Kaikki kukkii

Vahingossa huomasin kaiken puhkeavan kukkaan keskiviikkona. On se hetki vuodesta, kun tavallisesti koķisin olevan elossa enemmän kuin koskaan. On se hetki vuodesta, kun tekisi mieli olla jollekulle jotain ja nyt kun tajusin sen olevan mahdotonta, pieni osa minusta kuolee jälleen. Onneksi minua on paljon ja onneksi minua syntyy kaiken aikaa lisää, en tiedä vielä mitä, mutta jotain toisenlaista. Antaa luonnon kukoistaa, ei se siitä minnekään katoa, ensi keväänä on sama saatanan rumba taas edessä. Tiput karjuvat, luonto riipoo kauneudellaan.

Olen täyttänyt päiviäni avajaisilla, asiakastilaisuuksilla, työllä, ystävien asioilla. Kuten arvaatte, itseäni en voi ajatella. Jos hetkeksikin pysähdyn, taivas putoaa niskaani. Se minulla ja gallialaisilla on yhteistä, olemme kovin rohkeita, mutta meilläkin on Akilleen kantapäämme. Minun taivaani on suru. Kollegalle kun avauduin hivenen, hän totesi, että se juna meni jo. Tiedän, mutta silti säälin ihmistä. Säälin sitä tilaa, jossa hän on ja elää. Suren, etten voi tehdä mitään, enkä voi auttaa. Näen, tai oikeastaan kuulen ihmisen ajautuvan kohti itsemurhaa, murhaa tai tahatonta kuolemaa. Mikä hirvittävä kohtalo, vaikka hän sitä jo osittain toivookin.

Elämä tällaisena, kun sen nyt näen, on kovin lohduton paikka. Niin paljon suuria odotuksia, niin paljon lahjakkuutta voi kaatua mielen kipeyteen. Ja toisaalla sitten elämätön elämä potkii tutkainta vastaan, toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden kääntää laivan, tehdä jotain tässä maailmassa. Mietin vaan, että mitä. Ja millä eväillä? Vai onko niin, että minuakin alkavat elämän rippeet vielä kiinnostamaan 60 ja kuoleman välissä? Sinne ei kyllä enää pitkä aika ole. Ehkä kuitenkin pidempään rimpuilen kuin äitini. En todennäköisesti elinvuosissa häntä tule voittamaan kuitenkaan.

Puhutaanko vielä vähän työstä? Taas yksi kollega, joka sai työpaikan toisaalta. Tilalle otetaan onneton puolivillainen temppi, kun halvalla saadaan. Minun töilleni tosin nyt saadaan kokopäiväinen tekijä, opettamiseen menee jonkun aikaa. Mitähän minä sitten teen? Onko minun vuoroni saada kenkää vai keksitäänkö minulle jotain muuta? Tekemistä kyllä riittäisi, mutta kun tilanne on, mikä on, niin se ei välttämättä edesauta työllistymistäni. Pakka on sekaisin kuin se tarot-pakka, jolla ystävä minulle ennustuksensa teki. Siinähän luvattiin tuskaa ja ahdistusta. Sitä on nyt ollut tarjolla. Oikeassa olivat kortit.

Minun pitäisi pysähtyä.

Sinne ja takaisin

Jo on aikoihin eletty, mietin, kun rva henkilöstöhörhö kuultuaan minun aivastelevan ajoi minut perjantaina pois töistä. Toki minulla oli flunssa, en sitä kiellä, mutta jos ei kuumetta ole, niin minulla on ollut tapana pysyä töissä. Etenkään jos minulla ei ole tuuraajaa ja kollega jää yksin pitämään katastrofilinnaketta pystyssä. Mutta ajattelin, että ei tehdä tästä nyt sitten numeroa. Panin out of officen päälle ja läksin kotiin - matkatavaroiden kanssa tietenkin, koska olin suunnitellut lähteväni suoraan suolakaivokselta rautatieasemalle.

Junamatka pohjoisempaan Suomeen sujui torkkuessa ja niistäessä. Olinhan minä flunssainen, mutta kuumeeton. Niinpä junasta laskeutui kovin pirkeä reipponen, nenäliinatäydennyksen jälkeen valmis paistamaan blinejä ja nauttimaan ruuantekojuomaa. Ei muuten ole aikoihin glögi maistunut niin hyvältä kuin perjantaina, se on mitä parhainta nuhalääkettä.

Jotenkin se aika taas kului, kello huuteli jo puolta kahta, kun vatsa täynnä ravintola Urbanin ohjeella tehtyjä lettusia siirryin piiankammariini kauneusunille. Aamulla kun taas kehuin nukkumaolosuhteita, talon isäntä totesi, että alkoholillahan ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. No, ehkä jonkun verran, nenä aukeni, mutta silti, viileässä ja pimeässä olen aina saanut parhaat unet.

Lauantain ohjelmassa oli kampaamokeikka (leikkasin ystävättären hiukset) sekä kukkoa viinissä. Kukkoa tosin ei löytynyt, mutta pari jyväbroileria paloiteltuina ajoivat saman asian. Itselleni hankin mustan kajalin, vanha katosi muutama viikko sitten jonnekin. Pitihän ne silmät saada sotkettua saunan jälkeen, kun kerta oli rokkitapahtumaan menossa. Pannuhuoneelta kävimme hakemassa vauhtia ennen kuin Henrin baariin pääsimme, kivaa oli, tuttuja hurjasti, muutamia uusia ihmisiä, hienoa musiikkia, viileitä juomia, sekavia ajatuksia ja sitten taksilla kotiin, kun tuli mieleen, että seuraavana päivänä pitäisi matkustaa taas junassa kotiin.

Vähiin jäivät unet, mutta vieläpähän kerkesin ystävien kanssa seurustella sunnuntainakin. Säikähdin jo myöhästyväni junasta, kun ryhdyimme vielä lounasta pusaamaan. Ihme hobittimeininkiä, puhutaan ruuasta, syödään ruokaa, suunnitellaan seuraavaa ja soveliaan ruokajuomat sekä musiikki kehiin. Juup. Hienoa ja ihanaa, pakotonta, helppoa ja mukavaa, sitä se ystävyys on.

Sunnuntaina sitten askartelin elämäni ensimmäisen videohaastattelun ennen kuin unille menin. Se oli yllättävän mukava kokemus, mutta epäilen, että tuskinpa jatkoa seuraa. Tai sitten olen parempi kuin tiedänkään. Haastattelukutsu tuli melkoisen nopealla aikataululla, perjantaina, kun torstaina laitoin hakemuksen menemään konsulenttifirmalle. Tekoaikaa oli maanantaihin, mutta tahdoin saada sen heti pois alta.

