Viimeinen rock ennen aivokuolemaa

IM vie minua kävelemään. En edelleenkään ole suuri liikkumisen ystävä, siinä tulee hiki ja kaikkea. Tällä kertaa ei edes tullut unta, kuten yleensä on tullut seuraavana yönä. Ihan tyhmää. Elän kyllä toivossa, että ensi yönä asiat ovat toisin. Yleensä näin on käynyt heikon unihiekkalähetyksen jälkeisenä yönä. Uusi estrogeenilaastarihoitoni on ehkä tuonut jotain toivoa unen laatuun. En ole valpastunut aamuöisen vakioherätykseni jälkeen, vaan saanut unta uudelleen. Jotain hyvää. Termostaattiongelman ratkaisun pysyvyys siirtyy siihen, kunnes toimitiloissamme vallitseva subtrooppinen ilmasto on vaihtunut ilmastoinnin mukanaan tuomaan viileyteen. Nyt tehdään ilmastointiremonttia ja sen kyllä huomaa. Suolatehtaalla hikoilemme kaikki tasapuolisesti.

Aamutv sai kierrokset nousemaan tehokkaasti, kun kuuntelin sijoitusneuvojan ”neuvoja” sijoittaa lapsilisät ja tehdä lapsukaisesta eläkeiässä miljonääri. Jos perheellä on vara sijoittaa lapsilisät, perhe ei tarvitse lapsilisiä, on minun mielipiteeni. Annetaan mieluummin rahat niihin perheisiin, joissa syödään ennen markkapäivää kynsiä ja pöytälevyä. Sitten kun vielä olin kiihtynyt edellisenä iltana tv-uutisten pitkäaikaistyöttömiä ja työttömiä töihin ajavista toimista, niin olinkin valmis jakamaan kivääreitä ja käymään kohti lahtariarmeijaa. Pitäisi varmaan mennä politiikkaan huutamaan. Eikös siellä arvosteta äänekkyyttä, arvaamattomuutta ja jääräpäisyyttä?

Minulla on tänään markkapäivä, tuli vaan mieleen. Aion investoida vanupuikkoihin ja hiuslakkaan. Huomenna menen keskustelemaan vieraan pankin kanssa, jotta ottaisivatko ne minut ja mitä se minulle maksaisi. Oravapankin politiikka ei miellytä, jos automaattinostoistakin pitää ryhtyä maksamaan, jos jo etokortista itsestään maksan eur 2/ kk. Ei kelpaa, jos vaan maksutonkin vaihtoehto on olemassa. Minä nimittäin mieluusti käytän käteistä rahaa korttien sijaan, että tiedän, paljonko sitä menee.

Problem child

Yritän kirjoittaa järjellisiä. En tahdo pyöritellä tiettyjä ajatuksiani nyt juuri täällä. Tuskin saisin kovin paljon ymmärrystä, kun itsekään en oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Minulla kuitenkin on vakaa tarkoitus suoristaa kulmat, oikoa mutkat ja rakentaa yksinkertaisempi maailma. En vaan tiedä, koska ja miten. Olen aivan uudenlaisen tilanteen edessä, tällaista minulla ei ole koskaan ollut. Minulle syydetään viestejä päivittäin, soitetaan kahdesti päivässä. Minulle puhutaan, minua kuunnellaan, minut haastetaan, minun annetaan haastaa. Ihmemies kutoo minua verkkoonsa - vai kehtoonsa?

Tänään kuitenkin tilanne saa jäädä näin, samaksi mitä se on ollut yli puoli vuotta. Tänään en ratkaise ongelmiani, aion vain hengittää. Menen RM:n luokse saunaan. Siellä on luvassa hyvää seuraa, ruokaa ja soveliaita ruokajuomia. Ai niin ja musiikkia. Lisää musiikkia, hyvää seuraa ja soveliaita juomia on luvassa huomenna, kun lähden ystävän kanssa ensin parantamaan maailman ja sitten yhdelle keikalle. Ainakin toivon, että pääsemme sille keikalle, ettei paikka ole liian täynnä, ja että keikka on hyvä. Yritän kuitenkin pysytellä seesteisenä ja avoimena koko viikonlopun. Tämä on minun valintani, minun arvomaailmani ja minun elämäni. Tahdon miettiä, mitä teen ja minne olen menossa.

Kävin salilla ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen. Lomalla ei paljon kiinnostanut lähteä töihin. Olisin toki voinut käydä enemmän kävelemässä, mutta toisaalta harrastin kyllä suhteellisen paljon hyötyliikuntaa. Jalkani tietävät tehneensä jotain. Samoin selkäni, koska tein kollegan ohjeen mukaisesti sellaisessa kävely/polku/käsienheiluttelulaitteessa hänen ohjeensa mukaisesti niin, että välillä työnsin kantapäillä, välillä vedin käsillä. Se on aika hyvä kapistus, jos olisin rikas ja minulla olisi tilaa, hankkisin sellaisen itselleni. Mikä hitto sen nimi on? Voiko se olla joku crosstrainer? Kollega lohdutti, että kyllä se endorfiini alkaa sieltä jossain välissä potkia, minä vaan epäilen. En vielä kertaakaan ole innostunut liikunnasta, olisi jo korkea aika.

(Bubbling under: Mitenhän pahasti elämäni on solmussa ensi viikon alussa? Onkohan mahdollisesti keväisellä manialla jotain tekemistä asian kanssa? Tarttisko hankkia lääkkeet, että vähän tasoittuisin?)

Pieni katastrofi

Estrogeenigeeli on loppu apteekista - koko hela Helsingissä. Valmistajan tiedotteen mukaan uutta tulee vasta viikolla 12. Minä muutun sitä ennen todennäköisesti hikoilevaksi rusinaksi, jos en saa litkua riittämään sinne saakka. Pelottaa jo etukäteen, en pidä hikoilusta enkä etenkään unettomuudesta. Ja entäs jos tauko saa kolestrolin tarttumaan suonistoon ja sitten saan jonkun veritulpan tai infarktin? Voi v*ttu tätä naisen elämää! Nimittäin kun kerran lopettaa hormonihoidon, ei sitä enää uudelleen kai voi aloittaa. Pitää siis säännöstellä tarjolla olevan geelin määrää niin, että saan sen riittämään mahdollisimman pitkälle.

