Unohdin sanoa

Hei kaikki!

Tahtoisin kiittää teitä matkasta, jota olette sivusta seuranneet ja joskus jopa uskaltautuneet kommentoimaan. Olette laskeneet minut harvinaisen vähällä, vaikka varmaan syytä olisi usein ollut vähän tönäistä. On ollut kanssanne turvallinen olo.

Jos ikävä tulee, tiedätte, mistä minut löytää. En ole lakannut kirjoittamasta, päätin vain hankkia hivenen yksityisyyttä. Olemme kovin onnellisia tuon meillä asuvan kanssa. Suorastaan ällöonnellisia, siksi siinä ei paljon kirjoitettavaa olekaan. Ei skandaaliotsikoita.

Jos joskus törmäätte minuun virtuaalisesti tai livenä, kohdelkaa kiltisti. Minäkin pyrin siihen. Ensi vuonna olen kirjoittanut blogeja jo 12 vuotta, joten epätodennäköistä on, että koskaan voin pahasta tavastani kokonaan luopua. Olen vain luonteeltani nomadi, välillä lähden vaeltamaan.

Ja kyllä mie edelleen blogeja luen. En vaan juuri jouda kommentoimaan. Juu nou, kamala työ ja vilkas onnellinen kotielämä. Ei tarvitse lotota, sen verran hyvin asiat kääntyivät.

Voikaa hyvin. Kiitos seurasta!

Unissakävelijä

Kun kerroin ystävälle viimeaikaisia tapahtumia, hän nauroi, ettei mikään ihme, että olen vähän kipeä. Hihittelimme, että kunhan aikaa kuluu, teen elokuvakäsikirjoituksen ja lähetän sen Coenin veljesten käsittelyyn. Työnimenä voisi olla Kuinka suoritan 12 vuoden parisuhteen kahdessa kuukaudessa. Siltä tämä on tuntunut, eivät ole juuri jalat maata koskettaneet. Mutta nyt se on onneksi ohi, ehkä myös kevätmania alkaa laantua ja pääsen normaalirytmiin. Tai mikä nyt on normaalia enää tänä päivänä? Olen kai muutenkin suhteellisen vauhdikas, kun sille päälle satun.

Eilinen oli taas niin mukava päivä, kun töistä pääsin. Suihkun jälkeen kerkesin meditoida hetken, ennen kuin ystävä saapui. Naaman restauraation jälkeen ajelimme bussilla Hertsikkaan syömään kahden muun rakkaan kanssa. Testasimme Treffipubin, kun sitä niin oli kehuttu. Ruokalista oli aika suppea, olisiko johtunut kesästä vai onko se vaan kustannustehokkuuden hakemista?  Palvelu oli huolimatonta, vettä ei tullut pöytään ennen kuin alkuruuan jälkeen, lisäjuomatilauksia ei kysytty, laskun tilaaminenkin oli vaikeata. Ja se ahtaus oli ahdistavaa. Hyvä, ettemme istuneet vieraiden seurueiden kanssa sylikkäin. Ei tarvitse mennä toista kertaa, vaikka eväs nyt oli ihan ookoo. Jaoimme alkupalalankut, niissä oli kivasti erilaisia makuja eikä vegeburgerissanikaan ollut mitään vikaa, aika pliisu tosin minun makuuni. Juustoburgerien pihveissä olisi saanut yhden ruokailijan mukaan olla muutakin makua kuin liha. Sen lisäksi hän tilasi pihvinsä kypsänä, mutta sai sen mediumina.

Jatkoimme ystävän kanssa Hakaniemeen, en ollut koskaan aikaisemmin käynyt ravintolalaiva Wäiskillä. Siellä oli joku ihmeellinen Jytäkesä-tapahtuma, joka ei tainnut mikään suksee olla. Meillä oli mielessä tosin vain yksi keikka; Marjo Leinonen Huff´n´Puff. Ystävä ei heitä ollut aikaisemmin nähnytkään. Ja olihan se taas niin kova veto, että oksat pois! Siinä on nainen, joka osaa ottaa yleisönsä ja nostaa tunnelman kattoon. Musiikista nyt puhumattakaan, tanssijalkaa ryhtyy väkistenkin kutittamaan.

Vielä hetken seurasimme laivan touhuja, saimme jopa juomat nuorelta herralta Varsinais-Suomesta, kiitos vaan sinne, reipas poika! Kävelimme keskustaan Rocksin yläkerran baariin, siellä taas riitti seurattavaa ja jututtajia. Hauskaa oli, mutta onneksi ymmärsimme jo puoli kolmen maissa vetäytyä bussiin. Sain viime yönä unta kuutisen tuntia, se on kuulkaas paljon verrattuna viimeisiin aikoihin.

Herkemmät voivat sitten jättää seuraavan lukematta. - Veliseni kirjoitti, että äidin tila huononee nopeasti. Minun on pakko saada töissä loma-asiat selväksi, eihän tästä mitään tule, kun ei edes saattohoitoa pääse tekemään, saatana! Vituttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Kuolema ja kituminen ovat perseestä ja minulla kun on sellainen paha miesmäinen lähestymistapa asioihin, että tahdon hoitaa ongelmat, enkä vain puhua niistä. Nyt vaan on sellainen ongelma, ettei minulla eväitä ole sen ratkomiseen. Armomurhaakaan eivät taida hyvällä silmällä katsoa. Voi olla, että lähiaikoina siirryn pohjoisempaan Suomeen pidemmäksi aikaa. Prkl, prkl, vittu, saatana ja kaikki muut jumalan kirosanat.

Ilmoja on pidellyt

Puhkun taas pyhää raivoa työasioiden tiimoilta. Ulkoistettu (sic) vaihteemme yhdistelee minulle puheluita, jotka eivät todellakaan kuulu minulle, sitten joudun antamaan omat yhteystietoni henkilöille, jotka tietenkin jatkossakin tulevat samoissa paska-asioissa kääntymään puoleeni. Ja kaikki vain siksi, että myös ostoreskontramme on ulkoistettu (I see a pattern…) eikä heille ole puhelinnumeroa, vain sähköpostiosoite. Tsiissas. Vihaan ulkoistamista! Sen lisäksi sain juuri tietää, että samanlaiseen asemaan jossain päin yritystämme palkattu henkilö tulee saamaan yli 600 euroa parempaa palkkaa kuin minä. Juu, kehityskeskustelua ei edelleenkään ole pidetty, mutta voitte uskoa, että tulen ottamaan asian puheeksi.

