maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vain vilaus riittää

Iltasella tihrustin telkkarista jotain älyvapaata teinihömp-elokuvaa, jonka pariin jumituin Colin Firthin takia. En muista edes leffan nimeä, vitoselta se taisi tulla. Aika mitätön oli tapaus, mutta katsoihan tuon. Mainoskatkolla suoritin kanavasurffausta ja hetken aikaa toljotin Foxilta tullutta Walking Dead elokuvaa, ennen kuin hokasin mitä katson. Kanava kääntyi vikkelään, mutta silti alitajuntani sai riittävästi materiaalia. Arvatkaas, mihin heräsin ennen kuutta aamusella. Tietysti siihen, että juoksin pakoon zombieita. Justiinsa. Hyvästi unet.

Meillä on Omahoitajan kanssa treffit tällä viikolla. Hän suunnitteli vievänsä minut Ateneumiin, mutta Carl Larsson näyttely jäi sitten näkemättä, se loppui eilen. Sjerfbeck alkaa vasta kesäkuussa. Pahkeinen, on siis keksittävä jotain muuta. Siitä ei kyllä huolta tarvitse kantaa, meillä on aina ollut hauskaa yhdessä liikkuessamme. Jeesustelenko vielä kerran, että kyllä se on ihmetyyppi! Haloo! Kuinka moni mies vapaaehtoisesti harrastaa kyldyyrihömppää, eikä vain siksi, että tekisi kumppanin tyytyväiseksi, vaan siksi, että itsekin siitä pitää. Shoppailusta meillä on onneksi samanlaiset fiilikset, ei kiinnosta. Paitsi rautakaupat ja nettikaupat.

Mutta minäpä lähdenkin parin tunnin päästä kaupungille hakemaan yhdet keikkaliput lauantaiksi. Löysimme luotettavan keikkaseuralaiseni kanssa molempia kiinnostavan ensemblen. Sitten pitäisi hakea postista Adlibriksen kirjalähetys (pari puuttuvaa Sokalia ja lapsuuden kadonnnut kirja-aarre, joka olikin julkaistu uudelleen viitisen vuotta sitten, riemua!). Vielä naapurilähiövierailua varten pitäisi ruokakaupasta noukkia oma osuuteni herkuista mukaan, vappuaatto menee grillaillessa. Mie mitään kaupungille lähde sekoilemaan ja amatöörien kanssa notkumaan. Sekoilen ja notkun siellä sitten, kun ei muita ole jalkoihin jäämässä.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Kevätjuhlaa

Vietimme Omahoitajan kanssa esivapun perjantana. Menuvastaavana annoin itselleni luvan laskea itseni irti kaupassa. Mukaan tarttui tuoretta parsaa, mansikoita, uusia perunoita, vadelmia ja mustikoitakin. Ostinpa pullollisen simaa, koska tein pienen munkkitaikinan. Olipas mukavaa pitkästä askarrella kuuman öljyn kanssa ja kiusata naapureita siitä leviävällä tuoksulla!

Alkuun nautimme parsaa ja voisulaa. Hollandaisea piti olla, mutta elämäni ensimmäisen kerran sain kastikkeen leikkaamaan, kun vesihaude porisi liian lujalla ja keltuainen kypsyi ennen aikojaan. Rumaa jälkeä, tyrkkäsin kulhon sivuun ja sulatin voin. Onneksi oli tarjota myös mansikka-sinihomejuusto-salaatti. Marinoimme mansikoita muutaman tunnin tilkassa appelsiinilikööriä ja sokeria, kastikkeeseen käytin makeata balsamicoa yrttien, soijatilkan, hunajalorauksen ja kurpitsansiemenöljyn kera. Sitten vain sotketaan kastike vihreisiin, päälle ripotellaan mansikkalohkot ja sinihomejuusto, suosittelen lämpimästi.

Hyvä olikin, että ruokaa oli vähän enemmän, nimittäin yksi Omahoitajan ystävistäkin ilmestyi apajille. Kohteliaana miehenä hän toi minulle lahjaksi ulkoisen muistin, kun ei ollut kerennyt käydä alkon tai kukkakaupan kautta. (Tää nykynuoriso on ihan ihmeellistä! Eivät minun ikäiseni ikinä mitään tuoneet, kun tulivat, ei tainnut käydä edes mielessä!) Omahoitaja taas totesi, että hän voikin nyt seuraavalla viikolla formatoida koneeni, kun sitä ei ole vielä kertaakaan oston jälkeen tehty ja hidastelun oireita on. Mieshommaa! Ihanaa, antaa hänen touhuta ja siten ilmaista kiintynystään. Tosin toi hänkin minulle keväisen gerbera-kukkakimpun sekä jalkapumpun. Käytännöllisiä lahjoja, vaikka pumpun tulosta tiesinkin, en minä sitä lahjaksi mielessäni kuvitellut.

Uunissa valmistuivat feta-yrtti-pottuset, joiden ohjeen luin Yhteishyvän ruokalärpäkkeestä. On siis todistettu, että minäkin teen edes joskus jotain ohjeen mukaan. Seuraavalla kerralla vedetään sitten improvisaation kautta. Loppuvaiheessa perunoiden kanssa uuniin hyppäsivät Saarioisten raakamaggarat, joihin olen aivan rakastunut. Makua! Niiden kyytipoikana oli vielä tsatsikia. Alkuun nautimme Raimatin kuplajuomaa ja pääruualla oli Raimatin punkku. Etenkin kuplajuoma sopi parsan kanssa äärihyvin yhteen, se pääsee ostoslistalle toisenkin kerran.

Eilen Omahoitaja läksi illaksi leikkimään ystäviensä kanssa, minä taas jäin natustamaan jäteruokia ja sipsejä (näkisittepä sormeni ja ranteeni nyt, turvotusta liikkeellä) samalla kun tihrustin silmät lupsuen Ykkoseltä uutta poliisisarjaa Scott & Bailey. Olen ollut aika ryytynyt viime aikoina (huono uni), niinpä jo kymmenen maissa olin sängyssä ja ennen yhtätoista taatusti unessa. Omahoitaja saapui vähän ennen kolmea kokoukselta tuoksuen, mutta yllättävän hyväkuntoisena. On se vaan ihanaa huomata, että hän osaa baareilla ilman tolkutonta koomaa. Ja tekee mitä lupaa, eli tuli yöksi luokseni. Tänään nimittäin asennetaan pimennysverho ennen kuin hän lähtee kotiinsa. Työputki kutsuu.

Olen onnellinen. Kai se on sanomattakin selvää. Tämä on ihan ihmeellistä, en ole tottunut tällaiseen. Ihmekös, kun en ole aikaisemmin elämässäni terveen ja ihanan normaalin ihmissuhteen kanssa joutunut tekemisiin. Ihan kuin elelisin jossain elokuvassa, makeassa siirappisessa tv-sarjassa. Mutta olen onnellinen ilman kiirettä, en tahdo lisätä kierroksia yhtään. Näin on hyvä, minulla oma elämäni ja hänellä omansa. Yhteisiä asioita ja erillisiä asioita, ihmisiä ja tapahtumia, arjen ylellisyyyttä. Kunpa kestäisi edes vähän aikaa vielä, niin voisi kerätä onnellisuutta mielen varastoon, ennen kuin todellisuus hyökkää kehiin. Siksi minä tästä kirjoitankin, en kerskuakseni, että voin sitten suhteen päätyttyä palata tunnelmaan ja ainakin todeta kerran kokeneeni jotain uskomattoman hyvää ja kaunista.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Must have now - should have had already - never will have

Kun näitä aiheita nyt kerta tarjotaan ihan naaman eteen naamakirjassa, niin piti sitten ottaa näppis kauniseen käteen. Minä nimittäin olen TAAS myöhässä. Minulta puuttuu kaikki, vai puuttuuko sittenkään? Tästä muuten saa aika hyvän meeminkin, jos joku muukin sattuisi olemaan polkattavaa vailla, vinks.