Radio Rockin risteilyllä olisi ollut ainakin yksi hyvä bändi, mutta kun en sinne saa seuraa, säästyvät rahat. Näin totesi Rotumarsu, kun määyin asiaa. Hmph. Ei juukeli tippunut arvostusta sieltäkään. Ei pääse testamaan uutta sänkyäni ihan heti.

Onneksi viikonloppuna on luvassa ulkoruokintaa, roolipeliä, hyvää seuraa, muutama juoma. Kyllä minä taas tämänkin viikon kestän. Huomenna saan sängyn ja leikkuulaudan kaupan päälle. Kampaajaa en ole kerennyt edes miettiä. Eilen kävin kollegalle alfalipoiinia, päätin jakaa sen ilosanomaa, kun rouva kitisi väsymystään. Kaikenlaista on odotettavissa, sitä ennen hyvä välillä ottaa rauhallisesti edes muutama päivä.

Ruokintaretki ja laulujen lunnaat hammaslääkärillä

Esihenkilö kysyi ennen lomalle jäämistään, kiinnostaisiko meitä lähteä viettämään tiimi-iltamaa. Syömään ulos nimittäin, se kiinnostaa minua aina, eikä kollegallakaan mitään asiaa vastaan ollut. Esihenkilö oli varannut meille pöydän The Cock -ravintolasta. Bistrosta, Rotisseriesta? Pubi se ei ainakaan ollut. Englanniksi Eatery, onko se suomeksi Ruokkimo? Mielenkiintoinen konsepti, tietysti lueskelin arvioita sieltä ja täältä, ihmettelin, että kovin on herättänyt ärhäkkää kommentointia, mutta koska tapanani ei ole lahjahevoisen suuhun vilkuilla, mieluusti läksin tutkimaan menua.

Kasvispitoisia annoksia, sitten raavasta lihapalaa, sikinsokin-makuja, ei oikein saanut linjasta kiinni. Niinpä ryhdyimme maistelemaan. Alkuun maistelin talon GT:n, vähän liian makeata minun makuuni, taidan olla perinteiden kannattaja siinä lajissa. Osterit kai olisi olleet jotenkin pakollinen alkuruoka, mutta minä ja raa´at nilviäiset emme kavereita ole. Pitää joskus kokeilla tyyppejä grillattuina. Otin punajuurisalaatin. Se oli ihan ookoo, mutta vieläkään en vinkunut onnesta. Riesling sopi tosin helkkarin hyvin salaatin kanssa. Pääruuaksi valitsin sitruunaruoho-inkivääri-veefiä. Veef on vähän niin kuin tofua, kikherneistä ja viljasta. Ja sepä vasta ihana annos olikin! Olisin voinut vaikka syödä sitä useampana päivänä putkeen. Nätti ja maukas!

Ravintola oli melkoisen täynnä ja varsin meluisa. Tarjoilu oli hitaan livakkaa, mutta onneksi ei ollut kiire. Jälkiruuaksi otimme sen pingpongpöydän ja hyvä niin! Jumalaisia eväitä! Oivoivoi! Voisi kuvitella, että jos paikalla on kymmenkunta erilaista makeata leivonnaista tai jälkiruokaa, niin ne alkaisivat toistaa itseään. Ei muuten ollut niin. Aivan jumalaisia, vaikea olisi sanoa, että mikä oli paras. Suosittelen. Käykää vaikka jälkkärillä, jos ette ole koko ruokaa vailla.

Kolmen henkilön eväät juomineen kustansivat muutaman euron alle 200. Ei paha. Minä olen saanut tuhlattua itsekseni reilun satasen, eli siihen nähden ihan edukas paikka. Asiakkaita oli kaikenikäisiä, mutta ehkä sellaista trendikkäämpää populaa kuitenkin, terveen näköistä nuorisoa, ulkomaan pellejä ja jotain teeveestä tuttua turhaa sakkia. Ihmisiä käännytettiin pois ovelta, ei ollut kuulemma tilaa. Mietin vaan, että siellä alakerrassa oli paljonkin tilaa, mutta oliko sitten niin, ettei henkilökuntaa ollut riittävästi? Parhaansa he kuitenkin tekivät ja yrittivät jopa valistaa vanhempia täti-ihmisiä. Saatanpa kokeilla paikkaa toisenkin kerran.

Ei tämä elämäni yhtään reippaammaksi muutu. Aina kun saan pari päivää levättyä, tapahtuu jotain, josta en voi kieltäytyä. Olin kotona ajoissa, mutta kun en osaa heti mennä unille, niin tänä aamuna olin väsynyt. Jopa niin väsynyt, että koko päivän on sydänalassa ollut popkornikone (rytmihäiriöitä). Asiaa ei tietenkään auttanut yhtään se, että minulla oli yhden maissa aika hammaslääkärille. On kulunut reilu kaksi vuotta kun viimeksi olen käynyt kunnallisella hammaslääkärillä tarkastuksessa.

Tarkastus on muuttanut muotoaan. Nykyään meitä hoidetaan kuin liukuhihnalla Ruskeasuolla. Siellä useammassa looshissa on hammashyvigienistejä, jotka tekevät tutkimuksen. Hoitaja kirjaa tulokset järjestelmään. Tai kirjaisi, jos heitä olisi riittävästi. Sitten kun tutkimus on ohi, hoitaja kutsuu hammaslääkärin katsomaan löydöksiä. Hammaslääkäri sitten joko toteaa hoidon tarpeelliseksi tai ei. Minulle annettiin toinen aika, koska minulla on kaksi alkavaa reikää. Toisen hoidosta tulee ikävää, koska ilmeisesti uusitaan kolmesta paikasta koostuva hampaanraasu yhden paikan alle. Mutta aika on nopeasti, jo parin viikon päästä ja vielä ilta-aika, ei mene työaikaa hukkaan.

Sitten kun hampilääkäri vietti kanssani merkittävät viisi minuuttia, hoitaja vielä kidutti minua ultraäänipuhdistuksella ja fluoritähmäsi hampaani sen päälle. Surkeinta oli, että koska hampaani ovat kuulemma niin hyväkuntoiset, saan kahden vuoden päästä tilata ajan kunnalliselle hammashygienistille, mutta hammaslääkärin tapaan vasta NELJÄN vuoden päästä. Tai tietysti jos hammashygienisti jotain löytää, niin kyllä minä sitten pääsen taas lekuriakin tapaamaan, mutta silti. Neljä vuotta! Ei ole mikään niin kuin ennen. Hmph.

