keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Elän vieläkin

Koska asiani kietoutuvat kovin paljon yhteen Ihmemiehen asioiden kanssa, joudun mietiskelemään, missä muodossa jatkan kirjoittelua - jos jatkan. Ehkä olisi syytä siirtyä yksityiseen päiväkirjaan.

Kaikki on kuitenkin paremmin kuin hyvin. Olen onnellinen. Tämän minä tahdoin, tätä kaipasin.


Kiitos, kun olette kulkeneet mukana tähän saakka. I´ll be back - after a short while.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Viimeinen rock ennen aivokuolemaa

IM vie minua kävelemään. En edelleenkään ole suuri liikkumisen ystävä, siinä tulee hiki ja kaikkea. Tällä kertaa ei edes tullut unta, kuten yleensä on tullut seuraavana yönä. Ihan tyhmää. Elän kyllä toivossa, että ensi yönä asiat ovat toisin. Yleensä näin on käynyt heikon unihiekkalähetyksen jälkeisenä yönä. Uusi estrogeenilaastarihoitoni on ehkä tuonut jotain toivoa unen laatuun. En ole valpastunut aamuöisen vakioherätykseni jälkeen, vaan saanut unta uudelleen. Jotain hyvää. Termostaattiongelman ratkaisun pysyvyys siirtyy siihen, kunnes toimitiloissamme vallitseva subtrooppinen ilmasto on vaihtunut ilmastoinnin mukanaan tuomaan viileyteen. Nyt tehdään ilmastointiremonttia ja sen kyllä huomaa. Suolatehtaalla hikoilemme kaikki tasapuolisesti.

Aamutv sai kierrokset nousemaan tehokkaasti, kun kuuntelin sijoitusneuvojan ”neuvoja” sijoittaa lapsilisät ja tehdä lapsukaisesta eläkeiässä miljonääri. Jos perheellä on vara sijoittaa lapsilisät, perhe ei tarvitse lapsilisiä, on minun mielipiteeni. Annetaan mieluummin rahat niihin perheisiin, joissa syödään ennen markkapäivää kynsiä ja pöytälevyä. Sitten kun vielä olin kiihtynyt edellisenä iltana tv-uutisten pitkäaikaistyöttömiä ja työttömiä töihin ajavista toimista, niin olinkin valmis jakamaan kivääreitä ja käymään kohti lahtariarmeijaa. Pitäisi varmaan mennä politiikkaan huutamaan. Eikös siellä arvosteta äänekkyyttä, arvaamattomuutta ja jääräpäisyyttä?

Minulla on tänään markkapäivä, tuli vaan mieleen. Aion investoida vanupuikkoihin ja hiuslakkaan. Huomenna menen keskustelemaan vieraan pankin kanssa, jotta ottaisivatko ne minut ja mitä se minulle maksaisi. Oravapankin politiikka ei miellytä, jos automaattinostoistakin pitää ryhtyä maksamaan, jos jo etokortista itsestään maksan eur 2/ kk. Ei kelpaa, jos vaan maksutonkin vaihtoehto on olemassa. Minä nimittäin mieluusti käytän käteistä rahaa korttien sijaan, että tiedän, paljonko sitä menee.

maanantai 29. elokuuta 2016

Vähän pyörryttää

Kävin keskustelun esihenkilöni kanssa tulevasta toimenkuvastani. Niinhän siinä kävi kuin arvelinkin. Saan hoidettavakseni tilkkutäkin, osaan tarvitsen perehdytystä, osa on niin naurettavaa sälää, että vaikeata ottaa sitä tosissaan. Mutta kyllä siinä saa aikansa kulumaan.

Kaikkein naurettavinta oli motivaatiotarkistus; olen kuulemma äänekäs, äkkipikainen ja jääräpäinen. Tulevassa toimenkuvassa ei ole suotavaa haukkua ketään pölkkypääksi. Mielenkiintoista, niin en mielestäni ole tehnyt tähänkään saakka. Idiotismia minun on vaikea hyväksyä, mutta jos palkan ansaitseminen vaatii minua pitämään turpani kiinni, niin pidetään sitten. Kirjoittamista eivät ymmärtäneet kieltää, kun eivät tästä tiedä. Silmiä voin käydä pyörittelemässä vessassa.

Sääliksi käy kollegaa, hänen työkenttäänsä jakamaan ei jää ketään sen jälkeen kun määräaikainen työkaverimme poistuu ruodusta kuukauden päästä. Hän kyllä laskeskeli vielä nelisen vuotta kestävänsä. Sitten kutsuu eläkeikä. Minä en varmaan koskaan pääse eläkkeelle.