Listan mukaan ne asiat, joita naisten tulisi kolmekymppiseksi mennessä omistaa ovat:

1. Yksi sellainen poikaystävä, jonka luokse voit palata vain huomataksesi, kuinka pitkälle olet päässyt. - Ei ole. Yhdenkään luokse en palaisi. Ystävinä on kolme entistä poikaystävää, mutta en minä heidän luokseen palata tahdo muuten kuin ystävänä. Olleita ja menneitä.
2. Laatuhuonekalu, jonka ensimmäinen omistaja olet sinä itse. - Ei ole. Vai luetaanko oma sänky sellaiseksi? Arvatkaas, minkä muuten tahtoisin, olen tainnut kertoakin. Tietysti Eero Aarnion Pallon, minulta puuttuu ultimaatti kohtu, päältä musta ja sisältä pinkki. Jonain päivänä se on oleva minun (sitten kun lehmät lentävät ja taivaalta sataa riihikuivia seteleitä).
3. Yksi täydellinen vaatekappale, joka kelpaa hätätilanteissa kun unelmiesi mies tai pomosi haluaa nähdä sinut hetken varoitusajalla. - Ei ole. Olen halpavaatepersoona, koska en mahdu mihinkään laaturäteihin. Siihen on ihmisen tyytyminen. Ne kyllä ovat ihan kelpo rättejä, kestävät pitkään, kun hoitaa oikein.
4. Laukku, salkku ja sateenvarjo, joita et häpeä. - Ei ole. Tai on, mutta ei mitään merkkitavaroita, normikamaa. Pliis, sateenvarjo?!? Minä olen onnellinen, että minulla on kumikengät, joita en häpeä. Rakastan kumikenkiäni, saisi sataa enemmän!
5. Nuoruus, josta voit ylpeydellä lipua aikuisuuteen. - Haarhaarhaar. Nuoruus oli niin paska ja kummallinen, että ihme. kun siitä tokenin! Äärettömän yliarvostettua. Ei se mikään ihme, että siitä elokuvia tehdään ja kaikissa melkein käy huonosti, olisi voinut käydä minullekin.
6. Tarpeeksi mehukas menneisyys, jotta siitä riittää kerrottavaa sitten, kun olet jo vanha. - ON. Kerrankin minulla on jotain! Kun vaan muistaisin sen vielä kymmenen vuoden päästä! Toisaalta hoitajat voivat joutessaan aina kertoa minulle nuoruudestani lukemalla päiväkirjoja.
7. Tietoisuus siitä, että sinustakin tulee vanha. Ja säästössä rahaa, jotta voit nauttia elämästäsi myös eläkepäivillä. - Tietoisuus on, rahaa ei. Voihan vitalis, minusta tulee tietoinen köyhyli.
8. Sähköpostiosoite, pankkitili ja vastaaja, johon kenelläkään muulla ei ole käyttöoikeutta. - Vastaaja? Minulla oli puhelinvastaaja silloin, kun minulla oli lankapuhelin. Nyt en osaa kytkeä vastaajaa päälle. Tai osaan, mutta en kytke, koska en osaa purkaa sieltä viestejä. Apua...
9. CV, jossa ei ole yhtäkään valhetta. - Haah! Millaisia muita ansioluetteloita voi tehdä? Onko maan tapa valehdella cv:ssään?
10. Yksi ystävä, joka saa sinut aina nauramaan ja yksi, jonka kanssa saat itkeä. - Monta! Olen rikas! Upporikas!
11. Monia ruuvimeisseleitä, porakone ja mustat pitsirintaliivit. - Hehehehe. Minulta puuttuu PORAVASARA, en mie mitään millään patterikäyttöisellä porakoneella tee. Ei se tepsi betoniseiniin. Mutta ruuvimeisseleitä on vaikka lampaat söis. Samoin mustia tissiliivejä, pitsi puuttuu, koska se näkyy paidan läpi muhkuroina. Ja muhkuroita on jo muutenkin.
12. Jotain naurettavan kallista, jonka ostit itsellesi vain siksi, että ansaitsit sen. - Kenkiä! Mutta en mie vielä mikään Imelda ole. Sen lisäksi minulla on koti.
13. Luottamus siihen, että sinä ansaitset hemmottelua. - Ehdottomasti. Koska vain!!! Ja sen kyllä näkee.
14. Ihonhoitorutiini, kunto-ohjelma, ja suunnitelma kaikkien muiden asioiden varalle, jotka lähtevät pakostakin alamäkeä kohti kun ikää tulee lisää. - Ihoa olen hoitanut aina, entinen aknestik kun olen. Suosittelen silmänympärysten hoitoa oikeilla aineilla heti kolmekymppisestä lähtien, se auttaa vanhiksena! Kuntorutiinikin on, se antaa minun maat(u)a rauhassa.
15. Hyvässä vauhdissa oleva ura ja hyvällä mallilla oleva parisuhde, ja suunnitelma kaikkien muiden asioiden varalle, jotka pakostakin vain paranevat kun ikää tulee lisää. - Minulla on suunnitelma, sen mukaan voin myös elää ilman parisuhdetta ja työtä. Missä minun lottovoittoni on? Oikeasti, minulle käy niin helevetin huonosti sitten, kun vanhuus koittaa. Parisuhde ei sinne saakka kanna (olen realisti) ja töitä ei näy.

Kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä sinun pitäisi tietää:

1. Kuinka rakastua ilman, että kadotat oman itsesi. - Ookkei, nau vii aar tooking. Kyllä se sitten neljänkymmenen jälkeen löytyi. Kolmekymppisenä en ymmärtänyt yhtään mistään yhtään mitään. Voiko tässä vaiheessa syyttää vanhempia? Poikaystäviä? Vai ihanko pitää itseensä tyytyä? Paska ämmä, vääriä valintoja ja epänormaali ajatusmaailma.
2. Mitä ajattelit lapsista ja niiden hankkimisesta. - Ajattelin jo kolmetoistavuotiaana ja kieltäydyin. Kissoja! Valtakunta karvanaamoista! Lapsiahan minulle ei enää tule, maho neitsyt kun olen.
3. Kuinka erota töistä tai parisuhteesta ja kuinka olla ystävillesi rehellinen ikävistäkin asioista ilman, että välinne tulehtuvat. - Mnöö. Mitäs nyt tähän sanoisin? Parisuhteista olen osannut karata, ihmissuhteista en luovu, ellei tunnu pahalta tai jos minua ei kiusata. Töistä olen lähtenyt normaalikaavalla ilman riitelyä, paitsi viimeisestä, mutta silloinkaan en riidellyt. Tietenkään.
4. Milloin yrittää kovemmin ja milloin luovuttaa. - Mikä klishee! Voisiko joku selventää, mitä tällä haetaan. Avioliitossa yritin ja sain turpaani. En enää ikinä yritä, luovutan aina!
5. Kuinka suudella niin, että se johtaa haluamaasi lopputulokseen. - Helppo. Piis of kaakka. Pussatkaa vaikka. Mutta ette tule minua syyttämään, jos joudumme makuuhuoneen puolelle.
6. Tärkeiden poliitikkojen nimet, isoisoäitisi nimi, sekä kaupungin parhaan ompelittajaren yhteystiedot. - Kun olisi varaa, minulla olisi ompelija. Vaatturi. Mies tai nainen, sellainen ihmepersoona, joka tekisi minulle esimerkiksi nyt sellaiset puuvillaiset lakanakangashousut, jotka yltäisivät vyötärölle, eivät kiristäisi, mutta istuisivat, niissä olisi leveät lahkeet ja niitä olisi kolmenväriset (vaaleanharmaat, mustat ja punaiset). En minä paljon vaadi. Ehkä pitää kysellä vaatturin perään. Suutarihan minulla on jo, kaupungin parhaasta päästä.
7. Kuinka elää yksin, silloinkin kun et sitä halua. - Tämä olisi sellainen taito, joka pitäisi olla kaikilla! Minä osaan sen liian hyvin. Minun on vaikea elää muiden kanssa. Huonoja kokemuksia vaikka muille jakaa.
8. Minne mennä, kun kaipaat sieluhoitoa. - Internettiin? Terapeutille tahtoisin, mutta sellaiset jutut maksavat liikaa ja minun olisi pitänyt päästä sinne jo kauan kauan aikaa sitten. Nyt on myöhäistä. Koitan hoitaa sielunikin itse. DIY, koska kukaan ystävä ei jaksa.
9. Ettet voi muuttaa jalkojesi pituutta, et lantiosi leveyttä, etkä vanhempiesi käytöstä. - No, en niin. What´s new, pussycat? Jalat ovat pitkät, lantio levenee, vanhemmat vanhenevat.
10. Että lapsuutesi ei ehkä ollut täydellinen, mutta ainakin se on ohi. - Allekirjoitan. TÄYSIN ja MOLEMMIN rinnoin! Mutta tiesin sen jo sen jälkeen, kun täytin 18. Silloin minä karkasin kotoa. Minun oli vain vaikea ymmärtää, ettei muilla ollut samanlainen lapsuus.
11. Mitä suostuisit ja mitä et suostuisi tekemään rakkauden tai rahan eteen. - Rakkauden eteen erinomaisen paljon, rahan eteen... Mjaa, ihminen tarvitsee myös rahaa. Ihminen tarvitsee itse asiassa enemmän rahaa kuin rakkautta, jos rakastaa itseään terveellä tavalla. Vrt. Maslovin tarvehierarkia.
12. Että kukaan ei selviä pitkään jos vetää liikaa alkoholia, huumeita tai ei käytä hammaslankaa. - Miksi muuten hammaslangan käyttöä ei opetettu minun lapsuudessani? Ja miksi ne, joille se on opetettu, eivät ymmärrä, että sitä pitäisi tehdä. Huono suuhygienia on ehkä pahin nounou, mitä tiedän. Huumeiden ja alkoholin käyttö kyllä opetettiin. Alkoholi on edelleen ystäväni, mutta ei niitä läheisimpiä.
13. Keneen voit luottaa, keneen et. - Tätä en tiedä edelleenkään. Olen naurettavan sinisilmäinen, vaikkeivat silmäni olekaan siniset. Olen harmaasilmäinen. Luotan liikaa, kerron liikaa, annan liian paljon. On tästä minulle huomautettukin, mutta tää on mun luonto.
14. Että sinun ei tarvitse pyytää anteeksi jostain, joka ei ole ollut sinun vikasi. - Pyydän usein anteeksi, jos en ymmärrä. Ei taida olla sama asia...
15. Miksi ihmiset sanovat, että elämä alkaa kolmekymppisenä. - Paranee kaiken aikaa. Tajuan pikkuhiljaa, että paranee niin paljon, että oikein kauhistuttaa, kun tämä loppuu. Mutta toisaalta varmaan käy niin kuin hyvissä kirjoissa, juuri kun olisit tahtonut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, kirjailja jättää sinut arpomaan. Ihana juttu, niin kuin hyvä kirja!

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Suunnitelmat uusiksi

Ei mennyt niin kuin elokuvissa. Koko illan touhusi rappukäytävässä puuhapete- tai -petriinajoukkue, ensin peruspesivät ja sitten vahasivat lattiat. Ei siinä mitään, hieno asia, että ylläpidetään puhtaus- ja siisteysjuttuja. Paha asia vaan oli, etten ymmärtänyt ajoissa, mitä he tekevät. Vahan makean pistävä kaikkialle tunkeva haju leijaili salakavalasti sisään, päässäni ryhtyi jyskyttämään.

Kuvittelin, että uni ja migreeninestolääke riittäisivät. Hahhah. Kuinka ollakaan, heräsin jälleen kerran kuuden jälkeen oksenteluolotilaan. Nappasin Miranaxin ja toivoin parasta. Senhän arvaa, miten siinä leikissä kävi; jumputijumputi nelisen tuntia, oksennus ja pari tuntia lisäunta. Sitten meni migreeni toisaalle. (Mitä helkkaria minä tätä teille kerron, ne, joilla on migreeni tietävät ja muita ei voi vähempää kiinnostaa.)

Sitten kun tokenin ja alkoi elämä kiinnostamaan, en osannut olla touhustelematta, ryhdyin pikkuhiljaa vääntämään makuusoppeni sisustusta (kaappien väritystä) uusiksi. Kaikki seinäni ja kaapit ovat valkoiset. Punastuva väri valokuvassa varmaan tulee lampusta.

Vihaan koivunväristä laminaattia, mutta saa olla. Rahakysymys. Ja kestävä!
Siihen upposi useampi tunti, mutta homma oli kuitenkin yllättävän helppo. Ei ahdistanut. Tarvitaan tikkaat, ruuvimeisseli ja mattoveitsi, niin homma hoituu. Ensin tietysti pestään maalarin yleispesunesteellä ovet, kun niistä on irroitettu kahvat (rasva ja lika pois, että muovi tarttuu). Muista leikata vähän varaa kontaktimuovin pituuteen ja leveyteen, helpottaa tuskaa, kun et ihan kohdalleen vuotaa saakaan.
Alakerrassa on sitten paljonkin röpelöitä, ne vaan eivät näy kuin minulle.
Tehän aina olette tahtoneet nähdä makuusoppeni, eikö totta? Nyt vain on yksi rumimmista pussilakanoista kehissä. Suokaa anteeksi kärsimysnäytelmäväritys, pääsiäisestä on niin vähän aikaa... Ikkunaan tulee vielä se ostamani musta pimennysverho (alle 10 eeroa) perusverhon lisäksi, sitten alkaa olla askelmerkit kohdallaan. Ei sairaalanvalkeata, vaan väriä. Musta ON väri, onhan? Pallolampun tilalle tahdon sen muovikristallikruunun heti kun löydän, pallero on steriili, mutta siihen on ollut tyytyminen, kun ei aikaisemmin ole varaa ollut. Eikä ole kohta taaskaan, mikäli en löydä lamppua ennen kesäkuuta.
Kun ei kerta saa maalata seiniä, tuodaan väri muulla tavoin pilttuuseen.
Minulla on liikaa virtaa. Pitäisi pian unille taas mennä, päässä jumputtaa mantra, joka kertoo, että jos en pian tokene, minulla on uusi migreeni huomenna. Kertahan tuo olisi ensimmäinenkin. Vaan kun ei nukuta. Kunpa olisin normaali ihminen ja voisn vaikka katsoa telkkaria! Vaan ei, niin ei. Minulle kelpaavat vain kirjat (joita en nyt voi lukea, koska kirjaimet hyppivät) tai ihmisseura (jota ei ole, koska en päässyt kylille ja Omahoitaja on töissä).

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Esivihreä päivä

Jos huomenna on lämmintä ja aurinko paistaa, maailma muuttuu vihreäksi. Tänään sateessa puut näyttivät erittäin esivihreiltä. Kävin siis ulkona, kävin tapaamassa rekrytoinnissa auttavaa konsulttia. Tomaatin taimet ovat ulkoilleet jo parisen yötä, huomenaamulla saavat lopullisen sijoituspaikkansa suuresta ruukusta. Mustarastas laulaa kuin viimeistä päivää. Kliseenä voisin sanoa, että luonto pidättää hengitystään, joko huomenna?

Tällä kertaa konsulenttini ei saanut minua masentumaan, pidin pääni ja etenen suunnitelmieni mukaan. Pidän kiinni omistani, koska hänellä ei ilmiselvästi ollut tarjota mitään tilalle. Olen miettinyt, että kuinka kuvaisin firman tarjoamaan outplacement palvelua. Vaikeata on. Tulee mieleen, että jos olisin ihan vetämätön, hän varmaan tökkisi pitkällä tikulla, mutta nyt kun teen itse ravakasti hommia työllistymiseni eteen, hän saa pisteet kotiin, että on saanut minut liikkeelle. Lopulliset pisteet varmaan tulisivat, jos työllistyisin tänä aikana, mutta tuskinpa niin käy.