Mutta suussani on nyt kaunis valkoinen helminauha. Voi hymyillä hautajaiskuvissa. Eiku.

Liian rehellinen

Kyllä minua taas töissä hävetti, kun tiimivalmennuksen päälle ns. esihenkilöni kysyi, että eikö ollutkin hyvä ja antoisa koulutus. Arvatkaas, mitä vastasin - en mitään. En vaan voinut. Jälkikäteen kirosin, koska kaikkihan nyt tuosta arvaavat, mikä oli iltapäivän anti minulle. Sen verran olen kuitenkin oppinut, että osaan koulutustilanteissa, hengennostatustalkoissa ja muissa joutavanpäiväisissä ryhmätapaamisissa olla muka-mukana, mutta kun noin tullaan tilaisuuden jälkeen yllättämään kysymyksellä, olin jo laskenut aivoni pois häkistään. Sitten olin nolona.

Nyt mietin, että miten voisin paikata tilannetta ja yrittää esittäytyä tiimipelaajana. Valitettavasti työ on minulle nykyään vain työtä. Se hoidetaan ja sieltä lähdetään pois. Kollegojen kanssa ei tarvitse tutustua eikä ystävystyä, ei mikään kestä kuitenkaan. Kuka tahansa voi saada potkut koska tahansa, se vaan on fakta, eikä se siitä jeesustelemalla miksikään muutu. Tämä on yhteiskuntamme, turha täällä on rypistellä kertakäyttöpanoksensa kanssa. Joo, olen muuttunut kyynisemmäksi, mutta sitä ei saisi näyttää töissä.

Huomenna on taas liikuntapäivä. Jäljellä on vain kaksi kertaa, sitten minun olisi tarkoitus osata huolehtia itse itsestäni. Sekin vaan on niin noloa, kun tiedän, miltä näytän heiluessani epärytmissä. Kun muut liukuvat pyöreän pehmeästi, minä töksähtelen kuin lauseeni väärissä tilanteissa. Askeleeni hakkaavat, venytykset eivät mene oikeaan suuntaan, kulmani eivät pyöristy. Silti yritän, koska pakkohan se on mahtua, kun on kerta vihitty (= maksettu). Vielä kaksi kidustuspäivää, sitten en enää koskaan mene häpäisemään itseäni julkisesti.

Jotta mikäs tässä, liikunta tuottaa endorfiiniä ja riemua, töissä on ratkiriemukasta. Eihän tästä puutu kuin sukupuolitauti ja pankrotti.

Mustaa arkea

Musta ripsiväri näyttää aivan oudolta silmissä, kun on ikänsä käyttänyt ruskeata. Mutta helkkari kun lentokentän taxfreesta vain ei ruskeata saanut, niin pakko oli tyytyä mustaan.Muuten jätänkin torstaiaamun kunniaksi meikkaamisen vähemmälle, koska senioriliikuntahetkessäkin tulee hiki. Töissä pitää korjata sotamaalaus ja vaihtaa ihmisvaatteet päälle. Toivottakaa minulle onnea, että koordinaatiokykyni muistaisi jotain viime viikosta!

Mieli askartelee jo viikonlopussa. Luvassa on musiikkia sekä lauantaina että sunnuntaina. Perjantaina koitan ottaa rauhallisemmin, mutta toisaalta tunnen itseni. Odottakaa vain. Sitä ennen on tosin jaksettava tehdä työnsä, ällöttää ajatus tiimipalaverista perjantaina, jostain syystä ajattelutapani on niin toisenlainen esihenkilöni kanssa, että koen usein hänen kyseenalaistavan kaiken toimintani ja sitten loukkaannun. Ja kun loukkaannun, nousevat piikit pystyyn, alan vältellä ihmistä. Minulla ei ole edelleenkään hyvä olo töissä, vaikka olen ehkä oppinut tekemään hommani niin, että en panikoi joka hetki. Mutta kyllä kehityskeskustelu pelottaa perkeleesti, minusta kun näkee, kun voin huonosti.

Tänään käyn pitkästä aikaa kääntymässä töiden jälkeen yhdessä yhteistyötilaisuudessa. Viimeksi kun sellaiseen yritin mennä, könysin polvillani Pasilassa. Toivottavasti tällä kertaa selviän omin jaloin paikalle ja sieltä kotiinkin. Kun lämpötila on plussan puolella, on todella vaikeata suostutella itseään vetämään kantaraudat kenkiinsä. Toisaalta seurasin eilen katujen tilannetta työlähiössä, hyvältä näytti. Suorastaan keväiseltä! Valoa riittää jo muutamaan minuuttia vaille 9 tuntia.

Uneni ovat nyt vähän huonot.(Paitsi tietysti juuri ennen heräkellon kilinää olin agentti murtautumassa johonkin salaiseen tutkimuslaitokseen. Siellä törmäsin puoliksi vankina pidettävään naistutkijaan, jonka kanssa aloin julmetusti flirttaamaan - olin mies.)

Huonosti, mutta ei hyvästi

Suomalainen, sinulla ei ole rytmitaju/ koordinaatiokyky verissä, totesin itselleni, kun rämmin läpi ensimmäisen ryhmäliikuntatuntini sitten lukiovuosien. Mutta aion mennä uudelleen, vielä on kolme kertaa jäljellä. Sitten pitäisi osata jo tehdä juttuja itsekin. Koska sehän tässä koko projektissa on tarkoituksena, että pääsen eroon ryhmäliikuntapaineesta ja saan heilua itsekseni. Tarvitsen vain ensin opetusta, miten se tapahtuu.

Työpäivä oli helvetistä, kun pääsin kustannuspaikalle vasta vähän ennen kymmentä. Hivenen sitä paransi kollegan läksiäiseksi minulle roudaama suklaalevy, mutta nohevana täti-ihmisenä pistin sen paloiksi ja syötin sisäisille asiakkailleni. Niitä kun riittää. Ja moninaisia ovat heidän toiveensa ja tahtotilansa. Onneksi lounaalla tarjottiin silakkapihvejä!