 

Onneksi tänään saa ihmisseuraa Kaisaniemessä. Minua kyllä vähän pelottaa, että miten se Adam-parka hoitaa pestinsä ison idolini saappaissa, mutta biisit nyt ainakin ovat hyviä. Kavereitakin tulee nähtyä. Muita musiikillisia huomioita, Tampereelle on tällä kertaa Valtteri Festareille hankittu 2 pvn lippu, ei ole siis tyytyminen pelkkään ilmaistarjontaan. Sekin kyllä on Treella ollut erinomaista viime vuosina, ei käy kieltäminen. Tampere on ihana juhannuskaupunki. Ja ne ihmiset rakkaat!

 

Kampaajanketkuni teki minusta porkkanan läksiäislahjaksi. Hän käytti jotain muuta väriä kuin tavallisesti, väri ei tunnu lähtevän pois samaa tahtia kuin tähän asti käyttämänsä. Taisi sattua ihan oikea kestoväri. Mutta pää on liian punainen, en tunnista itseäni. Kanssakulkijat kyllä sanovat vihdoinkin hiusten värin mätsäävän ihonvärin kanssa, on kuulemma hehkua liikkeellä. Kuumeista hehkua, minusta välillä tuntuu, on vähän heikko ja hutera olo.

 

En jaksa kokonaispäivittää IM-tilannetta. Se on monimutkainen. Välillä ihanaa ja hienoa, välillä yhtä kushelevettiä. Juuri tällä hetkellä kiihkeästi toivon ja odotan, että hän saisi oman kodin ja väliaikaisjärjestelymme loppuisi mahdollisimman pian. Uskon, että silloin kokonaistilannekin tulee paranemaan. Hän kyllä saattaa tuhota itsensä ennen sitä, mutta sitten minä en enää ryhdy pelastaviin toimenpiteisiin. Onneksi juhannukselta hän lähtee mökkeilemään, saan kaipaamani mietintätauon.

 

Kaipaan myös unta. Positiivinen asia tilanteessa on se, että olen laihtunut noin viisi kiloa. Kohta joudun housukaupoille tai ompelukoneen kanssa lähikontaktiin.

Kaikki kukkii

Vahingossa huomasin kaiken puhkeavan kukkaan keskiviikkona. On se hetki vuodesta, kun tavallisesti koķisin olevan elossa enemmän kuin koskaan. On se hetki vuodesta, kun tekisi mieli olla jollekulle jotain ja nyt kun tajusin sen olevan mahdotonta, pieni osa minusta kuolee jälleen. Onneksi minua on paljon ja onneksi minua syntyy kaiken aikaa lisää, en tiedä vielä mitä, mutta jotain toisenlaista. Antaa luonnon kukoistaa, ei se siitä minnekään katoa, ensi keväänä on sama saatanan rumba taas edessä. Tiput karjuvat, luonto riipoo kauneudellaan.

Olen täyttänyt päiviäni avajaisilla, asiakastilaisuuksilla, työllä, ystävien asioilla. Kuten arvaatte, itseäni en voi ajatella. Jos hetkeksikin pysähdyn, taivas putoaa niskaani. Se minulla ja gallialaisilla on yhteistä, olemme kovin rohkeita, mutta meilläkin on Akilleen kantapäämme. Minun taivaani on suru. Kollegalle kun avauduin hivenen, hän totesi, että se juna meni jo. Tiedän, mutta silti säälin ihmistä. Säälin sitä tilaa, jossa hän on ja elää. Suren, etten voi tehdä mitään, enkä voi auttaa. Näen, tai oikeastaan kuulen ihmisen ajautuvan kohti itsemurhaa, murhaa tai tahatonta kuolemaa. Mikä hirvittävä kohtalo, vaikka hän sitä jo osittain toivookin.

Elämä tällaisena, kun sen nyt näen, on kovin lohduton paikka. Niin paljon suuria odotuksia, niin paljon lahjakkuutta voi kaatua mielen kipeyteen. Ja toisaalla sitten elämätön elämä potkii tutkainta vastaan, toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden kääntää laivan, tehdä jotain tässä maailmassa. Mietin vaan, että mitä. Ja millä eväillä? Vai onko niin, että minuakin alkavat elämän rippeet vielä kiinnostamaan 60 ja kuoleman välissä? Sinne ei kyllä enää pitkä aika ole. Ehkä kuitenkin pidempään rimpuilen kuin äitini. En todennäköisesti elinvuosissa häntä tule voittamaan kuitenkaan.

Puhutaanko vielä vähän työstä? Taas yksi kollega, joka sai työpaikan toisaalta. Tilalle otetaan onneton puolivillainen temppi, kun halvalla saadaan. Minun töilleni tosin nyt saadaan kokopäiväinen tekijä, opettamiseen menee jonkun aikaa. Mitähän minä sitten teen? Onko minun vuoroni saada kenkää vai keksitäänkö minulle jotain muuta? Tekemistä kyllä riittäisi, mutta kun tilanne on, mikä on, niin se ei välttämättä edesauta työllistymistäni. Pakka on sekaisin kuin se tarot-pakka, jolla ystävä minulle ennustuksensa teki. Siinähän luvattiin tuskaa ja ahdistusta. Sitä on nyt ollut tarjolla. Oikeassa olivat kortit.

Minun pitäisi pysähtyä.

Mullon tulivuori sisälläin

Koska edelleen poden otsikoidenkeksimiskriisiä, joudun lainaamaan. Kiitos, Pelle & 1980. Oi niitä aikoja, sanon minä.

Ja voi aikoja ja tapoja, sanon tästäkin hetkestä. Olin umpiväsynyt, kun eilen raahustin yläkylille. Rotumarsu saunotti, juotti ja syötti. Puhui ja puhutteli. Minä kuuntelin ja vastasin. Hieno oli ilta, hieno on ihminen. Miten minä tästä oikein selviän, jos hänet menetän? Mutta vielä hetken voin lykätä tapahtumien kurssia, vielä hetken voin vain olla.

Olen nukkunut niin huonosti koko viikon, että simahdin sohvaan jo yhden jälkeen. Hyvä, etten kaatanut viinilasia mennessäni. Se olisi ollut katastrofi, koska RM on kovin tarkka henkilö. Hänellä on aina siistiä, puhdasta ja asioilla on paikkansa. Välillä mietin, sovinko minä siihen paikkaan, jota hän minulle suunnittelee. Onko lokero/ hylly/ laatikko oikea paikka minulle? Tänä aamuna mietin tällaisia, kun tiskasin hänen luonaan. Pidän tiskaamisesta, mutta hänen luonaan sekin pitää tehdä tiettyä järjestystä noudattaen. Ja varovaisesti, etten riko kalliita erikoisolutlaseja. Sain kyllä siitä hyvästä hienon brunssin, RM oli hankkinut maailman pienimmän kaasugrillin.

Kevään ensimmäinen maggara - kesän merkit eivät ole kaukana.