Sitten vielä yksi juttu. Luin nimittäin kokonaisen kirjan matkan aikana. Kissani Jugoslavia tarttui mukaan Pasilan asemalta. Ensin olin, että mitä hittoa, sitten vähän ehkä jotain ymmärsin. Sen jälkeen kiinnyin ja olisi tehnyt mieli ryhtyä hidastelemaan. Vaan kun tahtoi tietää, kuinka siinä käy, niin kiiruhdin loppuun. Viime yönä näin kirjasta unta, jäi päähän, hieno lukuelämys. Suosittelen, tulee suomalaista kummallinen kuva.

Lisämyönnytys

Totesin parhaaksi jäädä kotiin. Lämpöä rupesi pukkaamaan yli normaalilukemien. Päätin, että kun tänään lepään, olen huomenna iskussa. Ja syytä on ollakin, sen verran kilhakkaan on puhelin laulanut. Olen lohduttanut soittajia, että minut löytää suolakaivokselta jälleen huomenna. Ja sitten matkalla incognito-retkelle blinien, viiniin hukutetun kanan, ystävien ja musiikin maailmaan.

Nyt menen makaamaan takaisin nojatuolin uumeniin. Itse asiassa käytin äsken hetken tehdäkseni yhden työhakemuksen. Harjoittelin vähän, tuskin se mitään tulosta tekee, mutta jostain on taas aloitettava. Tulipahan samalla päivitettyä CV:nsä tälle vuodelle ja yhden rekrytointifirman järjestelmään. Olen harkinnut ryhtyväni vähentämään iästäni 10 vuotta, että pääsisin haastatteluihin. Mitähän siitä seuraisi, menettääkö kokonaan mahdollisuutensa?

Tämä on varmaan joku miesflunssa, kun valituttaa.

Tarkoitusta hakemassa

Eilen kun täytin vierastarjoiluasemamme teelappukippoa, tuli kollega virnistelemään, että teen sitten työtä, jolla on tarkoitus. Se kieltämättä kirpaisi, jatkoin viisastelua malliin, että enpä tiennyt, mihin kaikkeen kalliilla koulutuksella ja suhteellisilla älynlahjoilla varustettu henkilö onkaan kykenevä. Takaraivossa jumputti ajatus, että häivyn mestoilta, enkä koskaan palaa takaisin. Mutta sitten muistin, ettei ollut vielä se viimeinen työpäivä, jolloin entisen esimiehen mukaan saa sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa.

Samana päivänä olin talon toisessa päässä hihitellyt toisen kollegan kanssa, että jos kymmenisen vuotta sitten olisi minulle kerrottu millaista työtä teen ja millaisella tappotahdilla, niin olisin vahvasti epäillyt kertojan älyä. Mutta näköjään ihminen taittuu moneen. Tappotahdistahan on hyötyä myös työnantajalle, orja on niin väsynyt suolakaivospäivän jälkeen, ettei jaksa edes etsiä uutta kaivosta. Olen töistä päästyäni niin ryytynyt, ettei älyllinen kapasiteettini riitä itseni ylistämiseen ja "miksi juuri meille" -pohdintoihin.

Minulla on vahva käsitys elämän tarkoituksesta, mutta työn tarkoitus alkaa kyllä olla vähän hakusessa. Elämän kulut toki on maksettava, mutta olisi se hieno asia, jos töissäkin olisi elämää. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö panna päiväkirja tauolle, että voisin nämä hetket käyttää työnhakemiseen. Mutta kun minä pidän tästä kirjoittamisesta, pitäisikö p*skan takia luopua tästäkin?

Same same, but different

Nyt alkaa pimeys syödä minuakin. Haukottelen, väsyttää. Onneksi jo parin kuukauden päästä valon määrä on lisääntynyt siinä määrin, että alan piristyä. Onneksi on kaikkea kivaa, joulua, vapaata, hyviä makuja, ihmiskohtaamisia, juomia, musiikkia, lukemattomia kirjoja ja muuta sen sellaista olemassa. Kyllä tämän taas selättää. Lääkäriinkin pääsen jo vajaan parin vkon päästä.

Sain maanantaiaamun kunniaksi rakennettua yhden työhakemuksen. Kyseisestä rekrytointijärjestelmästä tulivat tiedot viiveellä, vasta vuorokauden päästä siitä kun aloitin hakemuksen tekemisen. Meinasi jo usko loppua, kun ajattelin, että siihen se urani nyt tyssäsi, hakujärjestelmän ongelmiin. Miksi niiden kaikkien pitää olla erilaisia? Kaikki toimivat omalla logiikallaan ja vaativat vähän erilaisia tietoja tai ainakin hivenen eri muodossa. Ärsyttävää. Pitää ihan oikeasti tahtoa töihin, että jaksaa nähdä vaivan. Vai liekö siinä juuri se ensimmäinen karsinta? Heh.

Tein pari temppua asuntoasiani eteen. Ensin hain tästä samasta taloyhtiöstä kaksiota. Niitä kuitenkin on suurin osa, luulisi, että jossain välissä joku muuttaa pois ja numeroni riittää hivenen suurempaan pilttuuseen. Siihen en edes tarvitsisi lainaa ja vuokra pysyisi erittäin kohtuullisena. Sen jälkeen minulla olisi makuuhuone ja oikea keittiö. Sitten hain ihan tuoretta asuntoa, mutta siitä tiedän jo nyt, ettei minua tule onnistamaan. Numeroni on naurettavan suuri, kohta kuutisen vuotta sitten hankittu, eikä minulla juurikaan ole arpaonnea ollut. Mutta olenpahan kokeillut, hipaisusta ei oteta.

Kävin tuijottamassa pankkitilejäni. Toivottavasti saan vielä puolisen vuotta askarrella ennen kuin firma kaatuu. Toivottavasti pidempään. Tai toivottavasti saan tarjota palveluksiani vakavaraisemmalle yritykselle. Epävarmuus on kolmas nimeni.

Huoleton nainen

Töissä otin yhteen esi-ihmeeni kanssa. Häneltä tulee niin paljon erilaisia toisensa kumoavia ohjeita ja neuvoja, että silpaisin palkokasvin nenäonteloon ja kerroin mielipiteeni. Ei kuulemma olisi pitänyt, että kannattaisikohan minun miettiä tahdonko olla töissä firmassa. Siihenkään en osannut suutani pitää kiinni, vaan vastasin, että en tahdo, mutta pakko on, että saa elämisensä maksettua. Keskustelun jälkeen on taas työpaikanetsimismotivaatio kohdallaan.

Voi kun minä osaisin pitää suuni kiinni. Se minua kaikkein eniten v*tuttaa. Miksi pitää olla niin tyhmän läpinäkyvä? Tahdon muuttua simpukaksi!