Iltasella olin niin väsynyt, ettei pyykinpesusta meinannut tulla mitään. Rämmin senkin läpi vain huomatakseni, että sängyssä uni oli hukassa. Ensimmäisen kerran heräsin klo 23, sitten klo 2, klo 4 ja klo 5. Silloin päätin pompata ylös. Tätä se vaan joskus on. Kurjaa toki, että tiedän tänään olevani nuutunut, mutta onni onnettomuudessa, en olekaan menossa paljuun virumaan neljäntuulenlakki päässä (saamelaisten päivän kunniaksi näin oli tarkoitus), koska ystäväperheen kääpiössä on influenssa. Muuta pahuutta kyllä on jo suunnitelmissa, katsotaan nyt, miten tädin käy.

Kunpa tästä päivästä tulisi kohottavampi!

Sijoitan itseeni

Osteopaatille meno oli järkevintä, mitä olen itseni eteen tehnyt koskaan. Sen lisäksi että hän korjasi tenniskyynärpääni, sen jumin jostain takakankustani, avasi ikuisessa penikkataudissa olleet pohkeeni, hän myös joutessaan oikaisi ruotoni niin, että yliliikkuva selkäni aiheuttama alkava notko, vihlonta ja kolotus ovat poissa. Osteopaatti suositteli minulle asahi-alkeiskurssia. Jos vain saan töissä sovittua aikataulun, aion panostaa siihen. Jotain tässä on itsensä eteen ryhdyttävä tekemään, etten mene mutkalle ja lakkaa liikkumasta.

Tänään olen ollut kovin onnellinen, että minulla on henkilökohtainen puhelinnumero erikseen ja työluuri erikseen. Työnumero on näköjään soinut aika kiitettävästi. En minä siihen vastaamiseen tahdo vapaa-aikaani käyttää, mutta pelottaa, mikä kaaos on odottamassa perjantaina, kun taas kustannuspaikalle pitää venyttäytyä. Saa nähdä, koska seuraavan kerran voin pitää vapaata.

Olen muuten sitä mieltä, että  jos minulta nykyisessä työpaikassani vaadittaisiin alentamaan palkkaani, kertoisin heille, mihin voisivat tunkea alennuksensa ja vaatisin irtisanomista välittömästi. Minulle maksetaan nytkin aivan liian vähän siihen nähden, mikä on työn kuormittavuus. Ei raha helpota työn määrää, mutta edes vähän loiventaa tuskaa.

En ole saanut mitään aikaiseksi kotona. Päivähän se tietysti on vielä huomennakin. Uni on maistunut. Se on erittäin hyvä asia!

Suhteellisuusteorian vanki

Välillä liidän niin lujaa, etteivät jalat kosketa maata. Maailman on jälleen määrä valmistua jouluun mennessä. Todistan suhteellisuusteoriaa oikeaksi, mitä nopeammin liikun, sitä vähemmän minua näkee - täälläkään. Yritän valmistella kolmea kokousta samanaikaisesti, sen lisäksi koitan opiskella hankintatoimea ja it/käyttöoikeusasioita. Koen itseni idiootiksi päivittäin, näköjään myös uniini saapuvat uudet asiat (vähän niin kuin nuorna tyttönä näki kaiket yöt mansikoita palatessaan mansikkapellolta).

Eilen lupasin itselleni vielä yhden osteopaattikäynnin. Joka kerta kun kävelen vastaanotolta pois, minulla on parempi olo. Viime yönä kyllä heräilin, mutta en kipuun kertaakaan. Jotenkin se pieni hento ihminen päälläni pomppiessaan ja minua vääntäessään saa kroppani tajuamaan vinoutensa. Ja kun vinous poistetaan, kipu häviää pikkuhiljaa ja ranka asettuu luonnolliseen asentoonsa. Joojoo - käännynnäiset ovat pahimpia.

Tänään pidämme tiimipalaverin. Sen jälkeen menemme nauttimaan joulubuffetin. Huomenna minun pitää herätä aikaisin, että kerkeän hätäensiapukurssille. Edellisestä on jo kolme vuotta. Minua nykyään pelottaa hirveästi, että joutuisin käyttämään taitojani, mutta tiedän kyllä tilanteisiin joutuneena osaavani toimia automaattisesti oikein. Siksihän näitä kursseja käydään, että ei joutuisi paniikin valtaan, vaan hommat lähtisivät selkärangasta. Panikoida voi sitten myöhemmin.

Saisivat muuten jo koulussa alkaa opettamaan ea-taitoja. Vai joko ne opettavat? Minun nuoruudessani sitä ei ainakaan tehty. Enkä nyt enempää aio kritisoida saamaani peruskoulutusta, pitää olla kiitollinen, että minun ei tarvinnut oppikouluun hakea, olin nimittäin tyhmä ja köyhästä perheestä, ei olisi vapaaoppilaspaikkaa irronnut niillä meriiteillä.

Piikille

Vaikka viime viikolla tirskuttelin taajaan ja joinain aamuina olin kuin nukkuneen rukous, en sitten sairastunutkaan flunssaan. Hyvä niin, koska tänä aamuna koukkaan terveysaseman kautta hakemassa influenssapiikin. Olen pari kertaa elämässäni onnistunut saamaan etotaudin, enkä todellakaan ehdoin tahdoin ole kiinnostunut hankkimaan sitä uudelleen. Siksipä ilahduin, kun huomasin köyhän työnantajani tarjoavan edes jonkinlaisen henkilökuntaedun tänä vuonna. Tosin intranetin tiedotteessa luki boldattuna, että rokote on otettava omalla ajalla. Se vähän nauratti vinoon.

Eilisen päivän vietin turvallisesti kotiolosuhteissa. Perjantaina alennuslaarista löytämäni kehyksen sain viritettyä Andu Warholin näyttelystä kotoisin olevan Marilynin päälle, mutta kokonaisuus ei vielä päässyt seinälle saakka. En kyllä edes tiedä vielä, mihin sen tahdon. Valokuvat nakottavat edelleen ruokapöydällä yhdessä valokuvakansion kanssa. Saahan nähdä, kuinka pitkään saavat odotella ennen inspiraation iskemistä.

Luvassa on tiukka työviikko. Olen kaiken sälän lisäksi lupautunut loppuviikosta yhteen kokoukseen mukaan, Siellä vietetään koppihoidossa pitkiä päiviä. Eikä tarjolla näyttänyt olevan minulle soveliaita paikkoja, niistä ensimmäisistä ei kuulunut mitään, joka tarkoittaa tietenkin sitä, että en pääse edes haastatteluun. Ikä painaa kokemuksen edelle.

