakin on kiva nähdä häntä. Etenkin kun hän jaksaa houkutella minua urheilemaan kanssaan. Tai siis kuntosalille, nyt jo vähän niin kuin lupasin, katsotaan nyt sitten onko se päivä tänään vai joku toinen päivä. Minua nimittäin vähän etoo. En tiedä miksi, liekö henkistä?

Lauantain vietin RM:n hellässä huomassa, kai pitää sanoa. Hän vaan jossain vaiheessa totesi, että olenko huomannut hänen tekevän kaikkensa, että minulla olisi hyvä olo. Sanoin kyllä. Niinhän se on, hän ei onneksi paljon lemmestä lurittele, mutta teot puhuvat puolestaan. Oli koti-ilta parhaasta päästä. Sunnuntaina pihviaterian jälkeen raahustelin kotiin, minun oikeasti pitäisi se sänky saada, eikä vain puhua siitä.

Sen sijaan taulut ovat nyt seinässä, hyvä minä! Pitäisi palauttaa pora Siiselille. Hänen kanssaan minulla oli mielenkiintoinen tekstiviestikeskustelu, mutta kun en jaksanut ottautua selkeästi ilmaisemaan, että tahtoisin tavata, niin ei se juukelin kiukkupetteri kyllä siihen ryhdy. Kissanhännänvetoa. Noh, aikaa on. - Paitsi, että välillä minua kauhistuttaa ajan kuluminen, mitään ei kerkeä eikä saa valmiiksi ja kaikkea tekisi mieli eikä ole mihinkaan riittävästi aikaa. Ihan normaali huomio keskiäkäiseltä ihmiseltä, aika menee hurjaa vauhtia, nyt sen viimeistään huomaa. Ei näitä kymmeniä vuosia enää kovin pitkäksi aikaa riitä. Elämä jää kesken, on paljon mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä.

En ymmärrä, miksi ilmoittauduin aamupäiväksi yhteen seminaariin. Ei minulla oikeasti olisi aikaa sinne vääntäytyä. Mutta kun sekin asia alkaa vähän niin kuin olla minun kontollani, niin kai siitä edes pintapuolisesti on ryhdyttävä ottamaan selvää. Heh, siellä saa ilmaisen aamupalan, mutta enhän minä viikolla ole mikään aamupalan syöjä. Jotta hukkaan menee sekin.

Onhan tätä ollut

Kovin on ollut tapahtumarikas viikko. Ottoveljen kanssa tuli rumuttua alkuviikko - onneksi ilman alkoholia. Perjantaina sain serkkuni kylään viikonlopuksi. Siinä välissä kerkesin käydä naapurissa saunakylässä.

Ottoveli on entisensä. Hän saa minut välillä nauramaan ja välillä kiristelemään hampaitani. Normaalia sisarusten välistä toimintaa siis. Seuraavan kerran näen häntä kuukauden päästä ennen kuin hän matkustaa takaisin Aasiaan. Nyt hän siirtyy lukulomalle Pohjois-Karjalaan äiteensä ruokiin.

Odottelin serkkuani rautatieasemalla reilun tunnin, junat olivat myöhässä, osa oli peruutettu kokonaan. Lentokentältä ei ollutkaan niin yksinkertaista saapua keskustaan kuin kuvittelimme. Kävimme sitten palkitsemassa itsemme Vltavassa viinilasillisilla ennen kuin siirryimme kotibaariini. Menikin pitkään, vasta viiden maissa ymmärsimme painaa pään lepoasentoon. Mutta tulipahan tärkeimmät haasteltua, sukujutut ja omat.

Lauantaina kävimme kävelyllä Pirsmassa, lisää viiniä piti saada. Iltasella siirryimme Juttutupaan, ensin syötiin (minä maksaa, serkku lohikeittoa, mielettomän hyvää oli molempien annokset - ja isoja!) ja sitten kuunneltiin musiikkia. Saimme ystävänkin mukaan Marjo Leinosen Huff´n´Puffin keikalle. Oli muuten paikka täynnä! Lähes mahdotonta oli liikkuminen. Mutta olipa taas hieno keikka, Marjo on todella hyvässä vedossa, suosittelen! Keikan jälkeen tapasimme mukavan pariskunnan, jonka suosituksesta siirryimme toiselle puolelle kaupunkia, Storyvilleen. Siellä Tomi Leino Blues Band pani parastaan. Olipa mukava ilta, ihmisiä, vähän juomaa, hyvää ruokaa, ystäviä ja tanssia!