Unettomuus johtuu asioiden tilasta ja ilmeisesti lääkityksen vaihdosta. Nimittäin viihdevuosioireet ovat tulleet osittain takaisin. Pitäisi taas käydä kyselemässä apteekissa, jotta onko sitä minulle määrättyä rohtoa tullut, vai vieläkö menen korvaavalla tuotteella. Nyt on jopa tullut mielialavaihteluitakin, outoa, olen kovin sentimentaalisella tuulella. Toki S:n kuolema ja hautajaiset ovat saattaneet laukaista minussa monenlaisia tunnemyrskyjä, mutta on tässä jotain muutakin. Onneksi en ole äkäinen enkä vihainen.

Tänään on ystävien vuoro. Sain juuri tiedon, että keikalle on tulossa muutama muukin ystävärakas meidän lisäksemme. Sen lisäksi sain tiedon, että Ihmemiehen osalta asiat ovat selvinneet parempaan suuntaan, siitä kuulen lisää vähän myöhemmin. Nyt vain sitten pitää minun miettiä asioita lisää, mitä minä uskallan ja mitä minä tahdon. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään vai mitä?

Leivänmuruja tai pikkukiviä

Perjantaina tietenkin myöhästyin bussista. Kerkesin Paavalinkirkolle viisi minuuttia ennen siunaustilaisuuden alkua. Niinpä ei jäänyt juurikaan aikaa jutella kenenkään muun kuin seuralaiseni V:n kanssa. V ja S tutustuivat Limingalla aikoinaan. Tilaisuus oli järjestetty niin, että kukkienlasku oli ennen varsinaista siunausta. Pappi puhui vähän, mutta kauniisti. Minä vollotin paljon, enkä näyttänyt yhtään kauniilta.

Muistotilaisuudessa en saanut juuri ruokaa alas, keittoa söin. Muuten harrastin tupakointia ja juttelua ihmisten kanssa ulkona. Vieläkin tuntuu keuhkoissa. Sitten vielä tapasin S:n viimeisimmän tyttöystävän ja kihlatun, erittäin kaunis ihmisen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ja kovin naiivi rakkaudessaan, mutta sitäpä ei minun tarvinnut enää vatuloida eikä hänen mielikuviaan rikkoa. Pahoin pelkään, että S ei olisi koskaan muuttunut, vaikka hän siihen uskoikin kovasti.

Sitten rumuttiin baareja, muisteltiin edesmennyttä, vähän riideltiin, vähän sovittiin. Ja juotiin. Joskus yhdentoista maissa yhden baarin edessä näin ihmisen, joka jotenkin toi mieleen S:n. Ja mitä mie teen, menen halamaan ja selittämään. Herra liittyi seuraamme, seurasi meitä vähän ihmeissään, mutta jostain syystä tarttui minuun. Jopa niin lyhyessä ajassa, että oli suorastaan järkyttävää, miten nopsaan siirryin hänen kanssaan kotiini. Siellä olemmekin viettäneet neljä vuorokautta puhuen, kertoen ja kuunnellen. Kaikki tapahtuu liian nopeasti, kaikki on uutta, kaikki on ihmeellistä, kaiken ei pitäisi käydä näin. Minua pelottaa, eikä pelota yhtään. Elämä on ihmeellinen paikka, siellä on ihmeellisiä ihmisiä.

Mutta katsotaan nyt. Ihmemies lähti kotiinsa. Saa nähdä, osaako hän tänne takaisin ja koska, saa nähdä tiputteliko hän peräänsä vanan pikkukiviä vai leivänmuruja. Pikkukivien avulla hän osaisi tänne, leivänmurut syövät lintuset (muistatte varmaan Hannu ja Kerttu-sadun). Mutta mitään en kadu.

Menneisyys otti kiinni

S:n tytär oli jostain onkinut tietoonsa sähköpostiosoitteeni. Hän laittoi kovin kauniin lyhyen viestin, että tahtoisi jutella kanssani. Vastasin puhelinnumeron kera. Pahoittelin isänsä poismenoa ja kerroin ajatelleeni häntä silloin tällöin.

Eron jälkeen yritin pitää häneen yhteyttä, mutta ei se onnistunut. Olimme kuin kaksi sodan kokenutta. Traumatisoituneita ja tilanteen yhdistämiä, emme koskaan kerenneet muodostaa oikeata kestävää ihmissuhdetta. Ehkä meillä nyt olisi siihen mahdollisuus - ehkä lehmät oppivat lentämään.

En tiedä vielä, mitä hän minusta tahtoo. Kutsuuko hautajaisiin vai löysikö isänsä jäämistöstä jotain minulle kuuluvaa? Pelottaa ja ahdistaa, mutta kuten taudinkuvaani kuuluu, menen ensin päin pelkojani. Sitten voin kääntyä kannoillani ja juosta karkuun.

Tunnen yhtä aikaa pelkoa, vihaa, surua ja kaipausta. Pääasia kuitenkin on, että tunnen. En ole turta enää. Enkä enää pyri vahingoittamaan itseäni. Nyt voin antaa anteeksi, ehkä siten pääsen eroon vihasta. Ehkä pelostakin.

Tuulensuojaan

Jotenkin epäreilua, juuri kun ihminen oppii tuntemaan itsensä ja vähän ryhtyy ymmärtämään muita, tulee viikatemies ja korjaa pois. Sitä mietin, kun matkustelin bussissa tänään töiden jälkeen. Olin niin väsynyt, että olisin voinut jatkaa lämpimässä hämärässä kyyhöttämistä tuntisotalla, mutta seurauksena olisi todennäköisesti ollut torkahdus, eksyminen ja kahta kamalampi palellus. Olisin tahtonut luopua kaikesta ja vain matkustaa, karata pois. Mutta koska tunnen itseni, tiedän myös viihtyväni strukturoidussa ympäristössä, tahdon seikkaillakin turvallisesti. Sellainen lämmin kolo olisi kyllä kiva, niin kuin vaikka auton etupenkillä, kun joku ajaisi minua ympäriinsä. Voisin nauttia pari matkajuomaa ja polttaa muutaman savukkeen. Puhetta ei tarvitsisi olla paljon.

En minä sitten kuitenkaan karannut enkä muuttunut autotytöksi vanhoilla päivilläni, etsin Matkahuollon palautuspisteen naapurilähiöstä, lähetin yhden paidan takaisin. Malli oli kiva, takaa pidempi hörselö, mutta materiaali pisteli osuessaan ihoon. Ei ihmisen paita. Jäljelle ostoksista jäivät kengät ja hihaton paita. Siiseli kysyi viimeksi paljonko olen sijoittanut kenkiin, lakkasin laskemasta, kun tajusin summan nousevan tuhansiin euroihin. Meillä kaikilla on keppihevosemme.