Eka kerta

Kun takamukseni herätteli minua aina vain taajempaan tahtiin öisin, päätin lääkärikäynnin jälkeen tilata ajan osteopaatille. Kävin vastaanotolla tiistaina, sekin oli taas varsinainen show, kun rynnin keskustaan, että kerkesin kolmeksi paikalle. Töistä on suuri lähtemisen vaikeus.

Niinpä saapuessani paikalle olin stressaantunut, hikinen ja ahdistunut, soveliaassa olotilassa kerrankin kertomaan, mihin sattuu, enkä peittelemään tuntemuksiani. Minulla nimittäin on paha tapa, kuvittelen ilmeisesti, että kärsimys kaunistaa. Valitin takamuksen lisäksi myös tenniskyynärpäätäni. Tai sitä oikean käsivarren lihasta, joka ärtyi mappeja nostellessa toukokuussa. Suurin kipu siitä on mennyt, mutta silti se on kalvanut hivenen koko ajan.

Ensin juttelimme, sitten osteopaatti aloitti tunnustelemaan. Olin varoittanut, että hieronta sattuu minuun, hänen tunnustelunsa ja vääntelynsä oli kuin höyhenellä sivelyä siihen nähden. Välillä jopa vähän mietin, että näinköhän tästä on mitään hyötyä. Mutta kun itsekin tunsin jo käsittelyn aikana, että jotain alkoi tapahtua, rentoutuminen ja lämpö levisivät koko kroppaan, niin mielelläni varasin itselleni heti toisenkin ajan.

Illalla olin simahtamispisteessä jo kahdeksan jälkeen. Nukuin niin sikeän yöunen, etten uskonut sen olevan mahdollista. Ja katso, käteen ei satu yhtään. Pylly vihoittelee edelleen, mutta eri tavalla ja eri paikasta. Osteopaatti kertoi, että lihaksissani ei sinänsä varsinaisesti mitään vikaa ole, ne ovat vain mutkalla kuin levälleen jätetty puutarhavesiletku. Sen lisäksi kiinnittyneet ylen tiukasti luukalvoon.

Hän ehdotti muutamia itse tehtäviä harjoituksia sekä alfalipoiinihappoa. Se kuulemma saattaisi sopia minun ruumistyypilleni ja ajaisi myrkkyjä pois keskiäkäisestä kropastani. Ja myrkkyjen poistuminen taas edesauttaisi toimintakykyä. Suoraan sanottuna olen valmis kokeilemaan kaikkea muuta paitsi kansantanssia ja insestiä, että pääsen nukkumaan rauhassa, niinpä kävin Life-kaupassa eilen (olivat sattumoisin halvennuksessa) ja nyt on ensimmäinen pilleri jo pantu poskeen, tuloksista tulen kertomaan, jos niitä ilmenee.

Ensimmäinen kertani osteopaatilla osoittautui onnistuneeksi. Parin viikon päästä on toisen käsittelyn vuoro. Eihän se ilmaista ole, mutta toisaalta jos on olemassa keino päästä kivuista eroon ilman pillereitä, niin kokeilen mieluusti. Jos se ei auta, vaadin parempia rohtoja.

Uikuti uikuti

Äkkiseltään liikkumaan ryhtyvä keskiäkäinen naishenkilö ei tervettä päivää näe. Nyt taas sattuu jalkoihin. Niihin tosin sattuu uudella tavalla. Tällä kertaa eivät valita pohkeet eivätkä varpaat mene ruttuun, mutta lonkka ja polvi ovat kovin loukkaantuneet minulle. Ne pitävät sellaista pientä vinkunaa yötä myöten. Pitänee oikeasti tilata aikoja sinne ja tänne, eihän tästä oikeasti muuten mitään tule.

Mutta käveleminen oli ihanaa! Olin niin vihainen lähtiessäni, että mietin, selviääköhän kerhon toinen jäsen hengissä keikan loppuun. Selvisi se, lopussa minuakin hymyilytti ja nauratti. On minulle aikaisemminkin kerrottu liikunnan hyvää tekevistä voimista, mutta kun ei minusta vaan ole yksin lähtemään. On luojan lykky saada innokas seuralainen, joka pakottaa sinut liikkeelle. Olen kovin kiitollinen.

Tänä iltana ei kävellä. Vien kollegat ulos syömään. Ajattelin, että voisimme samalla vähän juhlistaa tulevaa syntymäpäivääni, kun tuskin sitä muuten kukaan meillä töissä ymmärtää juhlia. Itse sain tilata itselleni määrävuosilahjankin. Aion ojentaa sen itselleni juuri ennen lomaa. Sitten kiitän nätisti itseäni. - Joskus sitä vaan tuntee olevansa niin yksin työssään. Etenkin jos esihenkilönä on henkilö, jota kiinnostaa enemmän oman glooriansa kiilloitus kuin ihan oikeat ratkaisemista vaativat ongelmat.

En jaksa ajatella sitäkään. Minun pitäisi vaan päästä pois, ennen kuin oikeasti menetän hermoni tai joudun föhn out lomalle. Valitettavasti uusia töitä ei ole tarjolla sitäkään vähää kuin 1,5 vuotta sitten. Hyviä ihmisiä on paljon vapaana. Pitää koittaa pitää päänsä kasassa - vaikka sitten liikunnan keinoin kivuista huolimatta.

Kävelykerho ratsastaa jälleen

Pitkästä aikaa olimme kävelemässä ystäväni kanssa. Kävelyn lisäksi tulee puhuttua oleellisia asioita, perkaamme jonkun verran myös työasioita. Suurin osa puheenaihesta kuitenkin koskee henkilökohtaisia asioita. Olen vähän ihmeissäni, miten kollegani on muuttunut ystäväksi. En ole pitänyt itseäni kai kovin tutustumisen arvoisena ihmisenä, hämmennyn joka kerta, kun joku tahtoo oikeasti kuunnella, mitä minulla on kerrottavaa.

Puolitoista tuntia raikkaassa alkusyksyn raikkaudessa puhdisti päätä eilisen höyryistä. Ei sillä, että olisin tehnyt mitään ihmeellistä. Tein pizzaa, join pari lasillista viiniä ja katsoin Burleski-elokuvan. Onneksi telkkarista tulee välillä jotain sellaista, jota minäkin voin katsoa, harmitonta hömppää. Tänä aamuna vaan harmitti, kun huomasin, että ykkösellä olisi samaan aikaan tullut uusi jakso Lewisia. Onneksi on Yle Areena.