Valomerkin jälkeen ajelimme taksilla kotiin. Tänään saatan ystävän/ serkun junalle ja itse matkustan samalla tapaamaan Siiseliä. En taida juuri ensi yönä tahtoa olla yksin, luvassa saattaa olla mielenkiintoinen liskokokoelma. Ei vanha nainen jaksa enää, tai jaksan, mutta sitten maksan laulujen lunnaita.

Kimallusta

Kun äsken kävelin naapurista alakylille, koko maailma oli täynnä lumitimantteja. Henkeäsalpaavan kaunista! Muistan, kun kääpiönä, joskus 2 - 3-vuotiaana, haaveilin löytäväni edes yhden, että taloudellinen tilanteemme olisi helpottanut. En löytänyt, mutta selvisimme hengissä. Haavoilla, haavoittuneina, rikkinäisinä, mutta hengissä, lähtökohta se on sekin. Ja kauas olen siitä päässyt, hallelujaa!

Olen päässyt jopa niin pitkälle, että minulle nuori mies antoi elämäni ensimmäisen kerran paikan ruuhkabussissa. Otin sen kiitoksella vastaan, minulle kyllä kelpaa, ihme, etteivät aikaisemmin jo ole huomanneet sitä tarjota. Tuonkin asian glooria on kyllä korjaantunut sittemmin, ei ole paikkaa tarjottu ja bussia on saanut odotella iltapäivisin 20 - 35 minuuttia. Kyyti kylmää, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja minä kun kuvittelin, että 550aan voisi luottaa. Mihinkään ei voi, pitäisi jo tajuta.

Töissä teen 9-tuntista päivää. Mitäs olin maanantain poissa. Yritin karata ruodusta. Viikonlopputyöntekoon en kuitenkaan suostu, en tällä palkalla. Jo etukäteen ahdistaa se typerä luvassa oleva kehityskeskustelu, kun minun pitäisi osata valehdella viihtyväni. Tai ei, väärin, kyllähän minä viihdyn, mutta kompensaation pitäisi olla kohdallaan, enkä ole kouluja tällaista toimenkuvaa varten käynyt. Mutta hei, elämä on, nyt ainakin on mielikuvitustimantteja tarjolla.

Ai niin, lotto pitää tehdä!

Off topic : musiikilla ei ole mitään tekemistä kirjoituksen kanssa, mutta tuli vaan yks´kaks´  nuoruus mieleen. Silloinkin oli kivaa.

Miten on mennyt, noin niin kuin omasta mielestäsi?

Onhan tämä vähän sellaista keskiäkäisen rimpuilua koko juttu, totesin, kun mennyttä vuotta mielessäni pyörittelin. Touhua ja tekemistä riittää, seesteisyys antaa odottaa itseään. Vielä tekee mieli vääntää tahkoa ja terottaa veistä. Teenpä sitten niin vielä tänä vuonnakin, ettei varmasti jää kaduttamaan.

Fyysisesti rapistun kovaa vauhtia. Minulla kyllä on joitakin suunnitelmia asian tilan korjaaamiseksi, mutta se suunnittelu ei vielä mitään toteutusta lupaa. Hyvä kuitenkin, että olen edes käynyt tutkituttamassa itseäni, sekin olisi saattanut tässä hötäkässä unohtua. Ryppyjä, laskoksia, kuluneita niveliä, rytmihäiriöitä, epämääräisiä kipuja... Mutta untapa tulee nykyään! Valvon enää kovin harvoin.

Viime vuonna tein muutamia suuria virheitä. Tulen katumaan niitä hamaan tappiin. En kuitenkaan voi tehdä virheiden korjaamiseksi mitään. Ei edes aika tunnu parantavan asian tilaa. Onneksi edes osa ystävistä säilyi, enkä saanut kaikkia karkoitettua, vaikka välillä tuntuu, että rankaisen itse itseäni ja teen kollon töitä lähes varmistaakseni epätoivon saapumisen.

Yksin matkustaminen oli haaste. Pelasin ensimmäisen erän, selvisin siitä, jos nyt en aivan voittajana, niin ainakin kunniallisesti. En tullut maitojunalla kotiin enkä jäänyt majapaikkaan kyyhöttämään paniikissa. Yksin matkustaminen ei tule olemaan minulle luontaista eikä asiain toivottu suunta, mutta siihenkin pystyn, jos saan loputkin kaverit karkoitettua ympäriltäni. Hyvä siihen on varautua. Retkelle on päästävä silloin tällöin.

Raha-asioissa on nähtävissä pientä paranemista, kun kuulun kuitenkin nykyään omistavaan luokkaan 1/10:lla asunnosta. Palkka ei kyllä ole noussut pariin vuoteen, mutta saan säästettyä edes vähän sukanvarteen. Mitä ne nyt sanovat, että kahden kuukauden bruttopalkan verran pitäisi olla hätävaraa. Sinne on kyllä vielä matkaa, mutta enköhän mie sinne jonain päivänä pääse, jos vaan töitä riittää. Mistä tuli mieleen, että tarvitsen uuden työn! Mutta millä energialla mie sellaisia etsin ja miten muka pääsen haastatteluun? Mokoma vanha haahka!