Olisin tilannut Iikkean nettisivuilta sängyn, mutta en löytänyt paikkaa, mistä tilata kierrätyspalvelu vanhalle. Olen nyt viikon verran testannut köyhän naisen tempur-tyynyjä, uskallan tilata viskoelastisen sijauspatjankin sänkyyni. Ainoa, mitä vanhasta sängystä tulen säästämään, ovat jalat. Ne ovat kaikesta kokemastaan rytyyttämisesta huolimatta kunnossa. Sitten ryhdyn säästämään seuraaviin kohteisiin, keittiöremontti, sohva ja mitä näitä nyt oli. Maailmani ei koskaan tule valmiiksi, mutta toisaalta onhan se hyvä, että työmotivaatiotakin riittää.

Mutta muuten olen kuin hevoiseton mies. Huoleton. Nimittäin maksoin viimeisen erän asuntolainaa. Koko kymmenesosa asuntoa on vain minun. Velkaa ei ehkä enää kannata ottaa, kun ei tämän ikäisenä ihmisenä tiedä, milloin joutuu pihalle. Etenkin kun on suurisuinen sammakko.

Kosmetologisia huomioita

Siitä on jo useampi viikko, kun tilasin Dermosililta edullisen kilpailijan 38-asteessa lähtevälle merkkiripsivärilleni. Viime viikolla otin sen vihdoin käyttöön ja voi pojat! Muuten aivan täydellinen tuote, mutta ripsiharja on ehkö kököin ikinä. Hirveä paksu kivikova harjaviritelmä! Siitä huolimatta ainakin näin tuoreeltaan väri levittyy ripsiin kauniisti, ripseni eivät varmaan koskaan ole näyttäneet niin pitkiltä (sitä ei tosin huomaa, koska silmälasit), eikä väri edes paakkuunnu. Jos tilanne näin hyvänä jatkuu, olen myyty. Mutta ehkä säästän vanhan ripsivärin harjan ja ryhdyn kikkalemaan sillä väriä ripsiini, katsotaan nyt, mitä keksin.

Toinen Dermosil-tuote, jota olen käyttänyt paljonkin viime aikoina, on aloevera-geeli. Sitä hölvään rintamukseeni, joka on näköjään ryhtynyt ärtymään elämäänsä. Iho alkoi kuivua ja muuttua paperinohueksi (kuuluu vanhenemisprosessiin), aloegeeli auttaa punoitukseen ja kuivumiseen, iho tuntuu kimmoisammalta. Puhumattakaan geelin vaikutuksesta palovammoihin ja auringonpolttamiin! Se nimittäin sisältää myös salisyylihappoa, ei satu niin paljon, tämän olen ilokseni huomannut monta kertaa. Minulle nimittäin keittiössä usein sattuu ja tapahtuu, samoin auringossa (siinä yksii syy, miksi kesä ei ole parasta aikaa minulle). Lukekaa muita, jos ette minua usko.

Eilinen kurssi olikin mielenkiintoinen juttu. Opin tekemään WordPressin pohjalle upotetulla ohjelmalla kurssimateriaalia, lomakkeita ja julkaisuja, harmi vaan, ettei taidolla ole minulle mitään käyttöä. Minulla ei yksinkertaisesti nykyisessä työssäni ole aikaa hortoilla yhtään sivupoluille. WordPressiä olen pelännyt ihan turhaan blogialustana, todennäköisesti sillä saisi enemmän aikaan kuin Bloggerilla. Mutta toisaalta, minä en kikkaile ulkonäöllä, minä vaan kirjoitan. Tulihan siitä tietysti taas uusi hyvä sulka cv-hattuun, mutta käyttäähän sitä pitäisi, että asiasta olisi jotain hyötyä.

Olen muuten huomannut, että oppimiskykyni on edelleen aivan mieletön. Olen luontainen lahjakkuus erilaisten ohjelmien kanssa, kun vaan niihin ryhdyn paneutumaan. Ja mikä mielenkiintoisinta, maailma menettää minussa hyvän kouluttajan, osaan neuvoa muita ymmärrettävästi. Noh, se pitää muistaa kertoa työhaastattelussa, jos sellaiseen taas joskus pääsee. Olen hyvä, olen hyvä, olen hyvä - ja varmasti pääsen vielä jonnekin! (Päivän mantra.)

Kompensaatio

Suutarini oli saanut kengät valmiiksi. Nyt sain vielä tekstiviestinkin varmistukseksi. Kun menin hakemaan kenkiäni, hän kertoi vaihtaneensa kaupan päälleyhdestä parista myös pohjalliset, koska toisessa kengässä se oli hieman rutussa. Se jo olisi riittänyt minulle, mutta vielä hän lastasi mukaani kahdet leikattavat nahkapohjalliset ja kaksi purkkia nahkansuoja-ainetta. Siitä erityisesti olin iloinen, ei jäänyt katkeruuden tunteita, vaikka jouduin turhan keikan tekemäänkin. Mutta olisin minä varmaan jatkanut ammatillista suhdettamme jatkossakin, enkä vähiten siksi, mitä hän sai tehtyä punaisten makuuhuonekenkieni (kollegan nimitys) kärjille. Ei edes näe, että niillä on asvalttia koitettu kyntää! On hän ihmemies!

Töiden jälkeen olisi luvassa joukkotapaaminen entisen työpaikan kollegoiden kanssa. Tapaamiseen on jo useamman vuoden ajan kutsuttu kaikki ne, jotka ovat potkittu tai itse ymmärtäneet lähteä. Se on aika mukava tapaaminen, kun miettii, että porukka on viettänyt samassa firmassa 10 - 20 vuotta, siinä jo oppii kollegan tuntemaan ja pitämään häntä suorastaan ystävänä. Niin kuin minä entistä esihenkilöäni, varmistelin häneltä viime viikolla, että vieläkö hän tahtoo olla suosittelijani. Vastaus oli vahva kyllä.

Minulla on melkoisen voimakas itseinhokohtaus käynnissä. Älkää kysykö miksi, tekisi vaan mieli lopettaa kaikki ihmissuhdevirityksensä seinään ja antaa mennä, kun on alamäki vaan. Mutta kun sitten kuitenkin taas kohta olisin seuraa vailla. Mutta kun toisaalta ei tee mieli nähdä yhtään ainutta poikaystävää, kun pitää itseään kamalana ja rumana. Kovin on kahtiajakoista tunnelmaa liikkellä. Yritän olla tekemättä mitään pikaisia ohjausliikkeitä, mutta toisaalta tällaista on koettu aiemminkin. Tässä käy vielä huonosti - minulle tietenkin.