Kouluttautuminen voi olla erittäin varteenotettava vaihtoehto. Ei niitä hyviä paikkojakaan nimittäin kovin monta ole näkynyt ja kaikkiin on melkoinen tunku. Nytkin tuli yhdestä firmasta viesti, että saivat niin paljon hakemuksia, että koko rekrytointiprosessi hidastuu. Justiinsa.

Itse aion huomiseksi unohtaa työjutut ja käydä vähän rilluttelemassa kaupoissa. Saa nähdä, mitä sieltä mukaan tarttuu. Hyvässä lykyssä tapaan yhden ystäväisenikin, jos vaan aikatalut sattuvat sopivasti kohdalleen. Sitten ryhdyn valmistelemaan pikkuvappua, kun Omahoitaja on taas koko juhlan töissä. Mut hei, hänellä on kuitenkin vapaa viikonloppu! Pannaanko ruksi seinään?

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Matkiapina

Terveisiä rautakaupasta! Kun internet-tuttavat edellä, niin -kummitus- tahtoo peesata perässä. Minulla on nyt DC Fix -rullia makuusopen komeron oviin (punaista, mustaa ja musta-valkeata kontaktimuovia) sekä ikkunaan pimennysverho. Se löytyi poistokorista -30 % halvennuksella. Loput tavarat jätin kauppaan, vaikka himottikin niin helkkaristi. Etenkin lasten muovinen kristallikruunu. Minun on pakko saada sellainen jostain! Kitch on kaunista.

Itse asiassa menimme alunperin tutkiskelemaan, että löytyisikö kaupasta jalkapumppu, kun polkupyörääni onkin tungettu schrader-venttiilit. Ergo, tarvitsen siis jalkapumpun, koska lähistöltä on tapettu KAIKKI miehitetyt huoltoasemat, eikä kylmäasemilla ole edes ilmapumppuja. Köyhäksi on mennyt. Mutta pumppua ei löytynyt, Omahoitaja lupasi käydä lähellään olevassa pyöräkaupassa, eiköhän sieltä kapistus mukaan saada! Mutta kyllä ärsyttää...

Että minä rakastan rautakauppoja! Niissä menisi miljoona rahaa, itse kehitän ihmeellisiä tarvetiloja ja paljon jää mukaan ottamatta. Onneksi ei ole sitä autoa! Onneksi oli Omahoitaja, joka esti minua menemästä puutarhaosastolle, sitten olisi viimeistään alkanut luottokortti viuhua vaaralliseen tahtiin. Onneksi Omahoitaja tykkää värkkäillä kanssani kaikenlaista. Nytpähän ainakin tietää mitä teemme ensi viikonloppuna, kun hänellä on vapaata. Hän pääsee remonttitiimin jäseneksi milloin vain, on riittävän rauhallinen ja kuuntelee, mitä tahdon tehdä.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Pilkahdus

Entinen esihenkilöni oli saanut töitä. Tosin niin pienestä firmasta, ettei minua ainakaan vielä sinne tarvita, mutta kuitenkin. Jos hän saa, on minullakin toivoa, sanoo alitajuntani. Toivoa viritti myös hänen viestinsä, tarkoittaa sitä, ettei hän ole minua unohtanut, mikä taas jatkoa ajatellen on ihan hyvä asia.

Eilisen ärrityksen päälle on tänään huomattavasti parempi mieli. Otin päänsärkylääkkeen, katsoin telkkaria, luin vähän ja menin ajoissa unille. Unet ovat turhan katkonaiset, pitää varmaan auttaa nukkumattia työssään joku yö, kun kerkeän. Ensi yönä ei vaan toinne, koska roolipelailuun kuuluu usein hyvinsyömisen lisäksi myös jonkun verran juomista. Mineen pillereita ja viinaa ole sotkenut ennenkään.

Pistin tomaatintaimet ulkoruokintaan. Kevät alkaa tänään. Mieli paranee. Seuraavaksi upotan jättikatkaravun pyrstöt korianteri-chilimarinadiin. Me syömme tänään varmaan grilliruokaa. Ihmisiä, naurua, ruokaa ja viiniä, tarvinneko tuota enempää?

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Jos ryhtyisin jumalaksi

...niin eläisin pyhällä hengellä ja maanmatoset minua palvoisivat. Eikä tarvitsisi hakea töitä. Päätä sattuu, kun yritin taas olla itseäni fiksumpi. Kuulin, että avoimeen paikkaan on tullut jälleen reilu satakunta hakemusta ja että he haastattelevat nyt samalla vähän useampia. Jotta elä vaan, perkele, mitään luule, ei me sinua oteta kuitenkaan. Kunhan vain kiusallamme kutsumme haastatteluun, missä voit mokata monella eri tapaa.

Sitten päätin hakea yhteen Fintran koulutukseen. Jos edes saisin palkatonta työtä. Tarvitsen tekemistä, olen työhullu suomalaisperkele. Ja juuri nyt yhtä masentunut kuin ilmakin antaa ymmärtää. Taivas vänisee kanssani. Olen jumalan tähde, enkä mikään jumalolento tai yli-ihminen edes.

Onneksi huomenna saan roolipeli-ruoka-ihmisseuraa ja sunnuntaina tulee Omahoitaja. Sniisk.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Back to basics

Entisen kollegan kanssa jolkottelimme eilen läpi Kongressimessut. Anti sinänsä oli aika pientä, mutta taisi suurempi tarve olla toistemme tapaaminen ja haastelu. Kollegasta tuli oikeastaan parin viimeisen vuoden aikana minulle myös ystävä, vaikka minulla on ollut luontainen tarve pitää työ ja privaattielämä erillään. Huvittavintahan ystävyydessämme on se, ettei meillä oikeastaan ole kovin monta yhdistävää tekijää. Hän on perheellinen, minä sinkku, hänen elämänkatsomuksensa on aika konservatiivinen, omaani pidän suhteellisen liberaalina, hän on oikeistolainen, minä kallistun vasemmalle, hän on sosiaalinen, minä sosiaalinen erakko. Mutta sitten kun pidämme molemmat ruuasta, ruuan tekemisestä, viinistä, laulusta ja miehistä, niin kappas, olemme ryhtyneet sietämään myös erilaisuuttamme ja jopa nauttimaan mielipiteiden vaihtamisesta. Osaamme jutella asioista kiihkottomasti ja kunnioittaa toistemme mielipiteitä. Aika avartavaa.

Niin mutta siitä eilisestähän minun piti kertoa! Kävimme siis messuilla, sitten odottelin työpaikkalääkärillämme, että kollega kävi näyttämässä pitkittynyttä yskäänsä. Ja tilanne osoittautui aika vakavaksi, hän sai kahdeksan uutta lääkettä, pitkittyneeseen keuhkoputken tulehdukseen ja uutena oireena mykoplasmaan. Puuh. Sairaslomaakin oli luvassa, mutta se hullu ei vielä ottanut, kun sanoi, että pakko käydä yksi päivä töissä hoitamassa asioita, kun meiltä on niin paljon alamme edustajia irtisanottu, että lopuilla on perkeleellinen kiire. Säälin häntä ja taloon jääneitä. Kyllä amerikkalainen firma osaa nutistaa ihmisestä kaiken irti...