Mitä tahtoisin? Vähän isomman kodin (työmotivaatiota?), uuden työpaikan (työmotivaatiota?) ja matkaseuraa (matkarahat - ehdottomasti työmotivaatiota). Toivottavasti musiikkia ja keikkoja riittää vuonna 2016 - ja keikkaseuraa. Miehiä nyt tulee ja menee, se ei näytä minulle olevan ongelma. Ihme kyllä sinänsä, kun en mikään kaunotar ole ollut koskaan. Parisuhdettahan mie tietysti haikailen, mutta käy minulle hätätilassa pari suhdettakin. Sitä paitsi, osaisinko muka rauhoittua? Rauhoittuisinko liikaa? Tulisiko minusta lahna?

Että tässähän tämä on taas mennyt. Ainakin seiskan arvoisesti, tyydyttävästi. Sitä kai se onni on, ettei ole onneton. Tyytyväinen olen elämääni, sitä osaa nykyään arvostaa vähän toisenlaisia juttuja. Ja niitä muita dramaatillisia, romantillisia, elokuvamaisia ja pelottavia juttuja mulla onneksi vielä riittää kerrottavaksi menneisyydestä. Olen saanut osani vähän kaikkea, siksi minua ei elämän loppuminen oikeasti pelota eikä harmita, hyvin olen leiviskäni käyttänyt.

***
Tämä on sitten ajoitettu postaus. Itse taidan olla saunassa. Tai parvekkeella katsomassa kun ihmisen lapset syytävät rahaa taivaalle. Tai nukkumassa. Not. Lemmylle otan ainakin pari viskikolaa.

Huoltoajo

Olen ollut kovin kiireinen alkuviikon. Suolatehtaalla ei ole toiminta rauhoittunut toivomaani tahtiin, kuitenkin kaiken olen saanut hoidettua. Tiukkaa on tosin välillä tehnyt, kun ovat henkilökohtaiset asiatkin vähän asettaneet esteitä elon tielle.

Maanantaiaamuna minulla vihdoin oli aika luomihoitajalle. Kävin Bulevardin klinikalla, hintaan vaivaiset eur 25. Vaivaiset siksi, että kerrankin tunsin olevani ammattilaisen käsissä, kun neiti syynäsi minut päästä varpaisiin. Kaikkea löytyi; kirsikkaluomia, varsiluomia ja rasvaluomia. Samoin löytyi neljä epäilyttävää tyyppiä, nyt minulla on niistä kuvaus ja paikat paperilla, jonka voin ojentaa terveyskeskuslääkärille. Sitten kun joskus sinne siis pääsen, enkä joudu samalle kuin joka verenpaineasioissa minua "tutki". Se kaveri ei varmaan suostuisi minuun edes koskemaan, katsomisesta puhumattakaan.

Työpäivän päälle menin suutarilleni hakemaan kolmet kengät. Kaksiin menivät puolipohjat ja kaikkiin kolmiin uudet kantalaput hintaan eur 98. Sain vielä joululahjaksi maksipullon suihkutettavaa kyllästettä. Samoin kenkäni saivat kehuja, että suutarin vaimokin oli vaatinut kysymään, mistä ne on hankittu. Ja minähän auliisti kerroin. Minulla on hieno ammattisuhde henkilöön, joka on tärkeä naiselle, joka rakastaa kenkiä. Ja hamstraa niitä. Koska kävelen, myös huolehdin kalliista kolpposistani. Hän osaa kohdella kenkiäni arvostaen, jos tahdotte ammattitaitoisen suutarin tiedot, kysykää.

Kävin joutessani myös Liiterikaupan kautta ennen kotiinmenoa. Jouluajan ruokamenut alkavat muodostua eikä minun todennäköisesti tarvitse ennen ensi viikkoa poiketa kaupassa kun vielä tänään käyn soveliaita juhlajuomia. Ja kalan huomista varten.

Vietin illan Rotumarsun kanssa. Hän on jo lomalla, niinpä tuli valvottua suhteellisen myöhään. Vielä kun kaveri onnistui sairastumaan yön aikana flunssaan ja herätti minutkin ennen viittä. olin todella väsynyt jo töihin mennessäni. Ahkerasti kun puuhastelin, pysyin hereillä. Kävin talvipäivänseisahduksen valoisaan aikaan (aurinko bongattu!) katsastamassa yhden kokouspaikankin kevään isoa kokousta varten, vaikutti lupaavalta, vaikka kalliiksihan se käy. Siinä sitä vielä työmaata riittää... Kahden jälkeen oli kuitenkin pakko jättää työmaa taakseen, minulla nimittäin oli kampaajalle aika.