Mitähän minulta vielä tässä maailmassa vaaditaan? Tulee turpaan todennäköisesti monta kertaa. Onneksi muuten olen onnellisempi kuin varmaan koskaan elämässäni. Se auttaa kestämään typeryyttä.

***
Jäi kertomatta tarina ihanasta rauhallisesta viikonlopusta. Tai hauskasta roolipelikerrasta. Herkkuruuista. Kävelyretkestä joen rannassa. Naurusta, suunnitelmista, musiikista, jakamisesta. Jotenkin työ latistaa paljon hyvää elämässäni mitättömäksi mössöksi. Ei tosin kaikkea, ei se siihen enää pysty. Toivottavasti lakkaan nopeasti ajattelemasta tai toivomasta työelämältä mitään. Verenpaine vaan nousee. Keskityn muihin hienoihin asioihin, joita on tarjolla ylenpalttisesti.

torstai 25. elokuuta 2016

Hajuhaittaa torjumassa

Ilmeisesti sen takia, että näkökykyni on varsin rajallinen, ovat tunto- ja hajuaistini kovin kehittyneet. Kiusallisessa määrin jopa. Äidinperintönä saamani pesukone haiskahti nenääni. Etenkin aamulla kun ensitöikseni kylpyhuoneeseen astuin, haistoin ummehtuneen tuoksun.

Ensiapuna pyyhin tiivisteiden välit ja pyöräytin 90-asteen ohjelman. Ei auttanut. Seuraavaksi työnsin pesuainelokeroon lopun hyllystä löytyneestä sitruunahaposta. Vähän se helpotti, mutta vielä jäi tuoksu leijailemaan nenäonteloon. Niinpä kävin apteekista täyden pussillisen ja vielä kerran nuohosin koneen Marttojen ohjeiden mukaan.

Riemu oli melkoinen, kun tänä aamuna vessaan könytessäni ei haisulia enää tuntunut. Nyt minulla pyörii koneessa ensimmäinen lakanapyykki. Iloa ja autuutta!

Aamun varhainen herääminen oli hyvä harjoitus huomista työpäivää varten. Tunnen oloni levänneeksi, vaikka viime yönä jo tuskapallero koputtelikin unen ovelle neljän aikaan. Siihenkin tosin saattaa helpotus olla luvassa, gynekologin kanssa neuvoteltuani sain estrogeenilaastarireseptin. Hän epäili, että tähänastinen oireilu on ollut vasta alkusoittoa ja että varsinainen keskiäkäisyyteen laskeutuminen alkoi vasta nyt. Minulla on kyllä kiva gynekologi, hyvämuistinen ja älykäs.

Todella toivon, että lääkitys toimii. Samoin toivon, että lääkettä riittää, eikä minun sen takia tarvitse kolmatta kertaa maksaa satasta lääkärikäynnistä. Edelleen kiukuttelen mielessäni, että moisen kyllä pitäisi kuulua perusterveydenhuollon piiriin. Sen verran usein nainen elämänsä aikana joutuu palvelua käyttämään. Ja rätit vielä päälle. Onneksi siitä riesasta olen jo kitenkin päässyt yli 10 vuotta sitten. Ei jäänyt ikävä.

Minä juon nyt kahvia. Nautin viimeisestä lomapäivästäni. Pelottaa töihinmeno, mitähän mie siellä tulen tekemään? Samoin pelottaa lääkärin mittaama verenpaine. On taas arvauskeskukseen asiaa.

tiistai 23. elokuuta 2016

Kotona tuoksuu (Venäjä - ei kun) kaali

Hoitelen Ottoveljen asioita, makselen laskuja, käyn tavaraa postista. Teen ruokia, joita en kerkeä tekemään töissä ollessani. Olen siivonnut, pessyt pesukoneen sisältä. Se vasta kamalassa kunnossa olikin, ei ole tainnut äiti paljon jaksaa sen kanssa puuhastella viime aikoina. Meinasi oksennus päästä, kun löysin tiivisteiden alaisen shaiban. Pikkuveli on saanut lähes kaiken omaisuuden myytyä tai lahjoitettua, osansa saivat erinäiset kirpputorit. Kaikki kelpasi jonnekin, kaatopaikalle kävimme pääkaupunkiseudulle lähtiessämme viemässä alusvaatteet, yövaatteet, kylpytakit ja tohvelit.