Voi olla, että osatekijä pahaan olooni löytyy töistä. Kun en siellä enää pärjää, niin tuntuu, etten voi pärjätä missään muuallakaan. Nyt esimerkiksi pitäisi koittaa jaksaa paahtaa kaksi päivää itsekseen, kun kollega läksi viettämään hyvin ansaittuja lomapäiviään. Ahdistaa, mutta se on vaan koitettava puurtaa ja paarustaa päivät läpi. Kaikkialta vain painostetaan ja kaikkien asia olisi aina tärkein. Alkoholipullot siintelevät silmieni edessä epätoivon hetkinä... (Sillähän tässä maailmassa on aikaisemminkin ongelmat ratkaistu, tehdään niistä vielä suurempia.)

Joulu on ohi

Poistin juuri kaamosvalot parvekkeelta. Meni vähän pitkäksi, mutta kun johto oli ujuttautunut toisen ei-liikkuvan parvekelasin alle, niin pakko oli odotella, että on riittävän lämmintä ja valoisaa notkua parvekkeella, että voin selvittää tilanteen. Nyt oli, mutta kyllä on siepannut! Ensi syksynä keksin jonkun muun ratkaisun. Ei enää pujottelutehtäviä.

Haastattelu oli mukava tapahtuma! Ja miten erikoinen ratkaisu; tänään minua haastattelivat hallinnollinen esimies ja toimen nykyinen haltija. Jos pääsen jatkoon, on vuorossa päähuollettava. Sitten seuraavat pipipäätestit, turvallisuustarkastus - ja niin, siihen kai se tyssääkin. Mutta hyvin me vedettiin kaikki kolme, oli hieno fiilis, naurua, vakavoitumista, oikeita asioita ja melkein tekisi mieli sanoa, että kollegiaalista tuntemusta.

Palkkatoiveen vedin tappiin, turha lähteä halvalla itseään myymään, etenkin nyt kun tietää, että aina alemmas pääsee. Minulla on täydellinen kokemus ja koulutus siihen paikkaan. Veikkaan, että jos vaan päähuollettavan kanssa natsaa, minulla on erinomaisen hyvät saumat loppusuoralle saakka. Ja minähän hehkutin itseäni, kerrankin en ollut maan hiljainen enkä vaatimaton.

Tuijottelen viinipulloa. Tiedän, että noin lasillinen saa minut pilkkimään taas kaikkialla. Tätä se nyt, saatana, on nykyään. Kuolemanväsymystä perjantaisin. Hankin seuraavaksi autopojan, joka voisi nukuttaa minua pari tuntia autossaan. Kyllä mie sitten taas jaksaisin sylissä kiipeillä.

 

P.s. Pelottaa. Joku random-tyyppi lukee minua taas. Ahdistaa katsella laskurin tilastoja, kun se menee aina syvemmälle ja syvemmälle.

Plan A, B & C

Iltasella suunnittelin kaikenlaista. Etsin tietoa firmasta ja potentiaalisesta huollettavasta haastattelua varten, totesin, että vaikuttaa liian hyvältä. Siinä työpaikassa kyllä kohtaisi kaikki, missä voisin käyttää lahjojani hyväkseni. Nyt on vaan toivottava, että osaisin tehdä sopivan vaikutuksen oikeisiin ihmisiin. Mietin jopa mitä minä tahdon kysyä heiltä, ihan vaan varmistaakseni soveliaisuutemme puolin ja toisin.

Tilasin junaliput juhannuksen Tampereen matkaa varten. Sain halvalla, maksoin niistä vain eur 16. Onko niin, että suurin osa ihmisistä tykkää edelleen paeta mökille? Ei silti, että se minua häiritsisi, tekemistä Tampereella riittää, vaikkei tällä kertaa festivaalilippu plakkarissa olekaan. Katselemme sitten tilanteen mukaan, minne menemme vai notkutaanko muuten vaan.

Kun nyt Veturin tarjousten taikapiirissä pyörin, niin vilkaisin myös matkahintoja Länsirannikolle. Jos vaikka sillä ensimmäisellä lomapätkällään poikkeaisi siellä rumuamassa. Alustava kyllä tuli jo ystävilta suunnittelemaani ajankohtaan, mutta vielä ei talous anna myöten hankkia junalippuja, pitänee tehdä se vasta palkkapäivän jälkeen, jos silloin vielä jonkinlaista halvennusta saisi. Nyt pilettien hinta näytti nousevan lähes 80 euroon. käyn kalliiksi itselleni.

Mutta ei tänne säästämään ole tultu. Tai on, mutta pitää välillä saada jotain huviakin. Muuten ei jaksa puurtamista, vai raatamisestakohan pitäisi puhua? Oli taas sellainen päivä, että vain ketju puuttui nilkasta, henkinen ketju oli paikallaan. Hakkasin konetta lähes tauotta kahdeksan tuntia, lounaasta en onneksi tingi, minusta nimittäin tulee todella vihainen, jos en syö.

Töiden päälle kävin tapaamassa suutariani. Vein sinne kolme paria; polkupyöräilyssä haavoittuneet kenkäni, vaaleanpunaiset unelmani (nahkapohjat) sekä lämpimimät talvikenkäni (liukasteluvaara). Hän on aina innoissaan kun saavun kassini kanssa, että mitä tällä kertaa tuon hänelle. Punaisten kenkien kanssa hän pyöritteli päätään, mutta sanoi tekevänsa parhaansa. Kalliiksihan se tuokin reissu käy, mutta sitten minulla on taas kolmet kengät lisää käytössäni. Talvikenkiä en olisi pitänyt enää ikinä, jos ei hän saisi niitä kuntoon. Vaaleanpunaiset unelmat olisivat pian olleet pohjasta puhki ja punaiset, niistä nyt en sano yhtään mitään.

Virtapiikki

Jännä juttu, minulla on tällä hetkellä menossa "hyvät unenlahjat"-kausi. Saa nähdä, miten pitkään riemua riittää. Näen eläväisiä unia täynnä yksityiskohtia, herään vain pari kertaa, yleensä saan heti unta uudelleen. Tai yleensä ja yleensä, tätä nyt on jatkunut vasta viikon päivät, mutta kuitenkin. Uni ON hyvästä, jaksan töissäkin paremmin, vaikka välillä on vaikeata uskoa sitä hulluuden määrää, joka meilläkin vaikuttaa.

Tänään muun muassa konttailin pitkin naistenvessojen lattioita. Henkilöstöhörho kadotti jo kolmannen kulkuavaimen, väitti nähneensä sen viimeksi vessassa, mutta ettei se enää siellä ollut. Hän jopa epäili, että joku inhoaa häntä (hmmm) ja tekee hänelle kiusaa. Lohdutin, että ei kai kukaan nyt niin lapsellinen olisi. Tuli tosin mieleen, miksihän moinen ajatus hänen päähänsä pälkähti? Minua vähän nauratti, kun mietin, että jos hän olisi hivenen nöyrempi, olisi löytänyt avaimensa itsekin. Nyt vaan eivät tainneet jalat ja katse notkahtaa riittävän alas...