Mikä onni, ilo ja autuus oli taas maata pesupaikalla hierottavana, tällä kertaa oikeasti nukahdin sinne. Vitsailin pikkukampaajalleni, että hän saisi tehdä minulle mitä vaan enkä huomaisi, ennen kuin hän herättäisi minut. Goottitukkaa hän ei kuulemma suostu kuitenkaan tekemään. Onneksi kyseessä on luottohuoltaja, sain jälleen ihanan vaaleankullan/ kuparin värisen pään ja hienovaraisen lyhennyksen. Tukka jaksaa kihartua itsestään. En ymmärrä, mitä teen, kun poika tekee kesäkuussa uhkauksensa mukaan ja muuttaa Australiaan. Hän oli saanut sinne nimittäin työviisumin. Liekö lähdettävä perässä?

Vielä tämä päivä, sitten saa taas yölläkin syödä. Jos jaksaa ja jos on halua. Luulen, että tarvetta ei tule olemaan.

Tähdenlento

Rotumarsu houkutteli minua kiinnittämään kaamostähden ikkunaani, kun kerroin, että sellainen minulta löytyy. Se kyllä oli tarkoitukseni, mutta varmaan olisin viritellyt sen paikalleen vasta viikonloppuna. Kuitenkin ryhdyin toimeen aikaisemmin häntä ilahduttaakseni, hän kun näkee ikkunani pihan toiselta puolelta. Suhraaminen oli valtaisa, ensin piti nimittäin löytää etokapistus, se oli tietenkin hautautunut siivouskomeron yläkaapin perimmäiseen osaan. Sinne missä muutkin joulukoristeet piileskelevät.

Mutta näinpä nousin riemuisasti portaille. Kuinkas sitten kävikään? Tähti irtosi kannakkeestaan ja luiskahti suoraan patterin väliin. Minulle jäi vain luu (polttimo johtoineen) käteen. Siinä sitten tuijotan epätoivoisena kolmen sentin rakoa, jonne muovihärpäke onnistui itsensä tunkemaan. Mietin, että tuonne eivät mene edes paistopihdit. Mutta epätoivo keksi keinon, onhan minulla rautalankaa. Siitä sitten lenkkiä muotoilemaan ja aikani kun ähräsin, sain tähdenlentoni pelastettua. Asentaminen jäi seuraavaan päivään, ei tehnyt mieli sillä siunaamalla edes vilkaista mokomaa.

Sain Kanta.fi -palvelusta verikokeiden tulokset. Ei se nyt ylitsepääsemättömän kamalaa ollut, mutta sanotaanko, että tarttis varmaan tehdä jotain. Ja minulla on jo suunnitelma olemassa, mutta kyllä tämä vanheneminen välillä v*tuttaa. Samalla tekaisin sinne hoitotahtonikin, jossa kerron toiveestani, että pahan paikan tullen minua ei sitten elvytetä. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa DNR-tatuointi tissien väliin.

Esihenkilöni sairastui äkillisesti ja vakavasti. Todennäköinen poissaoloaika on noin kaksi kuukautta. Arvatkaas, kuka tuuraa ennaltamääräämättömän ajan. Tekisi mieli vähän kiroilla lisää.

Julkisen terveydenhuollon väärinkäyttöä

Olin varmaan niin pöyristynyt lääkäristä päästyäni pari viikkoa sitten, että olen aktiivisesti koittanut unohtaa koko katastrofin. Nyt se taas tuli mieleen, kun tajusin, että en edes tiedä, miten saan verikokeiden tulokset ulos. Pakkohan se on vähän puuskaista.

Ensinnäkin jälleen kerran voisin haukkua yrityksen, jossa työskentelen. Mikä järki on lähettää ihminen parhaaseen työaikaan toiselle puolelle kaupunkia lääkäriin, kun työterveyshuollossa asia hoituisi jokin aamu tai ilta? Parhaassa tapauksessa jopa työajan ulkopuolella. Mutta kun kerta asia näin on, niin minähän läksin. Kuvittelin olevani ajoissa, mutta niin vaan kävi, että juoksuksi piti panna ja olin pari minuuttia yli tapaamisajan paikalla. Onneksi lääkäri oli vielä enemmän myöhässä, kerkesin tasoittaa hengitykseni.