Syömässä kävimme Leonardossa. Se on kyllä ihme paikka, aina siellä riittää sakkia, mutta silti aina jostain ne meille sen pöydän taikovat. Tämä oli jo toinen kerta, kun kävimme toteamassa, että ruoka oli maukasta, annokset täyttäviä ja paikan drinkkilistalta löytyvä Lemon Pop (limoncelloa, sitruunavodkaa, softista ja turkinpippurimurusia ajettuna blenderissä pirtelöksi) on syntisen hyvä jälkiruokadrinkki. Parasta seksin korviketta! Kun äsken Eat.fi -sivuston arvosteluja paikasta luin, en ollut tunnistaa samaksi ravintolaksi. Meillä on molemmilla käyntikerroilla ollut ystävällinen tarjoilija, monta kertaa on käyty kysymässä, että onhan kaikki ookoo ja tarvitsemmeko jotain. Ja ruoka jos nyt ei mitään huippupisteitä saa, niin hyvää se kuitenkin on ollut. Ja suhteellisen edullista, oman rahan paikka.

Nyt pitäisi taas ryhdistäytyä. Minulla on huomenna alkuhaastattelu yhteen paikkaan, mutta lisää pitäisi etsiä. Ei vaan millään tahtoisi, kyllästyttää tämä itsensä myyminen. En ole lajissa kovin hyvä.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Tässä ja juuri nyt

Minulla on mielessäni se sanoista suurin. Se, jota ei enää tässä iässä yleensä sanota. Se, jonka tarkoitus on minun kohdallani raiskattu, rikottu, haavoitettu, hävitetty. Ja siitä huolimatta minä mietin sitä sanaa. Se on niin kaunis. Se sanoo, että kaiken se kestää, vähän kärsii, jotain antaa, hivenen lainaa, uskoo, toivoo, rauhoittuu. Siinä se on. Se sana.

Sain unohtumattoman kohtaamisen Omahoitajan kanssa. Odottamattoman kauniin. Ensin talvipuutarha, sitten Kuningatar Saba. Sitten O´Malleys, U. Kaleva, Karhunpoika, Milenka, bussi ja koti. Kaikkein parasta lienee, että me jotenkin puhumme samaa kieltä, emme taistele, vaan myötäilemme. Minkä olon se ihmiselle tuottaakaan! Sen parhaimman! Kun toinen sanoo, että tahtoo olla kanssani, mutta tahtoo myös omaa aikaa ja tilaa, että uskaltaa sen sanoa. Ja silti kaipaa silloinkin, kun on poissa. Kaikki vaan sujuu juuri niin kuin on tarkoitettu!

Joku elämää suurempi hahmo
En minä tänne sitä sanaa tohdi sanoa, mutta pohdin sitä sydämessäni. Ehkä se on väärin sanottu. Ehkä tulen pettymään, mutta tiedän, että minussa on se sana. Sekin on jo paljon. Se on parhautta, en olekaan kuollut. Elän! Aivan sama kuin se tunne lumimyrskyn jälkeen! Minä elän!
Patsaan hahmo on muuten Kullervo. Meinasi suorastaan hermot mennä, kun ei heti alkanut tieto siitä löytymään.

(Jossain retkemme vaiheessa tapasimme nuoren viehättävän sekopäisen ihmisen, joka sai miettimään kauneutta. Ulkoista siis, jota hän ei itsessään nähnyt ja teki itsellensä hidasta väkivaltaa. Anorektikko ei varmaan ikinä näe, miten hänessä olisi kauneus, jos hän lakkaisi tappamasta ja vihaamasta itseään. Se teki surulliseksi.)

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Terveisiä pohjoisesta

Mikä retki! Lyhyt, ihana, pelottava, intensiivinen ja täynnä tapahtumia. Sana ainutlaatuinen sai aivan uuden merkityksen, jonka tiedämme vain ystäväni ja minä. Ensi kesänä - tai joskus - minun on pakko päästä pohjoiseen pidemmäksi aikaa, siellä on niin kaunista ja voisin viettää itselleni mieluista lomaa kävellen ympäri maita ja mantuja (tai vaeltamiseksi kai sitä kutsutaan, mutta kuulostaa vähän turhan professionaalilta tällaisen puuskuttavan pumpulan suorittamaksi, minä mieluiten taaperran merkittyjä reittejä).

Tarkoituksemme oli perjantaina matkustaa Jäämeren rantaan, mutta tuntureilla tapahtui jotain täysin odottamatonta. Jouduimme kirkkaasta auringonpaisteesta suoraan lumimyrskyyn, meidät pelastivat perästä saapuvat norjalaisautokunnat. Huh. Heidän kanssaan kun juttelimme, kuulimme, että reitin pohjoispää oli jo puomilla suljettu, vaikka eteläinen puomi oli auki! Tunturin laella kulkevilla teillä kun kuljetaan aura-auton ohjastamassa kolonnassa, jos keli oikein huonoksi yltyy. Me käännyimme takaisin Suomeen. Olimme shokissa, litimärkiä ja seuraavaksi päiväksi oli luvassa vielä huonompaa säätä, päätimme vierailla kohteessa vasta kesäiseen aikaan.

Pienessä kylässä olevan mökkikylän emäntä kertoi samoilta seuduilta vastaavan, jos ei vielä pelottavamman tarinan. Hän oli seurueineen joutunut pilkkireissulla lumimyrskyyn ja pari tuntia umpisukkelossa hiihdettyään tupsahtanut aivan vahingossa tielle. Silloinkaan he eivät olleet vielä tienneet missä päin auto on, mutta onnistuneet lähtemään kävelemään oikeaan suuntaan tuulen suuntaa arvaillen ja törmänneet autoon sokkoina. Oli kuulema itku päässyt. Huhhuh. Luonto on vaarallinen paikka. Tajusin ensimmäisen kerran elämässäni, millaista elämää Lapissa talvella vietetään. Ohessa lisätietoa lumimyrskystä. En suosittele kokeilemaan henkilökohtaisesti.

 Mutta kaunistahan siellä on. Kelit vain voivat vaihdella hetkessä ja jos silloin ihminen on huonoissa varusteissa väärässä paikassa, joutuu kuolemanvaaraan. Onnittelin itseäni erittäin taajaan siitä, että mukanani oli vielä talvitakki, eikä mikään kevätnahkatakin rimpula.

Lomakylässä oli onneksi vielä yksi asumus vapaana. Otimme sen, vielä saimme myötätuntoiselta emännältä ostettua pullon punaviiniä. Paleli ja tärisytti. Paiskasin HK:n Blöön uuniin ja rakentelin kiinankaalista, paprikasta ja kevätsipulista paistoksen sen kaveriksi. Tyhjensimme pullon ja tuperruimme sänkyyn. Jännitysnäytelmä vaati veronsa. Seuraavana aamuna tutustuimme paikkakuntaan ja poikkesimme paikallisessa marketissa. Mikä lihatiski! Alla oleva salakuva ei kerro kaikkea, mutta olisittepa nähneet sen! Wow! Metrisotalla lihaa! ja mikä myyjä! Wow toisen kerran!
Lihaa!

Uusiokäyttöä kesäiselle kulkupelille
Nappasimme mukaan entrecotepihvit illaksi. Ystävä löysi talvikengät myrskyssä rikkoontuneiden vanhojen tilalle. Hän kun joutui riehumaan ihan tosissaan autonsa ja peräkärrin kanssa, että sai ne käännettyä paluusuuntaan. Minusta ei siinä vaiheessa paljon muuta apua ollut kuin seisoskella vahtina kauempana, ettei kukaan vain aja päällemme. Piti vain pitää varansa, että en itse hukannut auton valoja, koska sitten olisi käynyt huonosti. Jotenkin uskomatonta, että seuraavan päivänä paikkakunnalta lähtiessämme lämpömittari huuteli auringossa kahtakymmentä...
Täl pual jokke ja tois pual jokke

Ajelimme muutaman pysähdyksen taktiikalla ystävän kotikonnuille. Vierailimme turistikohteissa ja museossa. Harakka minussa heräsi ja taas läksi mukaan yksi ihana sormus, Omahoitajakin sai tuliaisia. Ystävän kotona pääsimme lähes suoraan saapumisemme jälkeen entisen ruumissaunan untuvaisenlempeisiin löylyihin. Maailma parani, jännitystilat poistuivat lihaksista. Ruoka ja juoma maistuivat.