Vanheneminen on siksikin kivaa, että sitä oppii antamaan anteeksi. Siis itselleenkin. Vaikka onnistuu mokaamaan monella eri tavalla ja monissa tilanteissa, jotenkin ne vaan ymmärtää jättää taakseen. Niille kun ei enää mitään voi. Pitää vaan yrittää enemmän jatkossa, pitää yrittää olla mokaamatta. Toisaalta kaikki mokaavat, se on fakta. Jos ihminen ei tee virheitä, hän ei elä. Sillä perusteella minä kyllä tulen elämään ikuisesti.

Töissä kyllä ihmettelin eilen, että miten mie jaksan eläkeikään saakka. Etenkin kun se tuntuu aina olevan yhtä kaukana.

Kone - kotitalouskone

Menetin sitten isäni sekä Lemmyn samana vuonna. Pitää totuuden nimessä sanoa, ettei kumpikaan ollut kovin läheinen. Lemmy ehkä olisi ymmärtänyt minua paremmin. Tuskin minua tosin kukaan ymmärtää ja tarvitseeko edes? Isähahmon perään haikailu tässä iässä alkaa olla naurettavaa. (Mutta kyllä minä silti välillä mietin, millaista se olisi, jos olisi ollut sellainen.) Mötorhead on minulle aikansa ikoni, yksi ensimmäisiä kuuntelemiani raskaita bändejä. Mättöä koko rahan edestä.

Eilen kävin kyselemässä Pau D´argoa äiteelle luontaistuotekaupasta. Ei ollut, mutta lupasivat tilata. Sitten laitan purkin muorille menemään ja kirjeeseen ohjeet, mistä sitä saa lisää. Kokeilkoon nyt sitten sitä, kun ei kerta länsimainen lääketiede toimi. Ei silti, skeptinen olen minäkin, mutta harmittaisi, jos en olisi sitä laittanut häntä testamaan.

Itselleni ostin purkillisen alfalipoiinihappoa. Sattui vielä olemaan halvennuksessa. Se ihan oikeasti lisää vireystasoa, parantaa ihoa ja kai se muutakin mainospuheensa mukaan tekee, irrottaa ihmisesta raskasmetalleja tai jotain. Aion kuitenkin jatkaa käyttöä joka toinen päivä. On sitten annoksen nostovaraa tarvittaessa. Voi olla, että sekin vielä vastaan tulee, ei tässä yhtään nuorruta enää.

Kotona sain hepulin, kun kuulin Murdochin erikoisjakson jälkeen uutisista, että tuleva yö olisi kylmin muutamaan päivään. Samalla kun veivasin pyykkejä koneeseen, riuhdoin jääkaappipakastimen tyhjäksi. Tavarat pakastekasseissa parvekkeelle ja torni sulamaan. Pakastinosassa riitti jäätä. Johtuu tietysti siitä, etten kerennyt yhtään kylmentää kaappia, kun sain sen. Hätätila, piti sulloa tavarat heti sisälle, kun vanha lähti samantien kiertoon, sulamisvaara oli lähellä.Mutta nyt on taas vähän aikaa hyvä, jos talvella koittaa kovien pakkasten jakso, saatan tehdä toimen vielä uudelleen.

RM hyvittelee sanomisiaan. Minä mietin edelleen.

Monipuolista

Perjantaina olin väsynyt. Kävin kaupasta piirakka-ainekset ja rakentelin kinkkupiirakan. Samalla juttelin puhelimessa Dervissin kanssa, hän sai minut suututettua, löin luurin korvaan. Jotain olen oppinut minäkin, ettei kaikkea tarvitse kuunnella. Silloin kun toinen herkeää katkeraksi ja ryhtyy syyllistämään, ei minun tarvitse jaksaa hänen kanssaan. Ei enää.

Lauantaina oli roolipelin vuoro. Naapurilähiössä rumusimme suhteellisen isolla porukalla rinnakkaistodellisuuteen suoraan keskelle Helmin syvänteen taistelua. Saimme pahemman kerran turpaamme, mutta meidät potkaistiin pois sieltä, ennen kuin tilanne ratkesi. Tai itse asiassa tilanne ratkesi sillä, että olimme kaikki toimintakyvyttömiä. En onnistunut juonissani, mutta onneksi muilla oli parempi onni ja pisteitä rapisi reilusti. Ystävien dobermanni on rasittavassa vaiheessa, 6 kk, enemmän innokas kuin älykäs, kaikki on menossa suuhun. Onneksi minä sain koiran kuuntelemaan itseäni, pari kertaa piti karjahtaa, että elukka ymmärsi pitää minuun etäisyyttä. Yksi pelaajapojista totesi ymmärtävänsä koiraa hyvin, olen kuulemma pelottava.

Yöksi menin Naapurin luokse. Hänestä vaan paljastui sellainen puoli, että pitänee vähän aikaa sulatella asiaa. Sitten kysyä sitä uudelleen, etten vaan ymmärtänyt väärin. Jos en ymmärtänyt, en tiedä, onko järkeä pitää häneen yhteyttä. Ystävät ovat nimittäin minulle aika tärkeitä ja jos minun ystäviäni ei hyväksytä, niin se on melkoinen turn off minun puoleltani. Pitää pohtia asiaa.

Tänään olen taas levännyt. Sain parit päikkäritkin otettua. Tein pedikyyrin ja tilasin parin viikon päähän ajan ammattilaiselle. Jalkapohjani kasvattavat tolkuttomasti halkeilevaa kovaa kuollutta ihokudosta. Ihailen ruusujani, ostin pari puskaa, kun halvalla sain, punaisia ja valkoisia. Lauantaina sain jopa siivottua. Se sitten on vastenmielistä touhua, mutta palkinto on onneksi näkyvä. Ihan hyvä viikonloppu. Ensi viikonloppuna pitää muistaa, että kaupat ovat kiinni lauantaina. Naapurilähiössä juhlimme kekriä pitkän kaavan mukaan.

Viimeinen ja ensimmäinen

Viimeisessä lomapäivässä on aina jotain apeata. Toisaalta jo kaipaan rutiineja ja touhua, vaikka tiedänkin, että se saattaa tuntua pian hermojaraastavalta ja turhauttavalta. Mutta kun olen mikä olen, työhullu. Tarvitsen mielekästä tekemistä, ei sen välttämättä aina tarvitse niin mielekästäkään olla, kunhan on jotain, millä täyttää päivänsä, saada sosiaalisia kontakteja ja palkkaa. Ei se sosiaalisuus pelkästään ihmistä lämmitä, mahdollisuudet touhuta kaikenlaista olisivat paljon rajoitetummat, mikäli ei tulisi säännöllistä tuloa. Jos ikinä pääsen eläkeikään, siirryn erittäin todennäköisesti vapaaehtoistyön pariin, kotiin ei kannata jäädä.