Pääsin sisälle. Siinä me sitten tuijotamme toisiamme, kunnes tajuan, että se lääkärin mölli ei aio edes kysyä, miksi olen tullut paikalle. Niinpä ryhdyn selittämään, että tarvitsen lähetteen vuosittaisiin verikokeisiin. Ja että jos herra on hyvä ja katsoisi mittaamieni verenpainearvojen avulla, että onko lääkitys sopiva. Hah! Lääkäri kintaalla viittaa ojentelemalleni läpyskälle, ei itse edes vaivaudu kaivamaan verenpainemittaria esiin, vaan toteaa, että hänhän jo määräsi minulle vanhoja lääkkeitä.

Sitten hän naputteli aikansa konetta ja sanoi, että nyt on verikoelähete kirjoitettu. Kun kysyin, enkö saa siitä mitään printtiä, hän vain punoi päätään. En siis tiedä vielä tänäkään päivänä, mitä kokeita minusta viime viikolla otettiin. Onpahan hyvä syy soittaa ajanvaraukseen ja kysellä, että miten ne tulokset itselleen saa. Kai ne joku minulle osaa tulkita, mutta yksi mikä on varmaan, sille kaverille en enää mene edes pää kainalossa.

On tämä mennyt jännäksi. Tämän jälkeen minua todennäköisesti verenpainetaudissa hoidetaan, kun saan aivoinfarktin tai muun jännän tukoksen. Kun olisi rahaa, kävisin tsekkauttamassa itseni yksityisellä. Koko keikkaan meni noin 2,5 tuntia. Jos mietitään, että kai minunkin työlleni joku tuntihinta on, niin ei sekään ilmaista työnantajalleni ollut. Puhumattakaan ennaltaehkäisevästä työterveydenhuollosta, kai heidän olisi hyvä tietää, mitä minulle kuuluu edes fyysisesti, kun psyykkisestä hyvinvoinnista ei kannata puhuakaan.

Noh, niin pitkään kuin valitan, olen hengissä. Pidetään tilanne sellaisena.

Mittailua

Mittailen tiluksiani. Kyllä minulla vielä lähiaikoina on varaa siihen sänkyyn, olen päättänyt. Ja hyvin todennäköisesti se 140-senttinenkin makuusoppeen menee. Vähän ujuttamalla, mutta menee. Pitää vaihtaa järjestystä, sekään ei mikään huono asia ole. Samalla pitää sitten pestä ikkuna, verho ja sälekaihtimet. Nyt sekin on ollut vähän vaikeata ja siksi jäänyt tekemättä.

Mittailen myös verenpainettani. Lääkäriaika on torstaina. Näyttää siltä, että näin aamusella paine on vähän koholla (147/84/54), mutta toisaalta tässä vaiheessa lääkkeen vaikutus on pienimmillään. Eiköhän se ole riittävä. Parempi kuitenkin keskustella valkotakkisen kanssa. Kolestroliarvoa tai paastosokeria taas itse ei pysty ottamaan, siihen tarvitsen lähetteen. On tämä kyllä mennyt vaikeaksi. Mitähän lysti mahtaa kustantaa?

Painoani en mittaile. Eipä toisaalta ole tarvinnutkaan, samat vaatteet menevät päälle. Todennäköisesti kovin suuria heittoja ei ole tapahtunut. Tukka saisi kasvaa pituutta, vaan kun ei kasva, kampaajalle on vielä vajaa kuukausi aikaa, juurikasvu näkyy jo. Ripset itse asiassa eivät olekaan niin töpöt kuin olen kuvitellut, ne vain ovat vaaleat ja silmät syvällä, tulee optinen harhama. Kulmakarvoja sen sijaan joudun lyhentelemään, Bresznevin sukua ja huonetta kun tunnun olevan. Onneksi niissä edes pysyy väri vielä, geelillä saan ne pysymään ruodussa oikeansuuntaisina.

Brandosin alennusmyynnistä tilasin samanlaiset Neosensin punaiset kengät kuin minulla on ennestään. Teen vanhoista festarikengät ja uusista työkengät. Niissä on nimittäin ihana lesti ja korkoa vain 6,5 cm. No kun halavalla sain.

Vain yksi sinelmä

Jonain päivänä lähiaikoina voimani saattavat pettää minut. Olen aika sokeasti luottanut itseeni ja omaan omnipotentiaani, mutta täytyy myöntää, etten ole voimani tunnossa enää. Minusta ei enää koskaan tule maailman vahvinta naista. Todistin tämän itselleni, kun eilen illalla kannoin sen äiteelle jossain välissä menossa olevan vanhan työpöytäni kellarikomeroon. Meinasi olla vaikeata, mutta rikoin vain oikean kämmenselkäni. Se törmäsi ovenkarmiin, kun suojelin työpöydän kulmia kolhuilta. Siinä on nyt komea mustelma, ihan kuin olisin huitaissut jotakuta nekkuun.