Sain erinomaisen hienon puhelun. Pääsen työhaastatteluun. Valitettavasti en taida uskaltaa kertoa asiasta yhtään enempää. Tuskinpa minä paikkaa tulen saamaan, mutta ainakin voin olla kiitollinen siitä, että kerrankin onnistuin tekemään sellaisen hakemuskirjeen, jolla pääsen edes kokeilemaan onneani. Nyt vaan on mietittävä, miten voi hetkessä tehdä parhaan mahdollisen vaikutuksen. Veikkaan tosin, että minut on kutsuttu vain kuriositeettimielessä paikalle, referenssivastukseksi nuorisolle.

Jäi myös merkkaamatta muistiin äitini terveysasiat. Solunsalpaajahoito oli jouduttu lopettamaan, koska se oli aiheuttanut vakavan allergisen reaktion. Haiman syöpäarvot ovat edelleen korkealla, joten uusia hoitoja mietitään juhannuksen jälkeen. Mamma tuntee olonsa edelleen terveeksi kuin pussillinen uusia. Ihme muikkeli, ei ainakaan aio jäädä tuleen makaamaan, vaikuttaa siltä.

Kevyesti kevättä kohti

Teen mielikuvaharjoituksia. Olen blondi, minun ei ole tarkoituskaan ajatella. Parempi vain kuin suoritan sen minkä pystyn. Pystyn yllättävän paljoon, positiivisena asiana mainittakoon. Aika paljon tekemisistäni onnistuu ja tuottaa tulosta. Minä olen oikeastaan aivan erinomaisen loistava ammattilainen. Hyvä! En paras enkä täydellinen, mutta enemmäin kuin riittävä, korvaan kolme kollegaa!

Sain rakennettua yhden työhakemuksen eilen. Tänään aion tehdä toisen. Aion toistaa toimiani riittävän pitkään, yksi päivässä tai ainakin viikossa, jos ei päivää kohden yhtä löydy. Kyllä tämä joskus loppuu ja pääsen mielekkäämpien tehtävien ääreen. Olen valmis tinkimään monista asioista. Olen valmis muutokseen ja hullunmyllyyn, valmistaudun kehumaan itseäni oikeista syistä.

Pohjoisen poikakin ilmoittautui pitkästä aikaa, mutta edelleenkään eivät hänen saapumisensa ole kirjoitettuja kiveen. Hyvä kuitenkin tietää, ettei kaveri minua ole edelleenkään unohtanut. Minäkään en nimittäin ole unohtanut häntä. Viikonlopuksi kuitenkin olen jo saanut ohjelmaa, luvassa on roolipelaamista. Se ilahduttaa aina. Ruokaa, juomaa, kivoja kavereita - eipä sitä ihminen juuri muuta elämältään tarvitse. Hyvä tahto ja kaverit auttavat pitkälle.

Minua ovat alkaneet vaalit v*tuttaa. Joo, joo, tiedän, että demokratiassahan tässä elellään, mutta kun mennään tällä saamarin samalla toimimattomalla systeemillä eteenpäin. Samat dogmit vuodesta toiseen, rahaa hassataan itsensä kehumiseen, lobataan sponsorin ajatuksia ja mikä kamalinta - siinä sivussa kaveritkin lähes suuttuvat toisilleen, kun edustavat eri näkökantoja eivätkä osaa enää keskustella, vaan ryhdytään riitelemään. Minä taidan olla onneton pelkuriraasu tässäkin asiassa, kun en suostu edes kertomaan, miten punaisen viivan vetäisin. En vihreätä, valkeata tai sinistä. Katsokaa nyt, väritkin on jo jaettu, seuraavaksi varmaan kiväärejä kaikille.

Paranen pikkuhiljaa. Eilen hikoilin paljon. Portaitakin yritin hullu kävellä, se meinasi tosin loppua vähän huonosti. Piti kaivella piippa esiin. Välillä tipahdan henkisen surun ja tuskan alhoon, mutta koska se on kokonaan itse aiheutettua, on syytä kärsiäkin. Itsepähän olen paskani lapioinut, eikä se lasti aivan pian ole lopussa. Soimaan tietyistä asioista itseäni hamaan hautaan. Mutta muuten hyppelen kakkakasani* keskellä näennäisen hilpeänä.

*Ohessa kuulemma Stalinin läntisille vierailleen kertoma vitsi, joka saa minut aina hysteerisen epätoivoisen naurun partaalle:

Kulkumies löysi tienposkesta kuolevan linnun. Lämmitti sen pomppansa sisällä elävien kirjohin mutta kun ei voinut kuljettaa lintua mukanaan, tökkäsi sen lämpimään lantakasaan. Lintu virkistyi ja alkoi visertämään.Kettu kuuli viserryksen, nappasi linnun kasasta ja söi suihinsa.

Stalinin mukaan kertomus sisältää kolme venäläistä viisautta. Ensiksikin, se joka tökkää sinut paskaan, ei välttämättä ole vihollinen. Toiseksi, se joka vetää sinut pois paskasta, ei ole välttämättä ystävä. Ja kolmanneksi, kun on kaulaansa myöten sonnassa, ei kannata paljon viserrellä.

Money well spent

Osteopatia on ihmelaji! En tiedä, sopiiko se muille, mutta minulle kävi niin, että samanlaisen hiplaamisen, vääntelyn ja ravistelun jälkeen nousin lavitsalta kuni peeniks-lintu. Ei kun fenix. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, että maanantaina yläselkä-niska-alueelle tuli se sellainen revähtämistyyppinen kiputila, joka menee periaatteessa ohi buranalla, voltarenilla, kaurapussihoidolla ja ajan kanssa. En edes viitsinyt mainita kipeästä hoitavalle henkilökunnalle, kun hän laski kätensä juuri niiden kipeiden paikkojen päälle.

Silloin minulle selvisi yksi asia, hän lukee ihmistä niin kuin minäkin, tietää juuri saman kuin minä toisista ihmisistä. Hän tietää, missä kipu on ja miten paljon se vaatii kosketusta lähteäkseen pois. En todellakaan väitä, että minusta olisi osteopaatiksi tai hierojaksi, mutta ne, jotka ovat käsieni alle uskaltautuneet, ovat nousseet parempikuntoisina ylös. Niin kävi nyt minullekin tuntemattoman ihmisen käsien alla. Aivan uskomatonta - hän sai jopa pinteen laukeamaan. Ja taas olisi vierestä seuranneesta näyttänyt kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vielä hän suositteli kolmatta kertaa. Samoin selvisi syy, miksi hän ehdotti minulle alfalipoiinia. Sen avulla lihakseni pehmenevät, hän pääsee niihin  paremmin käsiksi. Hän sujuvasti jutteli minulle kosteista ja kuivista kehoista, erilaisista tekniikoista ja minä vaan hymisin, minkä ravistelulta kerkesin. Ihme touhua. Mutta olkoon vaikka lumelääkettä, mikä tahansa toimii, saa täyden hyväksyntäni tällä hetkellä. Jos kaikesta työstressistä huolimatta nukuin paremmin kuin vuosiin, niin hoito ei voi olla pahasta. Hoito on hyvästä, tahdon sitä lisää eikä mikään raha maailmassa estä minua sitä saamasta. Tai noh, jos se maksaisi kerralta satasen, niin joutuisin miettimään rahoittamista selälläni maaten samanlaisilla liksoilla. Nyt vielä on varaa eksperimenttiin.