Sunnuntaina minut tutustutettiin paikkakuntaan kävellen. Pyörimme keskustassa, mistä bongasin itselleni uuden elinkeinon. Siellä yksi entinen virastorakennus suorastaan huutaa, että se muutettaisiin B&B paikaksi. Lähtisiköhän Omahoitaja kanssani Lappiin? Jos tekisinkin aivan hurjan elämänmuutoksen... (En mie uskalla kuitenkaan, ei kannata huolestua.)

Ihana pikkumatka! Uskomatonta ystäväterapiaa! Riemua! Naurua ja iloa! Vähän pelkoa! Enimmäkseen kuitenkin aurinkoa ja hyvää mieltä. Olen onnellinen, että tapasimme lapsuudenystäväiseni kanssa uudelleen, kun tausta ja periaatteet ovat jo tiedossa, on helppo rakentaa ystävyyttä edelleen. Unohtui muuten sekin, että pitäisi miettiä pääsenkö jatkkohaastatteluun vain en. Ilmeisesti en, koska mitään ei ole asiasta kuulunut. Mutta sillähän minä en mitään voi, haen vain uusia paikkoja. Pah.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Kevät!

Kun eilen ajelin kaupungilta bussilla kotiin, huomasin ensimmäiset krookukset ja leskenlehdet. Varmasti niitä on ollut jo pitkään, en vain ole rekisteröinyt niiden nousua. Kun nyt vietän viikonlopun pohjoisessa, kevät kerkeää vielä pidemmälle ennen kun saavun takaisin kotiin. En varmaan vielä ensi viikolla voi bongata valkovuokkoja, sitä pitää vielä pari viikkoa odotella. Olen varmaan miljoona kertaa kertonut, kuinka hullaannuin ensimmäisinä Helsingin vuosina valkovuokoista, meillä pohjoisemmassa Suomessa kun niitä ei kasva. Niitä on paljon ja ne ovat niin valkoisia! Kaunista! Ihan kuin lastenkirjoista, missä niitä kääpiöt poimivat äideilleen.

Kevään vastenmielinen puoli sen sijaan on jo majoittunut nenäontelooni sekä silmiini. Roska, kutitus ja niisku. Koivuallergiaa pukkaa jo. Kevät! Tupakantumpit, koiranpaskat ja ilotuliteroskat! Perkele, kevät! Yrtit ja tomaatintaimet pääsevät ensi viikolla päivisin ulkoilemaan. Enkä tomaatit pääsevät jo multaankin, pitkät roikaleet. Kevät! Onneksi minua ei masenna! (Korkeintaan ahdistaa toimettomuus, mutta siihenkin vielä keksin jonkun keinon.)

Haastattelu meni. En osaa sanoa miten, jäi suhteellisen positiivinen olo. Ensi viikolla saan tiedon pääsenkö jatkoon. Tahtoisin kyllä, vaikutti aivan muulta kuin mitä tähän saakka olen tehnyt. Ja se taas yhtä työtä jo 13 vuotta tehneelle saattaisi olla ihan hyväkin asia. Pääsisin opettelemaan uusia asioita. Ihme kyllä, se ei minua pelota laisinkaan, päinvastoin innostaisi. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Toivottavasti tipahtaa.

Tänään lennähdän Suomen ja Norjan Lappiin. Ystäväterapiaa! <3 Voi olla, että lisään blogiin jopa kuvia, koska - ruksi seinään - muistin ottaa kameran mukaan. Ja vieläpä ladattuna. Hah.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Sähkötöitä luvassa

Eilen kun poikkesimme Omahoitajan kanssa Pirsmassa, shoppailin mukaani yhden hopeisen spottivalaisimen. Omahoitaja olisi sen asentanut ennen lähtöään, mutta mikä lie, tuli taas sellainen itsenäisyystarve. Minä itse, pappilan musta sika. Olenhan minä niitä jo kaksi eteisen käytävään saanut asennettua, mikä ettei, meneehän se kolmaskin.

Illalla tein myös kokeen tieteen nimissä ja leivoin makean rahkapiirakan. Lopputulema oli onnistunut ja tekeminen helppoa, vaikka ihan ensimmäistä kertaa piirakan kanssa haparoinkin. Minä kun en yleensä muuta makeata kaipaa, kunhan pakastimessa on jäätelöä ja kaapissa tummaa suklaata.

Omena-vaniljarahkapiirakka

kaksi voitaikinalevyä
pari desiä omenahilloa (tai päärynöitä, aprikooseja, persikoita...)
3 kananmunaa
vaniljarahkapurkki
1 dl turkkilaista jogurttia
0,5 dl sokeria

Anna voitaikinalevyjen sulaa niin, että saat kaulittua ne piirakkavuoan levyiseksi. Näin ei pohjasta tule liian paksu. Levitä pohjalle hillo (tai hedelmät). Sekoita kananmunat, rahka, jogurtti ja sokeri. Kaada muna-rahkaseos taikinapohjalle levittämäsi hillon päälle. Tyrkkää piirakka uuniin, 190 C, n. 35 - 40 minuuttia riippuen uunista. Herätä Omahoitaja iltakahville (tai syö itse tai kavereiden kanssa).

Olipas se helppoa ja hyvää! Teen toistekin.

Toivottavasti huomiset haastattelijat ovat perehtyneet aikaansa ja lukeneet Ylen jutun yli 40-vuotiaista työntekijöistä. Mutta mitäs sitten askartelisin, etten ajattelisi huomista enempää? Kameran tietysti voisi etsiä ja ladata viikonloppua varten.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Matkasuunnitelma ja baari-iltaa

Pohdin pyykkiä pestessäni, että minä en kyllä pohjoiseen lähtiessäni kovin kummoisia vaatteita mukaan tarvitse. Etenkin kun en aio harrastaa mitään Lappiin liittyviä urheiluharrasteita, luvassa ei ole laskettelua, hiihtämistä tai koiravaljakkoajeluita. Mökkeilyä ja ulkoilua kyllä, mutta siihen riittävät luvatuilla lämpötiloilla ihan normaalit ulkoiluvaatteet ja olohousut. Taidan koittaa pärjätä pelkällä lentolaukulla ja käsilaukulla, sillä tavoin ei tarvitsisi kiusata itseään tavarantipautteluprosessilla. Katsotaan nyt, vielä varmaan pitää neuvotella emännän kanssa.

Lauantaina olin ystäväiseni kanssa Bäkkärillä. Siellä oli muuten oikein hauskaa ja viihdyttävää katsella ihmisiä, mutta juma, kun Private Line on paska. Anteeksi nyt vaan, mutta Sammy A ei pysy kaikkiseltaan äänessä, saundit olivat pelkkää puuroa ja biisit ovat niin toistensa kopioita, että pahaa teki. Ehkä lausuntoni olisi toisenlainen, jos tykkäisin sellaisesta tukkahevi-glamrokista, mutta kun se ei taida enää upota. Tai sitten pitää olla niin persoonallinen bändi, että se jäisi päähän. Nyt ei päähän jäänyt kuin alkoholi, joka tosin helpotti sietämään myös musiikkia. Ihmisiä oli äärettömän mielenkiintoista seurata!