Todennäköistä on, että a. joko äitee kerkeää vaihtaa hiippakuntaa tai b. pöytä hajoaa tai naarmuuntuu käyttökelvottomaksi matkalla Pohjoisempaan Suomeen. Ehkä en saa pöydälle kyytiä ikinä, onneksi se mahtuu olemaan kellarikomerossa muutaman vuoden, kannan sitten kevätsiivouslavalle sen jonkun omittavaksi. Sellaisilta olen itsekin kaivellut tavaraa.

Nyt pöytä kuitenkin piti saada pois residenssistäni, tänään nimittäin en ole iltasella kotona. Torstaina on tulossa ihmisseuraa. Ja perjantaina on vapaapäivä, ehkä sängynhankkimispäivä. Ainakin muuta vakavamielistä shoppaamista on luvassa. Tarvitsen yhdet kehykset, viinipullotelineen ja muutaman muun tärpeellisen esineen. Ehkä vähän joulukoristeita ja lamppuja parvekkeelle...

Viime viikolla muuten todistin olevani edelleen vakavasti otettava hallinnollinen hahmo. Bussissa kääpiölauma (n. 10 - 12-vuotiaita kimittäviä poikia) kiristi hermoni äärimmilleen kiekumalla jotain juutuubissa oppimiaan sketsejä:

"...ja sitten siihen tuli joku v*tun Nelson Mandela. Ja mitä v*ttua, se tarjosi minulle omenan."

Siinä vaiheessa, kun kuulin saman lauseen kymmenennen kerran, käänsin katseeni kimittävään kääpiöön. Vangitsin hänen katseensa. Tasaiselle äänellä volyymia nostamatta ehdotin häntä lopettamaan ratkuttamisen. Kun kääpiö hiljeni, kiitin häntä. En selittänyt yhtään enempää. Koko lauma lopetti kirkumisen ja siirtyi normaalin äänenvoimakkuuden pariin. Bussilastillinen ihmisiä hymyili helpottuneena. Mietin mielessäni, että miksi se aina pitää olla minun, eikö joku muukin osaisi kylän kakaroita kasvattaa ihmissukuun. Huutamiselle on paikkansa, mutta se ei ole täpötäydessä ruuhkabussissa.

Maailmaan mahtuu ääntä, mutta rajat ne kuulkaa olivat Neuvostoliitollakin. Todennäköisesti minä saan sinelmiä naamaani enemmänkin, kunhan kääpiöt tuosta vähän kasvavat ja muistavat kasvatusmetodini. Mutta silti en luovuta, aion pitää kiinni edes jonkin valtakunnan tapakasvatuksesta.

Vähän paha ihminen

Torstaina sain käsiini moneen kuukauteen ensimmäisen kerran tuoreen Kauppalehti Option. Minulla oli jopa aikaa hetken aikaa vilkuilla sitä. Tajusin kaipaavani viinivinkkejä, ravintolasuosituksia ja testattuja reseptejä - tietysti kopion tuoreesta lehdestä ne. Sitä en ymmärrä, miksi en jättänyt viinivinkkejä ja ravintola-arvosteluja töihin. Niille olisi vaikka voinut perustaa kansion, onhan meillä edes vähän säilytystilaa, etenkin jos saan tuhottua muutamia asioita, mitä olisi tarvinnut tuhota jo muutama kuukausi.

Taas pääsemme kehäpäätelmöintiin, johon aivoparkani yleensä joutuvat, kun on vähänkin ylimääräistä aikaa. Aloitan asian, josta tulee mieleen seuraava asia, jota en voikaan toteuttaa ennen kuin olen touhunnut yhden edellisen asian. Tarvitsisin itseäni kopioituna kolme kappaletta. Sellaisia, jotka ajattelevat samalla taajuudella, ovat yhtä nopeita ja logiikka ei riitele minun logiikkani kanssa. Enkä nyt suinkaan sano olevani looginen tieteellisessä ajattelussa, minulla on toki omani, ei välttämättä valtaväestölle sopiva kuitenkaan. Eivätkä matemaattisesti ajattelevat henkilöt kutsuisi sitä logiikaksi laisinkaan. Pitänee pyytää anteeksi sanan väärinkäytöstä.

Mutta jätän ruman kehäpäätelmäni riitelemään itsekseen tai keskenään ja kerron teille pahistempun. Läiskäsin tosi ruman ja ison firman tarran keskelle lehden kantta. Kirjoitin siihen permanent-tussilla "Älä vie pois toimistolta, kiitos." Kuulin nimittäin, että se on se meidän hooärpääpirumme, joka läystäkkeen omii ja vie kotiinsa. Kuspiä ja mulukku. (Olen mie nyt sen verran pitkään Savossa asunut, että rumat sanat taittuvat karjalalalaistyypiltäkin.)