Työ tekee minut hulluksi. Vakavamielisesti harkitsen jopa uusien määräaikaisuuksien vastaanottamista, lähes mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin vallitseva olotila. Saatan ihan oikeasti saada hermoromahduksen ja burnoutin. Ei hyvä, vaan pelottava vaihtoehto.

Kaiken valtakunnan tarpeita

Illalla töistä tullessani mietin, että polkkaanko vai tiskaanko. Tiskasin. Kun vanhin tiski on kahden viikon takaista, ja aina on vaan otettu uusi kippo tai kuppi, keko alkaa olla varsin massiivinen. Olenhan minä teille aikaisemminkin maininnut, että minussa on asuntosäästäjän vikaa. Aion korjata tapani ihan lähiaikoina (minulla on suuri suunnitelma, muutun ihmisenä). Nyt jääkaapin vaihto vielä räjäytti potin, kukaan ei olisi tahtonut nähdä, mitä oli tapahtumassa pohjimmaisille astioille.

Jääkaappi on massiivinen, voi olla, että muutan sinne asumaan kesällä. Pakastin taas on rääpäle. Eihän sinne mahdu kuin jääpaloja, muutama hassu käntty ja hätävarajäätelö, -jättikatkaravun pyrstöt, -maggara ja -pinaatit. Väärin, niin väärin, sanoo hamsteri ja pelkuri minussa. Mutta elän senkin asian kanssa, koska olen joustava ja mukautuva - ja sitten tapan kaikki loppupelissä.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin vain kahdesti, nukuin melkein heräkellon kilkatteluun. Minullahan on stressi, tajusin. Ei tämä ehkä keski-ikää olekaan. Tai sitten tämä on molempia. Tein töissä ihmeitä ja sain hallitusmateriaalin kasaan, oon kone. Mutta rikkinäinen ja yskivä kone, koska sen päälle kannoin vielä reilun 50 muuttolaatikkoa odottamaan korkeaan polviasentoon töihin saapuvaa rahvasta. Vai ylhäisöstäköhän pitäisi puhua? En kestä työtilannetta, en kestä sen ajattelemista, mutta juma, että menevät työpäivän tunnit nopeasti! Kunhan tämä show on ohi, minä revin vaikka paperia, että jotain tuhoa saan aikaan. Viime yönä ei unihiekan jakelussa armahdettu samalla tavalla.

Maanantaina rakentelin yhden työhakemuksen. En muistanut tallentaa sitä, että minua syletti. Tein sen toistamiseen eilen tiskaamisen päälle. Toisella kertaa onnistuin, jeesukset tallentavat (jesus saves) ja korjasin pari kardinaalimokaakin sieltä. Pyörin omituisissa voitonriemun ja pelon sekaisissa tuntemuksissa, vaikken todennäköisesti pääse edes haastatteluun, koska olen vanha, eikä kukaan täyspäinen minua enää tahdo. Toisaalta ymmärrän, että olen aika uskomattoman hyvä työssäni, ihan niin kuin silloin opiskeluaikoina jo arvelin. En vaan osaa todistaa sitä kenellekään muulla kuin työllä, en osaa puhua, enkä myydä itseäni. Mutta eikö kukaan muu vihaa niitä firmojen omia rekrytointisivuja? Niiden logiikka on aina erilainen ja aina saat keksiä mitä mielikuvituksellisempia tapoja saada itsesi julkituoduksi. Etenkin jos teet hakemusta pienellä läppärin ruudulla ja olet sokea pöllö. Onko pöllöille missään omaa sivua?

Hankala on pakkosoittanut minulle Volbeatia niin paljon, että olen koukussa. On hänessä sitten jotain hyvääkin, sen lisäksi että minut juomaan panee*. Olihan tuo jo aikakin, että tanskalaisiin taas hurahdin! Edellinen oli DAD - ja siitä on jo aikaa.

Olen kai ajatellut lopettaa tyypin tapailemisen, koska en näe siinä kovinkaan paljon hyvää. Kai. Justiinsa joo, voisinkohan ryhtyä käyttämään ajattelemiseen aivoja? Voisiko joku antaa minulle yksityiselämässä käytettävät ajatteluvälineet?

***
* Kari Suomalais-tribuutti. Muistan yhden stripin, joka menee jotenkin näin:
- Vaimoni minut juomaan panee.
- No, onhan hänessä sitten jotain hyvääkin.
Herra on yhtä ambivalentti kuin Picasso silmissäni, mikä h*levetti siinä on, että rakastun piirtäviin sovinisteihin, vaikken tahtoisi? Hirveän vaikeata pitää ja tajuta, millainen p*skiainen toinen on. Miksi se on niin vaiketa normielämässäkin?

Minun pitää lakata kiroilemasta, se on rumaa.

Auringonnoususta auringonlaskuun

Koska olen pahnanpohjimmainen ohuttakin ohuemmassa organisaatiossa, joka on vielä kaiken hyvän lisäksi lähes sairaalloisen talousanoreksian kynsissä, olen lyhyen urani aikana joutunut kovin monenlaisten tehtävien eteen. Suurimmasta osasta olen selvinnyt kunnialla, melkoisen suureen osaan keksinyt toimivia edullisia ratkaisuja, osan olen joutunut vain sietämään ja parista kieltäytynyt.

Eiliset toimeni kuitenkin herättivät minussa sen verran kiukkua ja epäreiluuden tunnetta, että sain vihdoin aikaiseksi ensimmäisen työpaikkahakemuksen. Siitä se alkaa. Tänään todennäköisesti kuulen kunniani, koska kieltäydyin iltapäivällä toisesta koiran virasta, mutta evvk. Irtisanoisivat vaan, niin pääsisin hakemaan täyspäiväisesti töitä. Tai toivottavasti eivät, vaan pitäisivät minut niin pitkään, että löytäisin jotain parempaa ja henkisesti haastavampaa. Fyysistä haastavuutta en niinkään kaipaa, toivovat sydämeni rytmihäiriöt.