Olen tolkuttoman surullinen, kun huomasin, että ystäväni eivät ole ottamassa IM:tä vastaan avosylin. Se taas johtuu kertomistani asioista, itsehän olen tämän aiheuttanut. Koen vanhan kertauksen omaisia tuntemuksia. Jos hänessä jotain ongelmia osoittautuisi jatkossa olevan, on selvää, että minä sen ensimmäiseksi huomaan. Se tarkoittaa, että jos hänessä jotain vikaa tulee olemaan, koen, ettei tule olemaan kovin monta ihmistä, kenen puoleen kääntyä. Mutta sen vaihtoedon kanssa minun on vain elettävä. Kaupasta tulin itku kurkussa ja silmässä kotiin, kipitin suoraan vessaan vollottamaan. Kyllähän se sattui, kun asian laita selvisi. Silti arvostan ystäviäni ja heidän mielipiteitään. Minun on vain tässä asiassa tehtävä niin kuin itse koen parhaaksi. Kuitenkin usein toivon, että osaisin pitää asiat sisälläni ja olla rasittamatta niillä ihmisiä. Kunpa osaisin pitää suuni kiinni ja lakata puhumasta kenellekään yhtään mitään. Kunpa olisin tunteeton olento, joka ei välitä yhtään mistään yhtään mitään.

Nyt kuitenkin rakentelen elämäni ensimmäisiä kaalikääryleitä. Eilen tein elämäni viidennet karjalanpiirakat. Puurosta tuli tolkuttoman hyvä ja kuoret osaan vihdoinkin tehdä riittävän ohuiksi. Ihan ilman sitä äidiltäni konfiskeeraamaani pastakonetta. (Sitä muuten pitää jossain välissä kokeilla. Pelottaa. ) Huomenna ajattelin olla elämäni ties kuinka monennessa krapulassa, koska sehän se on minun tapani ratkaista ongelmani ja suruni. Minä juon ne pois. Huomenna en ajattele mitään muuta kuin itseäni, lupaan sen.

(Muokkasin tekstiä, koska en sjatellut asioden ilmaisua loppuun saakka. Siitä sai minusta kovin kiittämättömän kuvan. En sitä kuitenkaan tahtoisi olla. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut ystävieni kanssa viettää. Olen kiitollinen tuesta ja rakkaudesta.)

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Tukanjuurien alaiset tapahtumat

Vaikka minulla lauantaiaamuna olivat tukanjuuret lasia muistuttavassa olotilassa, tunsin itseni onnelliseksi. Olen ihmeissäni, epäuskoinen ja epäilevä Tuomas, mutta euforia vaan puskee huokosista. Elämä tuntuu uudelta, kun sen kokee rakastavan ihmisen kanssa. Tiedän tunteen tasoittuvan, mutta nyt nautin tästä molemmin rinnoin. Olen kuulemma tylsä, samalla tavalla kuin muutkin rakastuneet. Ehkä sitten olen, osaan minä palata takaisin normaaliin olotilaankin, mikäli tämä katolleen menee.

Ystävä täyttää myöhemmin syksyllä 40. Koska hän on osoittautunyt tärkeäksi ja arvokkaaksi ihmissuhteeksi, tahdoin muistaa häntä jotenkin. Ja samalla viettää hänen kanssaan laatuaikaa. Mikäs siis parempi tapa kuin tarjota meitä molempia kiinnostavia asioita; ruokaa ja musiikkia. Tavaraa meillä kaikilla on jo, enemmäkin tahdomme siitä eroon.Varasin meille ravintola Sea Horsesta pöydän. Siellä nautimme Lansonin kanssa maksaa ja muikkuja. Annokset olivat suuret, minä en jälkiruokaa varvinnut, mutta ystäväiseni onnistui vielä sullomaan itseensä juustokakun palasen. Itse tyydyin IM:n kanssa jallukahviin. Nauru raikasi, viihdyimme keskenämme. Paikalla oli paljon turisteja, mutta kyllä makumaailma tuntuu vielä suomalaisiakin miellyttävän.

Onneksi minut houkuteltiin kävelemään U. Kekkosen kadulle. Olo vähän helpotti. Ilveksen kautta siirryimme Tavastialle. Siellä aloitti viimeisen keikkansa ennen taukoa Von Hertzen Brothers. Ja millaisen keikan! Upeata laulua ja soitantaa jälleen kerran! Keikan jälkeen hortosimme vielä On the Rocksin yläkerran baariin, se oli hivenen turha keikka, olin aika lailla katollani. Osa silkkaa euforiaa, osa nautittujen juomien ansiota. Könysin IM:n kanssa bussiin jo yhden maissa. Käsittämätöntä.