***
Asiasta kukkaruukkuun. Jos ihminen pesee vessan, lattia, seinät, vessanpytyn, lavuaarin, ei omista poikalapsia, miehiä, kotieläimiä eikö itsekään pissi lattiakaivoihin, mistä helvetistä tuleee koko ajan sellainen kusen haju nokkaan kylpyhuoneessa? Kertokaa viisaammat. Ja kertokaa, millä sen saa pois.

Toinen juttu, kävin allekirjoittamassa paikallisessa terveyskeskuksessa suostumuslappuja, joilla saavat paperini ulos yksityiseltä terveysasemalta. Herätin ansaittua huomiota, kun vastaanottohenkilökunta totesi, etten ole käynyt 20 vuoteen kunnallisessa terveydenhuollossa. No en niin, kun ensin oli YTHS ja sitten työterveyshuolto. Nyt olen sitten veronmaksajien riesana - ai niin mut hei, mie maksan veroja. Arvatkaas, koska mulla on aika lääkärille. Lähimmäs arvannut saa valita, teenkö ruokaa, pahaa, kehunko blogianne, juotanko humalaan vai olenko muuten vaan viehättävä oma itseni. Ei tarvitse välttämättä vaatia yhtään mitään. Se on suositus, mutta arvauksia vastaanotetaan.

Eilen ei ollut hyvä päivä. Ehkä tästä tulee parempi.

Käsistä juoksevat päivät

En voi kuin ihmetellä ajan lentoa. Vaikka maanantait ja tiistait eivät lempipäiviäni olekaan, niin silti niiden katoaminen historiaan järkyttää joka kerta. Voi aika, minne menet, miksi et hetkeksi hiljentäisi vauhtia? Mutta kun näin ei ole, on pakko sitkutella. Olen kova täti suunnittelemaan, ilman listoja ja kalenteria unohtaisin puolet suunnitelmistani.

Nytkin elelen jo kolmatta viikkoa etukäteen. Ensin pitää muistaa kekrivalmistelut, sitten Mustaschin keikkaviikonloppu, jolloin todennäköisesti pääsen Iikkeaan sekä muutamaan muuhun kauppaan pitkän kaavan mukaan. Tarvitsen sen sängyn. Sitten olisikin jo vuorossa työpaikan tonttujuhlat - omakustanteiset, mutta tonttujuhlat kuitenkin. Vaikka olen töissä ehkä maailmankaikkeuden absurdeimmassa firmassa (nyt ne nimittäin lopettivat toimihenkiöiden työhöntulotarkastuksetkin säästövimmassaan...), kollegat ovat kivoja eikä niiden kanssa paljon kerkeä työajalla haastella.

Arkea jaksaa paremmin, kun on jotain odotettavaa. Oli se vaikka sitten jotain pientäkin. Seuraavaksi ryhdyn varmaan odottelemaan joulua, koska talvipäivänseisaus on suuren juhlan paikka pakanalle. Kutsuttiin sitä nyt sitten millä nimellä tahansa. Ja sitten tulee taas kevät, luonto herää, samoin minä. Yritän varmaan sanoa, että epätoivon puuskauksistani huolimatta elän varmaan elämäni parasta aikaa. Olen terve, minulla on ystäviä, kykenen toimimaan, minulla on töitä. Pelottaa, että tämä loppuu.

Siis mitvit? Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen onnellinen. Se tosin piti kätkeä, mutta meni jo.

Karjakkokatseella töitä

Olen työnkuvani takia joutunut osallistumaan pariin kokoukseen, jossa olen ollyt pyörtyä työntantajan juonien edessä. Tällä kertaa aiheena on työterveyshuolto. Senhän tiedämme kaikki, että yrityksillä on suuri tarve säästää kaikessa, etenkin työvoima-valtaisilla aloilla säästöt kohdistuvat henkilökuntaan. Nyt oli neuvoteltu työterveyshuoltosopimus niin mimimiin, että naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Armas työnantajani nimittäin tunkeaa kunnallisen terveydenhuollon kontolle kaiken muun paitsi akuutit sairastumiset sekä työtapaturmat. Esimerkiksi itse olen kerran vuodessa käynyt korkean verenpaineeni sekä kohonneen kolestrolin takia lääkärissä. Siellä on tsekattu verenkuva, verenpaine ja lääkitys. Enpä mene enää tuhlaamaan firman rahoja. Samoin allergialääkkeet, uniavusteet ja vatsavaivalääkitys on hankittava kunnallisen terveydenhuollon kautta. Mietin mielessäni, että siinähän sitten yritys odottelee minua töihin, kun käyn rahvaan seassa odottelemassa kunnallista lääkäriä keskellä päivää. Siihen kun vielä otetaan matka-aika päälle, niin kas, firma säästää ihan kummasti.