Hyvä muistutus taloudellisista tarpeista oli huoltofirmalta saapunut tekstiviesti, jonka mukaan puhelimen korjaaminen tulee maksamaan yli 200 euroa. Samankaltaisen puhelimen hinta kun kuitenkin notkuu edelleen noin 400 eurossa, on vanha syytä korjauttaa. Palauttaminen korjaamatta olisi maksanut 35 euroa. Mutta se kyllä kieltämättä sylettää, kun en ole kastellut puhelinta tai tehnyt sille mitään epämääräistä ja silti koko korjaus menee minun piikkiini. En edes jaksa ryhtyä kyselemään, miksi. Antaa olla, kaipaan puhelintani.

Syyskuu alkaa, olen aina pitänyt alkusyksystä. Rakastan pimeneviä iltoja, viileyttä, syksyn tuoksua ja värejä. Ja kun tietää, että talven pimeä aika kestää vain nelisen kuukautta, ennen kuin kevät saapuu, niin turha ahdistua siitäkään. Toki loska, märkyys ja kylmyys tulevat ahdistamaan, mutta onneksi mukavia tapahtumia on luvassa.

Loma on tehnyt minulle hyvää, vaikka se onkin tarkoittanut riipaisevia tulkintoja itsestäni ja elämästäni. Enkä aio niitä kovin paljon ainakaan tässä kirjoituksessa avata, kerronpahan vain, että olen taas oppinut itsestäni melkoisesti. Tai oikeastaan vahvistanut mielipiteitäni. Se ei toki elämääni mitenkään muuta, mutta auttaa edes jossain määrin ymmärtämään itseäni. Sanotaanko, että minua vaivaa elämän tarkoituksettomuus. Yritän muistuttaa itseäni, että tarkoitus piilee itse elämässä, että se on läksy, joka kestää niin kauan kuin olen täällä. Ja vaikka minulla ei siihen matkaan kumppania ole annettu, niin ystäviä kuitenkin. Se on paljon paljon enemmän kuin monilla muilla. Pitää muistaa olla kiitollinen! Mutta saa sitä välillä valittaakin, ei se sitä pois sulje.

Kuin meri kuutamolla

Onneksi en ole sääorientoitunut ihminen. Minulla joko on kivaa tai sitten ei ole kivaa, mutta harvemmin säätilalla mitään tekemistä sen kanssa on. Pakkanen v*tuttaa, mutta niin kiukustuttaisi hellekin. Nyt kun on murheen alhossa, niin vielä vähemmän kiinnittää huomiota säätilaan, tai oikeastaan, mitä huonompi, sen parempi. Sitten vasta kun joutuu keskelle viileyttä kauhistelevaa kollegalaumaa, niin tajuaa, että varmaan tämä on muille tosi kurjaa. Yrittäisivät ymmärtää, että ihminen edesauttaa säätilan sotkemista hiilidioksidipäästöillään ja muulla paskan kylvämisellä. Olen hiljaa yleensä, koska en jaksa inttää ihmisten kanssa. Mulla on kuitenkin blogi, missä kertoa se lukijoille, jotka saapuvat tänne aivan omalla vastuullaan.

Olin altis kuuntelija Dervissin puhelinsaarnalle. Siinä saivat kuulla kunniansa koiranomistajat, patukkapäät, vassarit, ituhipit, 20 laulun perhettä ja pulunsuojelijat, kun hän paasasi saarensa luonnon puolesta. Tai no, ei se hänen saarensa ole, mutta ehkä hän vaan näkee asiat tnyt selvemmin kuin aikoihin. Puhelun tarkoituksena taisi olla minun houkuttelemiseni paikan päälle, mutta pidin niin neutraalia linjaa, ettei hän päässyt yllättämään minua. Muistuttelin faktoista aina sopivissa väleissä. Mutta kuulinpahan tarinoita lepakoista, mustarastaista, lumikosta, bambeista, variksista (luontomaailman kalliolaisista, Dervissin ilmaisu) ja vonkaamista saariin, veneajelulle, saunaan. Mutta kun.

Olisihan tänä viikonloppuna vaikka mitä tarjolla. Minun tekisi mieleni piiloutua rumimpaan baarin nurkkaan epäsosiaalisesti tuijottamaan lasiin. Tai ehkä vaan omalle parvekkeelle. Se varmaan olisi viisainta (milloin viimeksi olen ollut viisas?). *Otsikosta kiitos Einolle. Dervissin mukana saattaisin tietysti nähdä meren ja kuutamon, kerta se olisikin ensimmäinen, että hänen mukanaan näkisi muuta kuin baareja.

Kuinka häädetään virtahepo henkisestä olohuoneesta?

Töiden jälkeen kävin istuskelemassa pari tuntia Kirjeenvaihtokaverin kanssa keskustassa. Unohdin aurinkolasini hänen luokseen ja hän herrasmiehenä ne tahtoi palauttaa. Hän on jotenkin vakuuttunut siitä, että olen kultturelli ja aikaani seuraava henkilö. Välillä juttujen taso nousee niin korkeaksi, että joudun palauttamaan hänet maan pinnalle. Nytkin jossain välissä totesin olevani vaistonvaraisesti väärään lankeava moukka, ei vaan tainnut auttaa, pelkään ma.

Kotiin kun pääsin, väsytti julmetusti, edellisenä yönä ajattelin syntyjä syviä taas parisen tuntia. Sitkeästi pysyttelin kuitenkin nukkuma-aikaan saakka valveilla edistääkseni sininuttuisen kaverin lahjojen saapumista. Tulihan sitä, mutta laatu oli surkea, eivät olleet mitään hyvän yön lahjoja. Parin tunnin pätkiä ja kummallisia unia. Yhdessä unessa matkasin hautajaisiin synnyinpaikkakunnalleni Itä-Suomeen. Siellä kävi ilmi, ettei se p*rkele ollutkaan kuollut. Oli kuulemma viime metreillä parantunut, eikä kukaan vaan ollut muistanut minulle ilmoittaa. Kai tiedätte tunteen, kun unessa voi suuttua silmittömästi. Joo, se siitä.

Minun varmaan pitäisi järjestää jonkinlainen terapiasessio itse itselleni. Sellainen, jossa surisin sitä isää, jota minulla ei koskaan ollut. Ehkä siten saisin ukonp*rkeleen myös päänsisäisestä olohuoneestani vaikka ullakolle. Vahinkoa se varmaan saisi sielläkin aikaiseksi, mutta ei niin näkyvää.

Henkisiä yhteyksiä vai vahinkolaukauksia?