Ystäväni lupasi värvätä miesystävänsä kuskiksi synttärijuhlapäivänä. Hän itse tulee avuksi alkujärjestelyihin. Saattaa olla, että hyvinkin saamme ne ajoissa tehtyä ja kerkeän jopa laittautumaan ennen juhlia. Minulla oli jo yhdessä vaiheessa pieni epätoivon poikanen päällä, kun mietin, että miten kerkeän tehdä kaiken ja ketä voin pyytää avuksi. Asioilla taitaa sittenkin olla tapana selvitä.

Nyt pitäisi löytää vielä hyvä pulled pork-resepti. Saa vinkata, kiitos.

Kävelyllä

Pitkästä aikaa pääsin kävelylle eilen. Vakituinen kävelykerhon jäsen nimittäin rikkoi nilkkansa muutama viikko sitten, nyt hän vain nilkuttaa. Kävelystä ei taida tulla mitään useampaan viikkoon, pahoin pelkään. Olen kaivannut ulkoilman hyväätekevää vaikutusta, mutta en niin paljon, että olisin itsekseni lähtenyt taapertamaan joen rantaa.

Olin onnellinen, kun ystävä otti yhteyttä sunnuntaina, kyseli kävelyseuraa. Tietysti otin tarjouksen vastaan. Lämpötila ja tuuli olivat soveliaat, jalat kestivät hyvin, pieni hiki tuli kävellessä, mutta silti pystyimme puhumaan. Bongasimme elämäni ensimmäisen kärpän. Siinä tuli maailmaa parannettua, vaikka aiheet aika vakavia taisivat ollakin. Jaettu ilo on moninkertainen, suru on keveämpi kantaa. Kun ihminen kertoo ongelmistaan toiselle, hän samalla analysoi niitä itselleen. Silloin ne on helpompi kantaa, kun ne eivät kierrä päässä järjestäytymättömänä peikkolaumana.

Annoin ystävälle muutaman uniavusteen testattavaksi. Toivoa sopii, että ne sopisivat hänelle. Vielä parempi olisi, jos hän ei niitä tarvitsisi laisinkaan. Itse en edes muista, koska olen viimeksi niitä tarvinnut. Pari huonounista yötä silloin tällöin ei tapa, kun ei kuitenkaan jatku enää päiväsotalla. (Koputtelen puuta.) Voin yllättävän hyvin tällä hetkellä, kaikki on hyvin, olen elämään ja elämä minuun tyytyväinen.

Katariina Saksilainen oli saanut muistopatsaan.

Tänään aion käydä apteekissa ja kaupassa. Saatan ehkä siivotakin. Katsotaan nyt, mitä tässä Aku Ankkojen lukemiseltaan kerkeää.

Epäilyttävästi muistuttaa ihmistä

Eilen oli töissä viikkoihin ensimmäinen sellainen päivä, etten koko päivää juossut tukka putkella. Arkistoon tosin en ole vielä koskenutkaan, mutta muutama muu paikka alkaa jo näyttää ihan ihmistoimistolta. Taidan odottaa, että saan apuvoimia, ennen kuin käyn alakerran kimppuun. Flexitoimistossa viereen parkkeerannut kollega pyöritteli päätään, kun kuunteli hetken, mitä kaikkea minulta voidaan kysyä. Kuulemma kunnioitus kasvoi kovasti.

Minusta saattaa vielä olla ihmiseksi. Kolme päivää estrogeeniä ja kahtena aamuyönä olen herännyt peitto päällä. Unen määrä ei sinänsä ole lisääntynyt, mutta ne kolme pätkää, jotka sitä tulevat, ovat tiivistä sikeätä unta. Ehkä elimistöni saa vielä kupletin juonesta kiinni ja ryhdymme katselemaan unia oikein vakavamielisesti. Mutta tämäkin jo auttaa, kiitos lääketiede ja tutkijat, 6,5 h unta on ihan suhteellisesti ottaen riittävää, kun siinä on myös syvää "oikeata" unta mukana. Sivuoireitakaan ei ole ilmestynyt.

Kotona pesin pyykit ensimmäisen kerran kahteen viikkoon. Sitä muuten riitti. Samalla pesin parvekerievut (pari torkkupeittoa ja maton). Parvekkeelle pitäisi tehdä jotain, en ole jaksanut laittaa rikkaa ristiin kasvatuksellisten asioiden suhteen sen jälkeen kun sen chilin sain törkättyä multiin. Hän voi hienosti, kukkasista on alkanut kehittyä jo pieniä alkuja. Taidan ostaa tänään kaupan yrttihyllystä valmiita kasveja ja tunkea ne isoon ruukkuun. Siinähän ovat kaunistuksena ja hyötykeittiökäytössä. Sitten vielä joku kukkanen, jos muistan, pysähdyn puutarhamyymälässä kotiinpaluumatkalla. Se on niin sopivasti bussipysäkin vieressä, tulee helppo kantomatka.

Helteen huumaamana tilasin sandaalit. Niitä minulla nimittäin ei ole kuin kolmet ja kahdet niistä alkavat jo olla kotikäyttökamaa, ompeleet repsottavat ja väri on hukassa. Uusien kenkuleiden väri on vähintäänkin epäilyttävä, mutta Neosens on tähän saakka osoittautunut lestiltään yhdeksi parhaista merkeistä jalkaani. Ei hierrä eikä paina, vaan toimii kuin unelma.

In case of emergency

Terve vaan ja päivää, hyvää suomen kielen päivää!

Mitään ei tapahdu, paitsi tietysti elämä. Mutta ei mitään sellaista, josta kannattaisi mölyä pitää. Toipilaana olen ollut, kylillä en ole käynyt, vieraita en ole vastaanottanut enkä ole käynyt missään. Paitsi kaupassa ja töissä. Niin ja ärkioskilta Ottoveljelle paketin, jonka lähetin jo eteenpäin kaasu- ja öljykentille, jossa hän tällä hetkellä työskentelee. Meinasin kirjoittaa, että oleskelee, mutta minun mielestäni sellaiset 12 h työpäivät eivät varsinaisesti ole oleskelua.

Itse olen sotkeentunut entistä pahemmin firman muuttoprojektiin. Yhdessä palaverissa tänään tosin sain mutkan kautta kehuja. Kuulemma yrityksemme aulatilassa pitäisi olla lasilaatikko, jossa olisi joors truuli. Siinä yläreunassa lukisi " In case of emergency, break the glass". Minä yritin ehdottaa, että jos loppu kuitenkin menisi, että "...run like hell."