Olin toisessa kokouksessa, jossa eräs ulkopuolinen hankintahenkilö onnitteli rva henkilöstöhörhöä, että ei koskaan ole nähnyt noin hyvää työterveyshuollon sopimusta. Joo, meriittihän se on tuokin. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki tämä ja monet muut yhteiskunnassamme jylläävät asiat saavat vielä ammattiyhdistysliikkeen jäsenyyden tuntumaan kovin kallisarvoiselta asialta? Miten minusta tuntuu, että olen jo aikaisemminkin vinkunut sitä, että miksi ne onnekkaat, joilla töitä on, eivät saa asemastaan kauan nauttia, kun ne tapetaan työnsä ääreen? Ja miksi ihmeessä minusta tuntuu, että elän Absurdistaniassa?

Surkuhupaisaa. Kuten totesin, ei tässä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kas noin humpsahti taas yhteiskunnan hoidettavaksi yksi pieni osanen kuormittamaan jo ennestään täyteen bookattuja palveluja. Mutta onhan se tietysti hieno asia, että tasa-arvo toimii, kaikilla ovat asiat yhtäläisesti. Ennaltaehkäisevä työterveyshuolto in my arse...

Monenlaista pientä harmia

Rapujuhlat olivat hauskat! Ilma oli hieno, ihmiset ihania, ruokaa oli paljon, riittävästi, se oli maukasta. Sama koski juomia. Itse en onneksi teräviin juurikaan ryhtynyt, pysyttelin siiderissä ja punkussa. Ystävät ovat hieno asia ihmisen elämässä. Ravut ovat maukkaita, mutta ihmisellä pitäisi olla joku kuorimassa niitä. Hermot etotouhussa meinaavat mennä.

Koska ääliö säästin enkä ajanut taksilla, huomasin kuskaavani pitkin Myllypuron metsiä aivan liian paljon nesteitä. Minulla oli 3 litraa keittoa, 3 litraa siideriä ja 3 litraa viiniä. Niinhän siinä sitten kävi, että selkä niukahti, eihän se aluksi edes pahalta tuntunut, mutta istupa rikkonaisen selän kanssa ulkona viilenevässä illassa. Sunnuntaiaamuna pääsin sängystä vain lattian kautta. Samaa oli vielä liikkeellä tänä aamunakin, vaikka jo eilen aloitin ibuprofeenin popsimisen. Joudun jatkamaan kuuria vielä pari päivää todennäköisesti.

Internet kuoli eilen. En jaksanut ryhtyä pienessä kanuunassa soittelemaan palveluntarjoajalle. Ajattelin, että tänään teen sen, mutta katso, aika oli korjannut ongelman, siellä se modeemi taas iloisesti vilkutteli kuin ei mitään. Turhaan haukkua rätkäytin DNAlla kaverin samalla kun kävin hankkimassa ottoveljelle puhelinliittymän. Ei millään olisi töiden jälkeen tahtonut enää Itikseen vääntäytyä. Mutta nytpä on liittymä, huomenna se on pakko saada lähtemään hänelle. Olen koko päivän saanut raportteja savusumusta, Indonesiassa poltetaan viidakkoa palmuplantaasien tieltä. Ottoveljen naapurimummo oli roudattu sairaalaan tajutonna - ihminen on tyhmä ja tappaa sekä itsensä että tämän pallon. Sekin sylettää niin, että tekisi mieli vähän edesauttaa asioiden tilaa.

Perjantain lakko minua vasta kiukustuttaakin. Arvatkaas kenellä on etukäteen ostettu junalippu itäiseen Suomeen. Joo. Huomenna pitää yrittää saada se siirrettyä torstaille, pyysin nimittäin perjantaiksi vapaapäivän, en mie töihin pääse kuintenkaan kun eivät ne bussitkaan kulje. Eikö näitä asioita voisi jotenkin muuten ratkaista kuin lakkoilemalla? Vaikka toisaalta kyllä ymmärrän, ettei hallitus näköjään muuta kieltä ymmärrä. Tuskin tuotakaan, kyllä siellä sellaisia mulkkuja on rivissä monta. Kun juttelisivat toistensa kanssa eivätkä uhoaisi ja uhkailisi - juukelin pikkukakarat.

Mitäs vielä? Muuten ovat asiat ihan hyvin. Annetaan niiden pysyäkin sillä tolalla, kiitos.