Koska en luota enää kehenkään, enkä tahdo olla riippuvainen yhdestäkään miehestä, päätin, että minähän en ota yhteyttä. Tehköön mitä tekee, jos ei ymmärrä itse omaa parastaan. Niinpä perjantai-iltana siirryin itsekseni baarikierrokselle, niin kivaa oli, että jatkoillekin päädyin. Kivassa mielenkiintoisessa seurassa vietin iltani, hauska tunne, kun ryhdyin henkilön kanssa juttelemaan baaritiskillä, niin oli kuin olisimme tunteneet toisemme jo aikaisemmasta elämästä. Kaikki vaan jotenkin loksahteli kohdalleen. Nauroimme samoille asioille ja vakavoiduimme samojen äärellä. Hyvä kattaus. Puhelinnumerotkin tuli vaihdettua, jos vaikka kahvilla tapaisimme jossain välissä.

Lauantaina tein kotihommia, ajattelin, ettei taida tarvita kylille vaivautua, kun Hankala yks´kaks muisti olemassaoloni. Tuli bongattua hänen kanssaan taas uusi lähiöbaari ja uusi lähiö. Elävää musiikkiakin oli tarjolla, 70-80-luvun kamaa (Juicea, Tabula Rasaa, Tuomari Nurmiota, Maaritia) helkkarin taitavan kombon esittämänä. Ja sitten tallin kautta kotiin. Naureskelin hänelle aamulla, että olemme tapailleet vihdoinkin niin pitkään, että osaan nukkua hänen vieressään. Posottelimme nimittäin kahdeksan tuntia unta kuulaan, en edes muista koska viimeksi niin paljon olisin nukkunut yksin, saatikka kenenkään toisen vieressä. Iltapäivällä tuli tuska ja karkuutus. Olinkin jo sitä mieltä, että pitää saada olla itsekseen, että jaksaa taas töissä ihmisten kanssa seurustella.

Äsken Vera Stanhopea katsellessa mietin yhtä entistä tärkeätä. Muistan ensitapaamisemme päivämäärän siksi, että se oli ystävättäreni syntymäpäivä. Menin sokkotreffeille 15 vuotta sitten, hän lupasi tulla pelastamaan minut tarvittaessa. Kävi niin, että en tarvnnut pelastusta, tai en ainakaan kuvitellut, siinä sitten meni nelisen vuotta eipäs-joopas-leikkiä pelatessa. Mutta asiaan, kuinkas ollakaan, kyseinen henkilö soittaa minulle varmaan kymmenisen minuuttia pohdiskeluni jälkeen! Nauratti, kerroinkin hänelle syyn.

Sieltä taas tuli puhetta kymmenellä. On se ihanaa, kun joidenkin miesten kanssa ei tarvitse paljon itseään vaivata, kun vaan jaksaa kuunnella. Hän tahtoisi tavata kahvilla, se onkin ihan hyvä tapa tavata, koska meitä ei edelleenkään saa laskea privaattitiloihin kahdestaan. Vanhasta muistista alkavat vaatteet lennellä päältä. Valitettavasti. Mutta ei kai julkisilla paikoilla voi mitään pahaa tapahtua? Niinpä lupasin, että yritämme tapaamisen järjestää tulevalla viikolla.

Jos tämä nyt on se viidenkympin villitys, että miehiä elässäni tuntuu riittävän, niin ei harmita yhtään. Vaikkei yksikään heistä ole pysyvä, niin antaa sitten määrän korvata laatu.

Käyttöohjeen lukemisesta

Viimeksi kun tuntui näin vahvasti tältä, tuhlasin melkoisen kasan rahaa, käyttäydyin kovin holtittomasti ja jouduin lopulta naimisiin. Nyt kannattaisi ottaa oma manuaalinsa kiltteihin kätösiin ja lukea, että taitaa vähän sukuvika viirata, kun merkit ovat samanlaiset. Onneksi nyt ei ole vaaraa naimisiinmenosta, mutta jo ihmissuhteen aloittaminenkin näissä olosuhteissa saattaa antaa minusta aivan väärän kuvan. Ja sitten kaikki loppuisi taas kyyneliin - mutta toisaalta siihenhän me olemme jo tottuneet.

Pitää yrittää pysytellä kauempana ystävistään, ettei vaan vahingoita heitä. Sen lisäksi pitää yrittää pysytellä kotosalla mahdollisuuksien mukaan. Onneksi on tulossa pääsiäinen ja vapaa viikko, pääsen vähäksi aikaa pois töistä. Voisin kokeilla nukkumista, sekin saattaa tasoittaa oloa. Samoin yksinolo ja kirjoittaminen.

Manian hyviksi puoliksi voisin mainita sen, että töissä jaksaa tehdä ihmeitä. Samoin kaikki tuntuu paljon enemmän ja lujempaa, mutta kun tietää, että maanisen hetken jälkeen pääsee maistelemaan depressiota, niin jotenkin suurin ilon kärki tasoittuu. Toisaalta siitäkin olen tähän saakka selvinnyt lähes itsekseni. En minä nimittäin niin sekaisin ole, että minnekään kunnallisten palveluiden pariin pääsisin. Ulkopuolisen silmissä todennäköisesti vaikutan vaan suhteellisen vilkkaalta keskiäkäiseltä naiselta.

Hyvä, että tuntee itsensä. Hyvä, että tunnistin oloni. Hyvä, että uskallan myöntää sen. Nyt mennään ylöspäin aika lujaa.

Nenä päässä

Bussissa matkustaminen alkaa lähennellä kidustusta. En kestä ihmisten voimakkaita hajuvesiä, after shaveja tai parfyymeja. Haistan liian tarkkaan, mikäli rakennuksen viemärit ovat menossa tukkoon. Hometaloihin minua ei kannata viedä. Toimistossa tiettyjen henkilöiden lähellä olen tukehtumassa. Miehiä ei voi lähestyä, jos ne tuoksuvat väärältä. Huuhteluaineiden löyhkä on kamala, mutta ei ole parempi se tunkkaisten pyyhkeiden haisulikaan. Pienet lapset ja märät koirat ovat kauhistus. Sianlihan haju on kuvottava. Miksi, voi miksi, minut on kirottu väärällä tavalla herkällä hajuaistilla ja nopealla oksennusrefleksillä? Miksi tuoksut, jotka muista ovat todennäköisesti ihastuttavia ja suotavia, herättävät minussa pakoreaktion?

Joko sellaisia näkymättömia sieraimiin sijoitettavia suodattimia on olemassa vai ovatko ne vain tieteiselokuvien harhaa? Voiko nenään tunkea jotain, jolla tuhota hajuaistinsa lopullisesti? Loppuisi varmaan syöminenkin, kun ei haistaisi mitään. Tätä mietin taas eilen, kun toimiston herrat olivat hölvänneet maanantain kunniaksi miestuoksuja päälleen. Olisi varmaan parempi ryhtyä taas tupakoimaan, niin loppuisi joutavanpäiväinen haistelu.