Sain kunnallisen hammashuollon vastauksen lohkeamaongelmaani. Minulla on aika hampilääkärille 11.12. Kuukauden päivät aion vahvasti yrittää pärjätä apteekista saatavalla väliaikaisella paikka-aineksella. Epäilen hivenen suunnitelman toimivuutta, mutta kun ei särje vielä, niin en vaan osaa vetää kotiin päin tässä asiassa. Sitä kyllä kritisoin, että yhteiskunta säästää väärässä paikassa, juurihoidon tekeminen tällaiselle vahvajuuriselle tyypille on pitkäaikaista touhua. Maksaa sekä minulle että Helsingin kaupungin terveysvirastolle. Sen lisäksi epäilen, että edellisella juurihoidolla (tai sen myöhästymisellä) ja rytmihäröilläni on joku yhteys. Mutta näillä mennään.

Syön uutta verenpainelääkettä. Aloitin puolikkaalla tabletilla. En osaa kolmen päivän perusteella vielä sanoa mitään. Ehkä pientä päänsärkyä, mutta paksut nilkkani eivät ole vielä toistaiseksi paksuuntuneet entisestään. Verenpaine ei ole ainakaan noussut. Ensi viikolla nostan kokonaiseen. Onneksi sokeriarvot ovat pysyneet vain hivenen koholla, mielestäni kiitos menee magnesiumille ja d-vitamiinille. Ja vihanneksille.

Voi olla, että pimeys taklasi minut salakavalasti vajaassa viikossa. Viime viikolla kaikki oli vielä hyvin. Tai sitten olen psykofyysinen kokonaisuus ja työolosuhteiden vaikeutuminen vaikeuttaa myös pääparkani oloa. Mene tiedä. Tahdon talviunille tai lumen valon. NYT.

Yksin kotona - tänään kotona

Olin varaillut tovin tätä iltaa yhtä musiikkinautintoa varten, mutta kävikin ilmi, että tapahtuman ajankohta oli siirretty. Uusi ajankohta taas ei sopimut minulle. Niinpä yllättäen minulle tuli perjantai-ilta, jonne en ole sopinut mitään kenenkään kanssa. Tämä on aika mukavaa. Huomenaamulla ei ole kiire minnekään, illalla on taas seuraa ja seikkailuja luvassa. Tänään olen notkunut netissä, tehnyt suolaisen piirakan huomista varten ja kohta menen sänkyyn varhaista unihetkeä varten. Olen aika poikki.

Työpaikalla meno muuttuu vain hurjemmaksi. Olen saanut selville monia mielenkiintoisia asioita, joista en tietenkään voi hiiskahtaa mitään. Rva johtava ammatinharjoittaja ei välttämättä olisi tyytyväinen, jos tietäisi minun tietävän. Muutenkaan en  ole aivan tyytyväinen hänen tapaansa delegoida minulle asioita, joista hän ei tiedä, miten ne hoidetaan. Ottaisi selvää! Niinhän sitä pitää minunkin. Noh, se siitä puuskaisusta, pitää ottaa asia kokemuksena ja uuden oppimisena. Tuolla niitä on riittänyt kyllä joka päivälle muutama, välillä suorastaan stressiksi saakka. Sitten kirmaan hetkeksi alakertaan ja hengitän pari kertaa syvään. Siellä ei kukaan näe, kun nauraa hihittelen asioiden koomisille piirteille. Tai ihmisten. Ja väistelen jättiläiskokoisiksi kasvaneita esihistoriallisia hirviöitä.

Onneksi löysin pari sellaista paikkaa, joita minäkin voisin hakea. Ainakin yhtä. Mutta täytyy sanoa, että tyhjästä on huono nyhjäistä. Ja kuten tiedättekin, muina hakijoina alansa huippuja, hyviä, nuoria, tehokkaita ja ammattitaitoisia ihmisiä. Siinä tilanteessa minä kauhistun, enkä osaa myydä itseäni, mutta pakkohan se on yrittää. Muuten jumitun tuonne ja joudun pelkäämään tulevaisuuteni puolesta hamaan eläkeikään.

Tänään jatkan seurustelua Denisen kanssa. Eilen lopetin Päätöksen uudelleenlukemisen ja aloitin Petojen kaupungin. Aion mennä sänkyyn naisen kanssa.

Terveisiä työterveyshuollosta

Oikeastaan olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa. Olo on taas ollut sellainen, ihan niin kuin pari numeroa liian suuri sisäkumi olisi sullottu pieneksi käyneen halkeilevan ulkopinnoitteen sisään. Väkisten. Se taas on aiheuttanut huiputusta, pientä hedaria ja epäsuomalaista rytmiä sydämen sykkeeseen. Syy löytyi, kun verenpaineeni mitattiin ensimmäisen kerran 1,5 vuoteen. Verenpainelääkitys menee uusiksi.

Jumalauta, mie en kerkeä edes sitä viittäkymmentä täyttämään, kun elimistö päättää tehdä stopin! Hyvä uutinen toki on, että veriarvoni ovat erinomaiset, kolestroli kurissa ja verensokerinp*rkele ennallaan, vähän koholla. Ei paljon. Ei lisänappeja vieläkään. Voitin isäni siinä lajissa ainakin vuodella - ja hän kuitenkin edelleen keikkuu elävien kirjoissa, on saanut pitää sekä näkönsä että jalkansa. Ja ajokortin, jota ihmettelen suuresti, mutta toisaalta ilman sitä hän erakoituisi täysin.

Naureskelin, että keski-ikäisen sinkun tunnistaa siitä, että hän ei suinkaan mieti, mikä tulisi olemaan hänen talvilomakohteensa, vaan mistä saisi edullisesti hyvän verenpainemittarin. Minulle kyllä ehdotettiin, että voisin mitata verenpaineeni aina Pirsma-kaupassa käydessäni, mutta totesin siihen, että henkilökunta varmaan alkaisi epäillä, kun ensin istuisin hierovassa tuolissa 15 minuuttia ja sitten alkaisin "testata" verenpainemittareita pari kertaa viikossa. Kyllähän sen oman hankinta on ihan perusteltua, en minä tästä nuorene, eikä verenperimä muutu. Pitää vain lukea ensiin arvosteluja ja sitten tarjouksia. Eikös ne tule tarjoukseen viimeistään isänpäivän punttuussa, siihenhän ei enää pitkä aika ole? Sitä paitsi parempi ostaa nyt kuin työttömänä, sitten minä taas taannun, ahdistun ja erakoidun.

Kävelykaveri (kollega) paljasti puolihuolimattomasti seikan, jota olin jo uumoillut. Koko lafka lomautetaan joulun aikaan kahdeksi viikoksi. Onneksi siinä vaiheessa ovat tulleet työssäolopäivät jo umpeen, että saan ammattiyhdistyksen puoleen kääntyä. Tosin karanteenihan siinä taas tulee, en varmaan saa kuin korkeintaan viikolta korvauksen lomautuksesta, mutta onhan se parempi kuin ei mitään. Ihan hyvä muistutus, pitää ryhtyä jatkamaan paikanhakemista. Vaikka tuskin se mitään hyödyttää, minua vähän pelottaa, että mihin tämä maailma on menossa. Tai ei edes vähän, vaan aika helevatisti.