Lauantai oli tahmea päivä. En saanut juuri mitään aikaan. Kaupassa kävimme, mutta ruuan tekeminen jäi sunnuntaille. Kaivelin jotain vanhoja jääkaapista, se kostautui yöllä kun kotiin tulin, pakastepizza sai kyytiä ja nyt kitalaessani on yksi iso ja kaksi pientä vesikelloa. En suoraan sanottuna muista, koska noin tyhmästi olisi käynyt.

Syy öiseen kotiinpaluueseen oli mieletön, upea, intiimi KYPCK:in keikka Lavaklubilla. Oli kuulkaas sellaista paahtoa ja mättöä, että taivaan kiitos minulla olivat korvatulpat mukana. Saimme erinomaiset paikat aivan lavan edestä. Kukaan muu ei varmaan niin lähelle bändiä uskaltanut istua, kun saapuessamme siinä vielä tilaa oli. Kiitos ystävälle, kun minut mukaansa haali, seuraavalla kerralla kun tilaisuus tarjoutuu, ymmärrän taatusti tarttua tarjoukseen itsekin.

Keikan jälkeen istuskelimme hetken paikalla, ystävälle on tapahtunut kaikenlaista hauskuutta ja keikkaakin piti puida. Ärsytti vaan keikanjälkeinen musiikkivalinta. Ärsytti myös kova volyymi, mikä tehokkaasti demppasi keskustelua. Eniten ärsytti närästys, joka ei suostunut lakkamaan, vaikka miten vetelin Rennietä kitusiini. Loppui siiderin nauttiminen kuin seinään. Taas olin yhden aikaan matkalla kotiin. Kyllä muuten väsytti.

Väsyttää edelleen, mutten saa taas nukuttua. Viimeinen lomaviikko on alkamassa, olen päässyt aika tehokkaasti työasioita ja angstista eroon. Jos vaikka sienimetsään pääsisin joku päivä. Ja gynekologille. Siinäpä ne tärkeimmät. On hyvä olla elossa.

torstai 18. elokuuta 2016

Kestämätöntä

Kun IM kipuilee omien asioidensa kanssa, ei minunkaan mieleni parhaimmillaan ole. Sitten kun törmään pieniinkin vastoinkäymisiin omassa elämässäni, meinaa puuro keittyä yli. Tänään apteekki taas yllätti minut henkisesti takaapäin. Sitä saatanan estrogeenigeeliä ei ole tarjolla minkäänlaista - ei koko Suomessa. Tai on jotain sellaista annospumppupullokamaa, josta KELA ei korvaa mitään. Itku meinasi tulla.

Minulla on nyt sitten viimeiselle lomapäivälleni aika gynekologille. Pillereihin kai tässä on pakko siirtyä, ettei käy muulle asujaimistolle heikosti, kun viihdevuodet iskevät täydellä voimalla. Muuten kyllä voin erinomaisesti, henkistä vaivaahan tästä ei ole ollut lain. Eikä limakalvoissakaan tunnu asiaankuuluvaa heikkoutta esiintyvän. En mie just nyt tahdo mummoksi muuttua, kun tuntuu, että elämä on vasta alkamassa.

Ottoveli kävi muutaman tunnin istumassa. En ole tajunnut (onneksi), miten huono hänen kuntonsa on ollut. Minähän olisin vaatinut vakuutusyhtiöltä matkarahat itään. Ei voi käsittää, miten ihminen invalidisoituu. Eikä loppua näy, ainakin puoli vuotta joudumme odottelemaan ihmettä. Sen ihmeen on syytä tapahtua. - Tein muuten taas tolkuttoman hyvää kasvisruokaa, papucurryn, kesäkurpitsavuokaa ja parsakaali-couscousia. Välillä ihmettelen itse itseäni, mistä noita reseptejä oikein putkahtelee?

Huomiselle olen suunnitellut pienimuotoisen soireen ystävän 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Mutta koska ystävä käy silloin tällöin lueskelemassa asioita, en kerrokaan mitään. Hah, kuinka pidetään hullua jännityksessä?! Luvassa pitäisi kuitenkin olla letkeätä meininkiä koko rahan edestä. Samoin lauantaina, silloin on tiedossa musiikkia toisen ystävän kanssa. Kyllä minua hemmotellaan. Hemmottelen myös itse itseäni.

Tukka kasvaa ja juurikasvu näkyy. Suunnittelen matkaa Australiaan pikkukampaajani perässä. Ahistaa, mistä mie löydän sellaisen, johon voi luottaa? Vai lakkaanko leikkaamasta tukkaani ja annan sen hamputtua?