Entisen kihlaparin kohtaaminen sujui suhteellisen kivuttomasti. Jätetyllä osapuolella oli niin hurja vauhti päällä, että suosiolla jättäydyin taustatueksi ja asemanpitäjäksi sillä välillä, kun hän tapasi tuttujaan ja heilui ympäri baaria. Itse taas jouduin ihan rehellisen vonkauksen kohteeksi, kun ryhdyin viattomasti vain juttusille viereen sattuneen herrahenkilön kanssa. Mutta siinä vaiheessa kun hän jonkun repliikkinsä aikana totesi minun olevan varmaan kovin intohimoinen ihminen, vaikka olinkin ylipainoinen, rupesin epäuskoisena nauramaan. Kyllä minä TIEDÄN olevani ylipainoinen, mutta jos se ja intohimo sotketaan samaan lauseeseen iskemistarkoituksessa, niin herään transsista. En edes kiellä, etteikö hetkisen imarrellut, mutta toisaalta nopeasti muistin, että minulla on jo yksi kiva, en tarvitse toista. Jotta se siitä, jätin herran kokeilemaan repliikkejään johonkuhun muuhun ja siirryin itse turvallisemmille vesille lähemmäs tovereita. Huhhuh.

Baarin ollessa menossa kiinni ystävä etsi kiihkeästi jatkoja ja sellaiset löysikin. Kun hän kysyi minua mukaansa, kieltäydyin kohteliaasti. Tai ehkä en edes enää niin kohteliaasti, olen väsynyt ja olen vanha, huomasin. Saatoin jopa ärähtää vähän (mutta en loukkaavasti, sen varmistin jo seuraavana pvänä herra duracellpupulta). Tahdoin vain nopeasti kotiin Omahoitajan viereen, hän kun oli saapunut Agallochin keikalta jo pari tuntia aikaisemmin luokseni. Tuli kyllä mieleen, että minäkin olisin saattanut viihtyä siellä paremmin.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Inflammable

Torstaina olisin mielinyt kylille, mutta sen jälkeen kun olin hoitanut ystävän sielua puhelimessa melkein parisen tuntia, meni hinku sikseen. Eilenkin olisi vähän tehnyt mieli lähteä, mutta koska tänään ystäväraasu tulee kylään, en tohtinut. Tänään varmaan on pikkupakko nauttia hivenen, että jaksan puhua samasta aiheesta edelleen. Sen lisäksi minun pitäisi yrittää puhua ystävä ympäri, ettei nyt vaan tahtoisi samalle keikalle kuin missä ex-kihlattu ja nykyinen kumppani ovat. Ihmiset ovat välillä jännittäviä, hierovat suolaa haavoihinsa ihan tahallaan. Mutta se kai kuuluu eron kaareen. Ja jos hän sinne lähtee, pakkohan minun on lähteä henkiseksi tueksi.

Omahoitaja sen sijaan rillutteli oikein kyliä myöten ystäviensä kanssa. Kun en tekstiviestien rivien välistä ymmärtänyt kutsua häntä luokseni yöksi, hän viimein soitti ja pyysi luvan. Annoinhan minä. Taksista oli tipahtanut pihaani sellainen alkoholissa marinoitu pääsiäismuna, joka onneksi ymmärsi itsekin ryhtyä saman tien unille. Nyt makuusopessani tuoksuu vahvasti vanha viina, hyvä, ettei ketään ole raapimassa tikkuja. Täällä saattaisi olla flambeerauksen ainekset kohdallaan.

Olen nukkunut muutaman yön todella huonosti. Pyörii se työhaastattelu päässä. Miten hurmata kaksi ihmistä ja osoittaa olevansa parempi kuin muut? Toisaalta koska nyt pääsen suoraan keskustelemaan lähimpien esimiehien kanssa, on luvassa todellinen tilanne. Jos kemiat kohtaavat, siitä tulee diili, jos eivät askelmerkit sovi lankulle, niin ei siitä hyvä olisi tullut väkistenkään. Ja uni tulee varmasti takaisin ennen haastattelua. Jos ei tule, ryhdyn kemikaaliseen sodankäyntiin nukkumattia vastaan.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Yksin oot sinä ihminen - vai oletko?

Ystävä naamakirjassa pohdiskeli ystävyyttä, mitä se tarkoittaa ja koska ollaan ystäviä. Sen verran jäi ajatus päähän pyörimään, että jos miettisin, mitä ystävät minulle merkitsevät. Hänen seinällään otin kantaa aika käytännönläheisesti, kun minusta tunnetusti ei ole korkealentoiseen ajatteluun eikä ajatusten muotoiluun. Sanotaanko, että minulle pallo on pallo, en kiinnostu sen läpimitasta, materiaalista enkä muista vaihtoehtoisista käyttötarkoituksista. Ja sen kyllä huomaa hät´hätää laatimastani kannanotosta asiaan:
Sellainen "paita ja perse" -vaihe on minulta hävinnyt, ei ole enää parhaita ystäviä. On vain ystäviä erilaisissa konteksteissa. Oleellista on, ettei ole epämukava olo ja että voi olla ihmisen kanssa oma itsensä. Välillä jutella, välillä tehdä, välillä tavata, välillä olla näkemättä pitkään aikaan. Mutta jonkinlaista lojaalisuutta se vaatii ja sitoutumista.

Tuohon voisin vielä lisätä huumorintajun. Jos ei naureta edes joillekin samoille asoille, minun on vaikea uskoa, että jaksaisin kovin kauan leikkiä ihmisen kanssa. Samoin pitää löytyä armeliaisuutta ja anteeksiantoa, jos tietämättäni tai äkkipikaisuuttani loukkaan ystävää. Minulla nimittäin on paha "tuuli huulia heiluttaa" tapa, mölähdän ensin, ajattelen vasta sitten.

Oikeastaan minulla on eläessäni ollut kaksi paita ja perse-ystävää, lapsena ja joskus kolmekymppisenä. Lapsuusystävyys loppui, kun ystävän vanhemmat päättivät muuttaa heidät toiselle paikkakunnalle ja aikuisiän ystävyys loppui avioliittoon. Hän ei monen muun ystävän tapaan voinut sietää ex-puolisoani. Jäin niin yksin ja niin rikkonaiseksi, että itkin salaa monta kuukautta. Se oli kuin avioero. Mutta kaikesta toipuu, kun aikaa kuluu, ihminen turtuu. Onneksi jäi kuitenkin muutama ystävä, jotka uhmasivat narsistisen adhd-luonteen tarvetta erottaa minut kaikista muista. Itse en enää jaksanut edes tapella vastaan, hyvästelin vain ystäviä mielessäni, mietin, ettei niitä siellä tarvita, minne olin menossa.

Nykyään koitan muistaa tilaisuuden tullen kehua ystäviäni, tunnustaa heille, että he ovat minulle tarpeellisia, etten välttämättä jaksaisi elää ilman heitä. Mutta toisaalta en vaadi keneltäkään enää ihmeitä, kaikilta toivon vain vähän, etten vuotaisi yli ja kaataisi koko astiaa vain yhden ihmisen niskaan. Jotkut ystävistä ovat vain käymässä, osa jää pysyvästi, parasta on, että veljiänikin voin pitää myös ystävinä, se ei ole mikään itsestäänselvyys, olen huomannut. Tärkeitä ovat kuitenkin ihan kaikki, elämäni suola ja pippuri, leipä ja viini, suklaa ja salmiakki, mutta pitäähän minun itseäni jaksaa ensin, että voin antaa jotain heille takaisin.

Aikani kun tuota asiaa pähkin, käytännöllinen mieleni siirsi asian todella käytännölliselle tasolle. Mitä jos puhelimeni katoaisi tai varastettaisiin? Kehen voisin ottaa yhteyttä? Etenkin kun nykyään en edes muista kuin Omahoitajan numeron ja siitäkään en välttämättä varma olisi hädän hetkellä. Ei kun vaan puhelimen numeroluettelo esiin ja kirjaamaan edes muutama numero muistiin. Seuraavaksi mietin, minne piilotan listani, päädyin bussikortin koteloon. Jos niin huono tuuri käy, että varas ja voro vievät myös sen minulta, niin sitten ei voi auttaa, sen jälkeen olen hunningolla ja oman onneni varassa. Mutta jos ne numerot säilyvät, niin eiköhän sitä edes alkuun pääse. Ainakin toivon niin, pakko on sen verran luottaa ystäviinsä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Elämänmenoa

Ystävän kihlattu oli ilmoittanut rakastuneensa toiseen. Jo samana päivänä oli status muuttunut kihlatusta seurustelevaksi naamakirjassa. Perkele. Elämä on epäreilu paikka. Samainen ystävä kysyi voiko tulla lauantaina kylään, kun uusi sydämen valittu on tulossa katsastamaan seurustelukumppaninsa huudit. Perkele toisen kerran. Koska minun auttamisvoimani ovat kovin rajalliset, tietenkin pyysin vierailulle. Vaikka sitten se tarkoittaisi ystävän syöttämistä ja juottamista tainnoksiin. Tai baarikierrosta ja rahanmenoa.