Töissä joudun vääntämään rautalankaa, kun eivät usko minua. Tällä kertaa aiheena oli työsuhdematkalippu. Henkilöstöpelle tahtoo säästöinnossaan lopettaa edun. Olen koittanut selittää, että yritys saisi verotuksessa rahat takaisin, että ei siinä mitään hävikkiä ja hukkaa tulisi. Mutta kun päätös on tehty, ihmisen on kovin vaikea myöntää olevansa väärässä*. En ole ainoa, joka siihen on törmännyt ja asiaan kyllästynyt. Minun ihan oikeasti tekee todella pahaa, kun mietin, millainen luonne asioitamme henkilöstöpuolella "hoitaa". Siellä se taas lihotteli työnohjaajakätyrinsä kanssa ja hymyili kuin kesävoin syönyt kujakatti. Elämä tekee minut kyyniseksi, olen alkanut haistaa myös ihmisten luonteita.

Parasta olisi kun pysyttelisi humalassa tai muussa pöllyssä, ettei tarvitsisi ajatella mitään eikä ketään. Eikä haistaa.  Elämä ei tunnu kovin viehättävältä paikalta tällä hetkellä. Olisi hienoa, kun törmäisi välillä johonkin hyvään ja puhtaaseen. Pitäisi varmaan paeta vuorille, luonto on ainoa hyvä ja puhdas asia, mutta senkin ihminen pilaa ja likaa.

* Tajusin juuri, miten vaikeata minun on myöntää olevani väärässä. Tällä kertaa olen ollut väärässä sen suhteen, etteikö muka joka toinen ilta suoritettu rasvaus pehmentäisi/ vähentäisi kovettumia jopa minunkin räpylöissäni. Johtuu ehkä siitä, että inhoan jalkojen rasvaamista ja sukat jalassa oleskelua. Parhaiten imeytyväksi ja silti toimivaksi mössöksi on tähän mennessä osoittautunut Bodyshopin oliivivartalovoi. Siinä ei häiritse tuoksukaan.

Mutta on minun vaikeata myöntää olevani väärässä monissa muissakin asioissa. Siitä oikeastaan voisi tehdä ihan oman postauksensa. Joskus. Sitten kun tunnen tarvetta rypeä häpeässä.

Hengityselimet havaittu

Oli se vaan hieno juttu, että läksin eilen keikalle! Macy on hurja tyttö esiintymään ja bändi oli tiukka kuin numeroa liian pieni hansikas. Se nimittäin soi, rosoja ja sulaa silkkiä samassa lauseessa. Jumalauta, naisella on ääni! Muuten tunsin itseni erittäin ulkopuoliseksi, kun muuta yleisöä katselin, en antanut sen häiritä. Tuli vaan mieleen kuin olisi ollut jossain afterski-diskossa, ei paljon humppatukkia näkynyt, vaatetus oli konservatiivisempi ja groomattu. Mutta musiikki korvasi puutteet, en minä nyt sinne seurustelemaan mennytkään. Sitä paitsi kun keikka loppui vähän ennen kahtatoista, kerkesin vielä Kallioonkin pariksi tunniksi. Sielläkin ymmärsin käyttäytyä, enkä heittäytynyt ongelmiin, vaikka niitä lähes lautasella eteen kannettiin.

Sain vihdoinkin hankittua kehykset Hankalalta saamaani julisteeseen. On se komea! Tai ainakin mauton ja sopii tyyliin. Sopii minulle, koska tunnetusti tykkään Jallusta.

Siinä se on sulassa sovussa Buddhan ja pinkin kynttilän kanssa toimistonurkkauksessani.

Kaveri itse pitää hiljaiseloa. Hyvä niin, jospa se käpälä lähtisi parantumaan ja hän taas pääsisi pahuuden teille - toivottavasti minun kanssani. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, minulla on nyt taas sellainen etiäinen, joka ei hyvää lupaa. Saattaa olla merkki, että minun itseni pitäisi siirtyä elämässä eteenpäin. Asioilla on tapana järjestyä, aika hoitaa suurimman osan ongelmista.

Mietin, onko kyseessä katupölystely, alkava allergiakausi vai ihanko oikeasti keuhkoissani on kehittymässä joku tautitilanne. Keuhkoihin sattuu samalla tavalla kuin joskus nuorempana suurien tupakointi-iltamien jälkeen. Sitä ei eilen tapahtunut, en polttanut nimittäin kuin pari tupakkia koko iltana. Toivottavasti en sairastu, se ei ole minusta yhtään mukava ajatus. Elän toivossa, että tämä on vain alkavaa allergiaa.

Unenpuute voi myös vaikuttaa elooni. En vaan suostu lopettamaan elämistä siksi, että pienikin poikkeama rytmissä näkyy unen määrässä. Mieluummin kärsin unettomuudesta kuin lakkaan elämästä sellaista elämää kuin tahdon. Elämään kuuluu valvominen viikonloppuisin. Samoin viini, laulu ja miehet, vaikka ne välillä melankoliaa aiheuttavatkin.

Vapautta on valita oma vankilansa

En ole mitenkään erityisen tyytyväinen itseeni tai käytökseeni viime aikoina henkilökohtaisessa elämässäni. Väittäisin jopa, että olen taantunut. Mutta sitten toisaalta kun elämä kerta tuo vielä jotain tällaista eteeni, hulluhan olisin, jos en sitä käyttäisi. Ei tätä loputtomiin jatku, luvassa on yksinäinen vanhuus - pahimmassa tapauksessa sänkyyn sidottuna. Voin vain kuvitella, miten kitkeriä tulevat olemaan viestini sieltä. Tai sitten eivät. Mistä sen tietää, mutta parempi valmistautua.

Koska viikonloppuna jälleen kerran säästin paljon asuntoani, säästin myös jääkaapin sisältöä. Prejantaina rakentelin papupataa ja palak paneeria, nyt on ollut ihanaa tulla kotiin töistä, kun ruoka on valmis. Päivät venyvät, enkä silti saa maailmaa valmiiksi. Vielä vajaa pari vuotta sitten sain pöytäni siedettävästi tyhjäksi, nyt suma kasaantuu kaiken aikaa. Enkä joihinkin osioihin kerkeä edes päivittäin, vaikka pitäsi - niin kuin esimerkiksi laskujen tarkastaminen.

Pitää ryhtyä sisäisesti valmistautumaan kehityskeskusteluun. Ensinnäkin meitä on aivan liian vähän, toiseksensa tarvitsen saman verran palkkaa kuin kollega. Uskon tasa-arvoon näissä asioissa nimittäin. Sen lisäksi uskon siihen, ettei ihmistä saa tappaa töissä stressiin. Epävarmuus aiheuttaa stressiä, ei niinkään kiire. Ainakin itse jopa nautin siitä, että työpäivät menevät nopsaan, ei tarvitse miettiä, mitä tekisi. Mutta uskon myös vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, hullu kun olen.