Olen siis tehnyt itsestäni korvaamattoman. Kun jupelsin rva esihenkilölle, että näkyisipä se palkassakin, hän lohdutti, että se henkilö, jolle töitä teen, oli kysynyt juuri edellisenä päivänä, mitä tällä hetkellä ansaitsen. Että saattaa sekin asia edistyä. Tai sitten minä vaan haikailen turhaan, pitävät hullua jännityksessä. Mutta jos ei pian ala kuulua, niin siirryn keskinkertaiseen työtyyliin. (Uskokoon, ken tahtoo.) Ainakin alan hakea työaikana töitä.

Eilen kävelimme ensimmäisen kerran. Herra hyvää päivää, olen edelleen toipilas. Köhin ja yskin, happi loppui ja mitättömät mäet tuntuivat vuorilta. Mutta siitä se taas lähtee, kävelemisen jälkeen on ihmeellisen hyvä olo. Puhumattakaan terveysvaikutuksista, en ihan juuri nyt tahtoisi vielä kakkosluokan diabetestä, se vielä kerkeää tulla. Unen määrä ei valitettavasti lisäänny luvatusti, vaikka sitä kovin väitetään, mutta ehkä säästyn dementialta. Saattaa kyllä olla, että aloitin liikuntaharrastuksen vuotta liian aikaisin.

Ei siihen enää kauan mene. Yksi iso vesisade ja lämpöä hivenen.

Mie sitten rakastan näitä kivikeskittymiä!

Naapurilähiössä on isoja kissoja. Kivisiä.

Tukka hyvin, pitäisikö hankkia kello?

On mun pikkuarmaani kyllä melkoinen ihme, vaikka se vähän sekaisin onkin. Tätä mietin, kun tuijottelin itseäni peilistä kampaajakeikan jälkeen. Kampaajani teki minusta tällä kertaa Donatella Versacen, vain ankkahuulet puuttuivat. Hirveä hinku oli taas pojalla pilata tekemänsä ihana vaalea raidoitus ja leikkaus sillä, että sai vetää tukkani tikkusuoraksi höyrystävällä suoristajalla. Mutta kun hän niin nätisti pyysi, niin en taas raskinut kieltäytyä.

Raitojen ja leikkauksen lisäksi investoin korjaavaan hoitoon, tähänkin saakka se on tehnyt ihmeitä hiuksilleni. En tahdo enää tunnistaa niitä samoiksi takku- ja tikkukasoiksi, mitä ne olivat vielä parisen vuotta sitten. Vesissä on eroja, samoin kampaajissa. Minä olen löytänyt itselleni sopivan, kun vaan saisin hänet ymmärtämään, että minä oikeastaan pidän pikkuisen lainehtivasta pölyhuiskustani. Rahaakin siihen menee, mutta menköön, en minä täältä mukaani mitään saa kuitenkaan.

Loppuviikosta on luvassa tapaamisia vanhojen ja nykyisten kollegoiden kanssa. Toivottavasti yskäni on rauhoittunut siihen mennessä. Minusta ei ole yhtään kivaa rohina ja korskuttelu, eikä sitä kyllä ole kiva muidenkaan kuunnella. Illalla menen testaamaan kävelyn. Nimittäin on liikkumisesta ollut hyötyä, paastoverensokeri on laskenut numerolla, 6,2sta 5,2een mmol/l. En minä vielä elintasosairautta saakaan, vasta muutaman vuoden päästä. (Kännynnäiset ovat pahimpia, eikös se niin ollut?)

Untakin on yllättäen riittänyt, mitä tänä aamuna henkinen ja sisäinen kukkoni kiekaisi jo viiden jälkeen. Mutta sitä ennen nukuin seitsemän tuntia. Riittää minulle.

Edit. 2.4. Siinä se tuli aprillipilakin samalla. Minä minnekään kävelemään vielä voi lähteä, hyvä kun sain iltasella happea omiksi tarpeiksi, kun yskä otti käänteen pahempaan. Taitaa olla parempi odotella muutama päivä, että henki kulkee. Herätysjuhlat siirretty seuraavalle viikolle.

Kutistettu tuleva astmaatikko

Terveisiä kaupungin järjestämältä kuntokurssilta. Kävin polkemassa Mariassa rasituskokeen. Uutiset ovat vihollisilleni huonoja, en kuolekaan sepelvaltimotautiin. Itse asiassa siitä ei ole merkkiäkään, taidan juhlistaa tapahtumaa viikonloppuna ottamalla tyttönimellisen alkoholia, on nimittäin ollut aika vähissä lutraaminen viime aikoina. Sattuu vielä sopivasti veli olemaan tulossa kylille mopomessuaikeissa, seuraakin olisi tarjolla.

Sen sijaan hyviä uutisia vihollisilleni ovat, että minulla on ehkä rasitusastma. Meinasi nääs happi loppua, tuli hinku, vinku ja yskä rasittumisen loppuvaiheessa. En saanut siihen mitään kivaa, hmph. Sen seurantaa ja tutkimista pääsen kinuamaan työterveyshuollosta. Paljosta vetoa, sekään ei kuulu meillä tutkittaviin asioihin. Sen jälkeen on taas ryhdyttävä määkymään tutkimusta kunnalliselta puolelta. On tämä saat*nasta, en paremmin sano. Tarttis saada parempi työnantaja.

Kävi selville pari omituista asiaa, minun olisi pitänyt olla kokonaan rasittamatta itseäni nämä pari kuukautta. Ehkä oli parempi, etten tiennyt sitä, ei pelottanut niin paljon odottelu. ja eipähän tullut jätettyä kävelyä, koska sitä tahdon jatkaa. Minusta on kiva, kun kunto edes pikkuisen paranee. Toinen kummallinen juttu on, että olen kutistunut kolme senttiä. Tästä se vanhuus alkaa. Seuraavaksi kutistan aivoni.

Voin hyvin. Huhut ennenaikaisesta poismenostani ovat jälleen vääriä.