Omahoitajan kanssa teimme diilin, että jos alkaa tuntea vetoa toisaalle, niin lopetetaan meidän juttumme ennen kuin päästään rakastumistasolle toisen kanssa. Jotain rotia! (Helppohan se on jeesustella, kun ei juuri nyt itse ole sellaisessa tilanteessa, vaan kovinkin ihastunut toiseen. Jotta eipä elvistellä liikoja, mene tiedä, mihin katajaan vielä itse kapsahtaa!)

Eilen kävimme kaupasta pääsiäiseksi lampaan sisäfileitä pari kappaletta. Aion tunkaista ne jogurttimarinadiin (ainakin timjamia ja chiliä) vuorokaudeksi, ennen kuin paistelemme ne pannulla yltäpäältä ruskeiksi. Lisukkeet ovat vielä vähän hakusessa. Todennäköisesti uunijuureksia (rosmariinia, pippuria, suolaa, oliiviöljyä ja hunajaa, namnam) ja suppilovahverorisotto. Jälkiruuaksi herra tahtoo mämmiä, minä taas haikailen uunijäätelön perään. Lauantaiksi on vielä keksittävä jotain tarjottavaa, ehkä pastaa ja lammaslihapullia tomaattikastikkeessa. Sitten vain paljon terveellisiä salaatteja kyytipojaksi. Omahoitaja on jo viinitkin hankkinut, ihmeellinen mies kun on!

(Sain ensimmäisen haastattelukutsun. Mutta siitä ei enempää. En jaksa uskoa, että se mitään poikii, mutta pääsenpähän edes vähän haasttelun makuun.)

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Pyykkärimuijan tunnustuksia

Polkupyöräilyn aloittaminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin arvasinkaan. Ensin tuli lisää lunta. Toiseksensa en minä eikä Omahoitaja saanut pumpattua tavallisella pyöränpumpulla ilmaa renkaisiin. Joudun odottamaan, että tiet sulavat, sitten työntämään pyöräni läheiselle ABC:lle, jotta pääsen kokeilemaan vähän voimakkaampaa pumppausvälinettä. Mutta toisaalta koska keli nyt on mitä on, niin eipä tässä ole kiire. Taidan viedä pyörän pois eteisestä alakerran pyörävarastoon toivoen parasta, ettei se olisi viimeinen kerta kun näen sen. Juu, on myös kakkoslukko, mutta eihän se ahkeraa varasta kauan estele. Tietääkseni pyörävarastoomme tosin ei ole kertaakaan murtauduttu ainakaan sinä aikana, kun olen täällä asustellut.

Kolmanneksi minun pitäisi varmaan ostaa pyöräilykypärä. Voi hyvän tähden, ne ovat niin RUMIA. Olen aina inhonnut niiden ulkonäköä, mutta pää on aika arka kapistus, jos jotain sattuu. Kai se on uskottava, että turvallisuus menee kauneusarvojen edelle. Käytänhän minä turvavyötäkin!

Treffimme Omahoitajan kanssa tänään menivät pieleen. Meidän PITI nähdä kaupungilla ja mennä talvipuutarhaan, mutta se kerpele menee jo kolmelta kiinni. Muutenkin aukioloajat ovat persoonalliset. Paikka ei ilmiselvästi ole tarkoitettu työssäkäyvälle kansanosalle. Pah. Joudumme uhraamaan vierailuun osan Omahoitajan vapaapäivästä joskus toiste. Mutta eipä hätää, kehitimme tilalle kotisuunnitelmia. (Montakohan kertaa saan vielä jeesustella, miten ihmeellinen ihminen hän on ja miten uskomattoman ihanaa meillä on ja miten en ikinä olisi voinut kuvitellakaan, että tuollainen ihminen on olemassa saatikka, että sellainen kiinnittäisi minuun jotain pysyvää huomiota. Toivottavasti pitkään.)

Parin viikon päästä lähden pohjoiseen. Eilen ystävä-rakkaani soitti ja kertoi, että pääsemme vielä kauemmas pohjoiseen. Itse asiassa matkustamme Jäämeren rannalle Norjaan. Siellä voi ihan oikeasti olla erilaista. Kun googlasin paikkakunnan, kunnan sivuilla kerrottiin, ettei heille kesää oikeastaan tulekaan, on vain talvi, kevät ja syksy. Ja sielläkin asuu ihmisiä. Ei tosin paljon, mutta vakituisesti. Huh. Sitäkään en tahdo ymmärtää vielä. Ensinnäkin näen ystävääni ja toiseksensa näen jotain sellaista, mitä en koskaan aikaisemmin ole nähnyt. Jännittävää.

Josko keittäisin sitten pyykkärille aamukahvit? Toinen koneellinen alkaa pyöriä ihan juuri. (Juu, ei täällä mitään oikeita töitä näy, älkää kysykö.)

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Hyvää ja kaunista

Nollavaimo tyrkkäsi minulle plakaatin. Sehän on kuin vanhanaikainen kiiltokuva. Kiitos Nollikselle, ilkesi vielä väittää, ettei tämä ole aprillipila.
Plankettia jaetaan eteen päin viidelle sellaisele blogille, jolla on alle 200 tunnustautunutta lukijaa, mutta vastoin kuin muissa tunnustuksissa, tämän saajan ei tarvitse paljastaa itsestään mitään. Eri kivaa. Minä olenkin jo tunnustanut lähes kaiken. Tai siltä ainakin välillä tuntuu.

Pannaanpas vahinko kiertoon:
Ambra
Ajatusmurusia
Puhuri
Eki, Kauko ja vieraat sekä
Kiona, joka on tosin kutsun takana, jotta häntä ette pääse katsastamaan.


Itse heräsin aamulla aivan liian aikaisin, kun oudosta numerosta soitetaan. Se oli jo toinen kerta muutaman pvn sisällä. Soitto tuli jälleen Turun suunnasta, tarkistin numerohausta. Mineen tuntemattomiin numeroihin vastaa, en etenkään virastoajan jälkeen. Enkä muuttaisi Turkuun, vaikka sieltä töitä tarjottaisiin. Tai en usko ainakaan, mistä sen tietää, jos minulle tehtäisiin tarjous, josta en voi kieltäytyä. Mutta tuskin tehdään ainakaan aprilli-sunnuntaina. Tänään en availe oveakaan, siellä saattaa olla ryysyihin pukeutuneita ja naamansa maalanneita kääpiöitä. Aion syödä namini aivan itse.


Eilinen juhla vaatii edelleen veronsa, olen väsynyt ja ruokakrapulassa. Veimme lahjaksi maailman rumimman vuosilautasen (syntymäpäiväsankarin syntymävuodelta tietenkin), jonka alle piilotimme varsinaisen lahjan, lahjakortteja kenkäkauppaan. Voi kun olisitte olleet todistamassa sitä epäuskoista ilmettä syntymäpäivätytön naamalla, kun hän yritti keksiä vuosilautasesta jotain kaunista sanottavaa, ennen kuin päästimme hänet piinasta ja pyysimme vilkaisemaan lautasen alle! Epäuskon lisäksi ahdistusta. silminnähtävää tuskaa, epätöivoa ja atavistista tarvetta tiputtaa lautanen käsistään. Hihihihi, minulla oli hauskaa.