Mutta nämä meikäläisen uskomiset eivät paljon tässä maailmassa paina. Yksilön vaikutus on äärettömän pieni. Toisaalta kun koko ikäni olen uskonut, että omaan maailmansa voi vaikuttaa tekemällä moraalisesti oikeita valintoja, niin tuskin minä karmanuskostani pääsen enää eroon. Teen niin toisille kun tahtoisin itselleni tehtävän, rakastan lähimmäistäni niin kuin itseäni, en tee tietoista pahaa enkä vie tikkaria lapsen suusta vain koska se on helppoa. Miehien pyörittämistä en voi luvata samaa.

Vuohen vuonna valoa on jo yli 10 tuntia pääkaupunkiseudulla. Ei uskosi tästä kuvasta.

Johan oli!

Hyvät hyssykät, mikä viikonloppu! Sovintoa on hierottu perjantaista alkaen, eilen puolen päivän punttuussa Hankala palautti minut kotiin. Hänen luonaan on mukava olla täyshoidossa, ei ole tarvinnut edes kahvia keittää itselleen. Kaikki on kannettu eteen. Lauantaiaamuna minut jopa syötettiin sängyssä.

Tekosyyhän oli se Black Sabbath-levyn julkistamispäivän juhlinta, mutta kyllä me taidamme melkoisia rumuajia olla muutekin. Ja kun meillä vielä on sama tahti, niin mikäs siinä. Anteeksipyyntö tuli ja minä annoin, mutta sanotaanko niin, että en kyllä elättele hänen suhteensa mitään muuttumisleikkiä. Sama saamarin hulivili hän tulee olemaan, tahtoisin minä mitä tahansa.

Mutta oli niin hauskaa. Naurettua tuli niin, että vatsalihakset huutavat hoosiannaa. Sikareita polttelimme ja jallua joimme (sain muuten mukaani jallu-julisteen, siihen pitää saada kehykset). Vierailimme baareissa, tallilla ja tietysti myös lakanoiden välissä, varsinainen pikakelaus koko yhteisestä historiastamme. Voisinpa väittää molempien kaivanneen toisiamme. Olemme riittävän erilaisia, mutta osaamme peesata toisiamme tarpeen tullen. Välillä oikein huvittaa, kun kuuntelee sananvaihtoamme ulkopuolisen korvin, saamme toisemme vaikuttamaan parannetuilta ja fiksummilta versioilta itsestämme.

Älkää vain erehtykö, ei tästä sen kummempaa seuraa kuin aikaisemminkaan. Olen vaan iloinen kun sain hänet takaisin elämääni, onhan hän kaikesta huolimatta myös hyvä ystävä. Siihen voin ehkä jatkossa luottaa enemmän. Eikä se muukaan ylimääräistä ole, ihan tulee tarpeeseen. Yksi hauskimpia harrastuksiamme on muuten musiikin kuuntelu.  Vuoronperään veivaamme lauluja esiin, meillä on yllättävän samanlainen maku, raskaahko, sanoisinko.

Rob-sedässä muuten on kovin paljon samaa näköä kuin Hankalassa. En itse olisi sitä edes huoomannut, ellei hän olisi asiasta maininnut. Ihanaa, kun mieskin voi olla turhamainen omalla hassulla tavallaan.

Jälkikäteen nauratti, kun mietin sananvaihtoamme autossa. Sain paniikki- ja pakokauhukohtauksen, kun en heti löytänyt puhelintani. Sitten jo oli kukkarokin hukassa. Ilman kehoituksia Hankala kurvasi tien varteen, että saisin etsinnänloppuun. Minulla nousevat hikikarpalot otsalle, kun rumuan läpi kassiani ja toinen nauraa vieressä. Tiuskaisen: "Älä katso minuun!", hän kääntää katseensa pois, mutta hartiat hytkyvät edelleen. Minä rauhoitun, löydän tavarani ja matka jatkuu ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaan jotenkin ymmärtää välillä pitää suunsa kiinni, vaikka oikein näki, miten olisi tennyt mieli vähän huomauttaa, hieno piirre miehessä.

Lauantaiaamun toivotut

Minulla on edelleen suuria vaikeuksia ymmärtää, että kaupat ovat tänään kiinni. Äsken taas mietin, että voisin tarvita päivällistarjontaan pähkinöitä, eikä niitä kotona ole. Eilenkin tieto tuli vähän puun takaa, kun satuin kuulemaan pätkän kollegoiden keskustelusta. Olin ajatellut tänään ensin siivota, sitten pestä pyykkiä, sitten käydä kaupassa ja saunoa. Noh, ohjelma vähän muuttuu, jätetään vaan tuo toiseksiviimeinen ohjelmanumero pois. Näillä mennään, mitä kaapissa on. Ja ainahan minulla on, koska olen nälkäkuolemapelkoinen ihminen, jo lapsena peloteltu.

Ei eilisestä jallunjuontisuunnitelmastani mitään tullut. Otin ruuan kanssa lasillisen punkkua ja aloin pilkkiä nojatuolissa. Jo ennen puolta yötä kapusin sänkyyn. Ja siitä se ajatus sitten lähti, tänään pesen tyynyt ja vaihdan petivaatteet. Sen nimittäin tuntee jotenkin ihollaan, kun lakanat menettävät rapsakkuutensa, se tarkoittaa, että ne on syytä vaihtaa uusiin. Nyt on taas tyynyistä ja niiden pesemisestä sen verran paljon jumputettu, että sain sykyttävä omatunto-kohtauksen.

Menin Tinderiin takaisin, koska se ensimmäinen treffikaveri ei koskaan palannut asiaan. En tohtinut kysellä miksi, veikkaan, että hän tajusi nauttivansa vapaudestaan ja ajatteli liikaa. Onneksi en ollut vielä kirkkovarausta tehnyt. Ja ettette nyt väärin ymmärtäisi, en ole menossa naimisiin nyt enkä myöhemmin, enkä edes kuulu kirkkoon. En aio liittyä edes Docventures kavereiden yllytyksestä, mikään tarjolla olevista uskonnoista kun vaan ei ole minun arvomaailmani mukainen. Taidan olla liian individualisti omien jumalieni palvelussa, en tarvitse siihen joukkovoimaa.

Ja niin kuin minulle on jo useasti huomauteltu, ehkä minä vaan sitten olen niin pelottava, ettei minua kukaan uskalla lähestyä. Parempi yrittää ottaa irti mahdollisimman paljon elämästä näin, vaikka kovasti kaipaisinkin läheisyyttä ja ihmisseuraa. Minusta varmaan olisi tullut ihan kiva seuralainen jollekulle, mutta kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa, tiedän sen.