Terveet kädet - laivakorpusta seuraavat

Olen viettänyt tänään niin tervehenkistä elämää, että oikein pahaa tekee. Olin kävelemässä aamulla pari tuntia kävelykaverin kanssa, kun vihdoin pakkanen oli helpottanut. Minulla oli liikaa päällä, koska kokeilin uutta kerrospukeutumismallia. Seuraavaa kertaa varten on vähennettävä välikerroksia. Pakkasilla haikailin jopa tapetun elukan nahkojen perään.

Sitten käväisin kaupassa. Kotiin tullessani napsautin uunin, ei kun saunan tulille. Imuroin ja luuttusin, koska vihdoin muistin ostaa laminaatinpesuainetta. Suihkuttelin ystävän neuvosta hankitulla ihmevaahdolla myös keittiön tasot, tiskasin tiskit. Kädet ovat nippu raastinrautoja - minulla, jolla koskaan eivät kädet sitten teini-iän atopian jälkeen kuivuneet.

Samoin kuivuvat polvet ja sääret, huomasin saunan jälkeen. Päänahasta puhumattakaan, sitä yritin hoitaa XZ öljyhoidolla, mutta paha tapani on ajattellessani rapsutella hilsekasautumia pois ja sitten tulee päänahkaan reikiä. Joku päivä saan vielä jonkun kamalan yleistulehduksen ja kuolen pois. (Niin kuin minulla ei riittäisi muitakin kuolinsyitä ehdokkaiksi.)

Saunan jälkeen nauratin puhelimessa toipilasta. Olen onnellinen, kun ystävät pysyvät elossa ja hoitavat itseään. Sitten avasin viinipullon. Tästä on hyvä lähteä. En kyllä tiedä vielä minne. Vaihtoehtoja ovat nojatuoli (kiitos Kauko, edelleen rakstan sitä), sänky, baari tai joku muu ravitsemusliike. En aio rajoittaa itseäni, vaan menen sinne, minne tahdon.

***
Aamun viimeisessä unessa näin miehen, kenen kanssa ryhdyin harrastamaan pitkäaikaista kanssakäymistä. Alku oli vähän tahmea, herra oli ilmeisesti joillain jatkoilla nukahtanut luokseni, eikä oikein saanut itseään hereille. Minä touhuilin unessa kotihommia, kun hän vihdoin tokeni. Vaikka ulkonäkö oli kuvottavasti Hynysmäinen, niin puheet olivat fiksut. Hän opiskeli musiikinopettajaksi ja suoritti harjoitteluaan kiertämällä kolmessa koulussa. Sitten läksin hänen seurakseen, koska hän sai hoitoa johonkin vakavaan sairauteen, mietin mielessäni, että tätäkö se ennustus nyt sitten tiesi. Löydän jonkun ja se joku kuolee pois.

Tapahtumarikas uni, mutta muuten kyllä taas niin p*skaa unihiekkaa ollut tarjolla, että jos saan sen sininutun kiinni, niin siinä ei kunnian kukko laula. Eikä moni muukaan lintu. Lento voi olla yhtä lyhyt kuin kanalla.

Offtopic: Päivittyyköhän mun blogini jossain naamakirjan sivuilla, kun aina ilmestyy noita naamakirjan vakoilijaosoitteita ameriikoista ja Irlannista tilastolaskuriin? Outoa. En muistaakseni ole omaa sivua sinne nimittäin perustanut. Missään ei saa rauhassa olla, äsken kollegakin tavoitti, vaikka olen salannut vihdoin numeroni onnistuneesti. Minä kyllä samalla vihjaisin, että jos minulle maksaa, niin kannan firman kännykkääkin mukana.

Hyvin mää vedän

Kiitän itse itseäni viikonlopusta. Ja ystäviä kanssa. Perjantaina töiden jälkeen treffasin ystävän pohjoisesta kaupungilla. Siirryimme suoraan Juttutupaan, missä muutaman juoman jälkeen päätimme myös syödä. Varoitus tuleville polville, siellä on sitten rekkamiehen annoksia. Me hullut söimme alkuun rapukakkusia ja sitten olimme tukehtua pääruokaan. Sitä nimittäin oli melkoinen kasa, minulle maksaa ja ystävälle maggaraa.. Jälkiruuaksi kelpasi vain espresso, ennen kuin vyöryimme kotosohvalle seurustelemaan.

Rapukakkuja - näitä pitää kokeilla joskus itsekin tehdä

Hivenen kummallisen näköinen kaggara, mutta kuulemma maukasta

Kasa maksaa

Lauantaina taas oli vuorossa toinen ystäväpariskunta. Siitä tulikin melkoinen baarikierros. Tapasimme Molly Malonessa, missä herrahenkilö tahtoi katsoa Englannin liigan potkupallopelin. Sieltä jatkoimme Milenkan ja Majavabaarin kautta Populukseen. Se taas oli rouvan valinta. Itse en välttämättä olisi tahtonut karaokebaariin, mutta koska tiedän heidän sen verran harvoin yhdessä minnekään pääsevän, kestin kohtaloni kuin naiset konsanaan. Ja Populuksen laulajat eivät yleensä huonoimmasta päästä ole.

Valomerkkikin tuli nähtyä, ennen kuin kotiin pääsin. Siellä olikin pakko ryhtyä pastan keittoon, koska en ollut syönyt koko päivänä kuin aamupalan. Suolisto huuteli kiinteätä ruokaa pelkän keittojuoman lisukkeeksi. Sen jälkeen unta riitti. Ei tietenkään riittävästi, mutta kohtuullinen määrä.

Sunnuntaina pesin pyykit ja kävin kävelemässä. Ja katso, avaimetkin löytyivät päivänvalolla. Siinä turvalukkoepisodissahan se ei enää auttanut, mutta eipähän tarvitse teetättää uutta kotiavainta, eikä potentiaalisessa poismuuttotilanteessa joudu korvaamaan lukkojen uudelleensarjoittamista. Olin hyvillä mielin, vaikka turvalukko tänään uusiksi meneekin. Mutta elämä on, ei täältä mitään mukaansa saa. Jätän vain sen talvitakin tänä talvena ostamatta.

Surua aiheutti viimeinen Poirot. Snif. Niinpä vähän söin suruuni pizzaa. Näistä ulko- ja kotiruokintahetkistä huolimatta olen kolmelta ihmiseltä kuullut kasvojeni kaventuneen. Kiloja ei ole liikahdellut mihinkään, mutta ehkä nesteet ovat lähteneet liikkeelle. Hyvä niin, se riittää minulle, että hapenottokyky paranee ja kunto vähän nousee.