Tapoin yhden astiallisen tomaatinrankoja parvekkeelta. Sinne jäi vielä toinen. Jospa sen saisin raivattua viikonloppuna. Silloin on tosin tulossa veli perheineen kylään. Mutta eiväthän he yöksi jää. (Yritän selitellä itselleni, että aikaa on, eikä minun toinne heittäytyä vihannekseksi, vaikka miten mieli tekisi.)

25 vuotta sitten

Äitini soitti onnitellakseen nimipäivän johdosta. Nimeni kun löytyy akkojen viikolta kalenterista, itse olisin varmaan unohtanut koko asian, ellei veliseni olisi onnitellut naamakirjassa. Puhelun aikana kuulin hupaisan uutisen toiselta sukulaistädiltä, jolle tulee erään pienen pohjoiskarjalalaisen paikkakunnan paikallislehti.

Uutinen oli ollut "25 vuoden takaa" palstalla. Siinä oli kerrottu, että paikkakunnalle oli valittu uusi nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja, joka aloitti 1. heinäkuuta. Ohjaajan nimi oli Kummitus Tyttönimi. Minua nauratti ja hetkellisesti palasin ajassa takaisin. Voi niitä virheitä ja kohellusta! Voi minua liikaviisasta, joka kuvitteli pelastavansa maailman jo 23-vuotiaana.

Mutta hauskaa oli, eikä kukaan vahingoittunut kuvauksissa. Ei ainakaan pahemmin. Sen jälkeen ovat itse rikkoneet itseään, sama on käynyt minullekin. Mutta 25 vuotta! Miten se on mahdollista, kun vastahan minä sinne menin? Sain muuten samaiselta paikkakunnalta ystäviä, jotka kuuluvat kuvioihin edelleen. Sain ystäviä myös niistä nuorista - ja jälkikäteen kuulin, että olin ollut oikeilla jäljillä. Tarpeeksi tiukka, mutta leppoisa.

Nykyään toivon olevani tarpeeksi leppoisa, rento ja sinut itseni kanssa, mutta tiukka. Se kuitenkin on aivan toinen tarina, jonka kirjoitan joskus 25 vuoden päästä. Jos olen hengissä. Jos en ole, niin ette te nyt hirveästi siinä menetä - ihan tämä on tätä normaalia ihmisen elämää. (Siksi ihmettelenkin usein, että mistä tätä tekstiä oikein tulee, nyhjään tyhjästä.)

Työ lisää tuskaa, samoin työttömyyden pelko

Ihminen riehaantuu välillä. Minä ainakin. Liityin siihen saamarin LinkedIn-juttuun, oikeastaan siksi, että pitää varmaan ryhtyä valmistautumaan pahimpaan, että jos työsuhde ei jatkukaan elokuussa. On parempi ryhtyä varovaisesti haistelemaan ilmaa ja ilmoittautumaan julkisesti. Jospa vaikka joku huomaisi, että olen kiva, hyvä ja sopiva johonkin vakituiseen työhön. Vaikka tiedänhän minä, että tilanne sen kun pahenee ja tarjolla on aina vain parempia, mutta eihän tämä laama voi loputtomiin asti kestää? Vai voiko? Samoin tiedostan sen, ettei ole enää olemassa eläkevirkoja, mutta tuskinpa on enää eläkeikääkään tuossa parinkymmenen vuoden päästä, kun vuoro koittaisi.

Töissä puuskutin itsekseni. Yrityksen tilikartta kaipaisi perusteellista uudistusta. Samoin kaipaisi pölyyttämistä erinäisten vanhojen jäärien asenne. Puhumattakaan siitä ikuisesta rahapulasta, joka siellä vallitsee. Uusinpana pulana on toimistopaikkojen puute, tila on täynnä kuin Turusen pyssyn piiput. Varmaan alamme istua vuoroissa tai päällekkäin. Asiaa ei yhtään ole auttanut uusin henkinen hankintani, kestoväsymys. Minä ihan oikeasti voisin todennäköisesti nukkua pari vuorokautta putkeen, eikä heikkoakaan tekisi, paitsi aamuyöllä normiaikaan klo 2 - 4. Nyt kun unta muuten vihdoin saisi, sitä tulee väärään aikaan, aamulla, kun kello soi. Mutta berokkaa en ainakaan hanki, en pidä mainoksesta.

Mainosvihamielisyyttä on muutenkin ollut liikkeellä. Siksi en koskaan tule ottamaan nivus-virukselta lainaa (firman nimi tuo mieleen yskänrokon tai jopa jonkun pahemmankin viruksen), hankkimaan kenkiä salantolta (mineen sitä huutoa kestä) tai ryhtymään aktiivisest sivan asiakkaaksi (sakki näyttää sen verran pöljästi käyttäytyvän siinä hidastetussa mainospotpurrissa). Jotkut mainokset vaan toimivat parhaiten antimainoksina. Ja minä kuitenkin pidän hyvintehdyistä mainoksista, jotka ovat nokkelia tai oivaltavia.

Mutta jotain hyvääkin; saimme liput Soundgardenin keikalle syyskuulle. Oikeastaan paljonkin hyvää siinä, että on jo niin ikäloppu, ettei enää pintabändien keikoille tahdo, vaan on kiinnostunut musiikista, joka ei enää valtaväestöä liikauta. Tai ei ainakaan tarvitse taistella lippuja jonottamalla yötä myöten lipunmyyntipisteiden ovilla. Ihan vaan ottaa ja tilaa nettikaupasta. Näppärää. Toivottavasti Chris Cornellilla on ääni kunnossa - ei nyt vain mitään kesäflunssaa sitten hankkisi.

TÖIHIN!!!

Perjantaista alkaen olen vuokrafirman kautta puoli vuotta alan töissä. Ihanaa, upeeta, mahtavaa! Tiedän, että se tulee olemaan raskasta ja vaikeata, mutta eipä hätää, sitähän minä olen ollut vailla. Tulen aivan varmasti valittamaan suut ja silmät täyteen työasioita täälläkin, mutta siihen saatte tottua.

Palkka pieneni 500 eurolla, mutta mikäli he minut vakinaistavat puolen vuoden jälkeen, minulla on hyvä sauma neuvotella sitä ylöspäin. Nyt pitää tyytyä tähän. Riemua!!!! Tittelin kipeä en ole, sekin niin sanotusti huononi, mutta eipä sillä ole väliä. Mie pääsin töihin!

Jotta ei mulla sitten muuta tällä kertaa. Korkkoiskoon kuplajuomapullon? :-D