keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Tämän vuoden viimeinen

En tiedä. En jaksa. Eikä oikein huvitakaan. Mutta kyllä minä silti lähden tänään ystävän luokse kuplajuomaa nauttimaan, turha minun on kotonani kitua ja ajatella ankeita. Sitä paitsi - pääsenhän sieltä aina pois, jos siltä tuntuu. Naapurilähiön poijaatkin kutsuivat kylään, mutta en minä nyt heti toista juhlaansa heidän luonaan viitsi maleksia.  Viihdyttäkööt välillä muita. Minä menen nauramaan kuplajuomahiprakassa muiden keskiäkäisten naisihmisten kanssa.

Vuosikatsaukseen voisin pistää, että selvisin tästäkin vuodesta hengissä. Rypyt syvenevät ja lisääntyvät, polvi saattaa sanoa suhteensa kävelyvälineenä kokonaan irti. Hampaat lohkeilevat. Tukka onneksi pysyy päässä. Kilotilanne on ennallaan, samankokoisissa vaatteissa on saanut kulkea jo moniaita vuosia.

Musiikkia on tullut kuunneltua, keikoilla olen käynyt enemmän kuin vuosiin, mutta kirjojen luokeminen on vähentynyt entisestään. Se on harmi, mutta kun keskittymiskyky on kultakalan luokkaa, niin ei voi auttaa. Nytkin on yöpöydällä neljä kirjaa kesken, yhtä niistä en edes tosin aio lukea loppuun, mutta muut jopa kiinnostavat.

Ystäviin olen löytänyt yhteyden uudelleen, kadottanut kaksi, uusia potentiaalisia saanut muutaman. Poikaystäväsaldo on pysynyt samana, ei mitään vakavaa, pari heikkoa yritystä vain. Matkustelin enemmän kuin vuosiin (Amsterdam ja Trondheim). Täytin 50 vuotta ja tuhlasin säästöni juhlimalla.

Ensi vuodeksi toivon uutta järjellistä työtä, ystävällistä ja osaavaa hammaslääkäriä sekä vakituista vakaata ihmissuhdetta. Samoin toivon, että saisin velkani pian maksettua ja jonkinlaisen pesämunan varalle. Mitään en aio luvata, toivoisin jaksavani harrastaa liikuntaa muodossa tai toisessa. Tupakointia voisin yrittää vähentää edelleen. Muuten mennään samoilla, sitä on turha kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu.


maanantai 29. joulukuuta 2014

Hibernointia epäjumalan kuvan edessä

Olipas rentouttavat pari päivää! Olen suoraan sanottuna syönyt ja maannut. Siinä sivussa olen seurannut välillä television värillisiä kuvia, mutta pitää sanoa, ettei kovin paljon ole päähän jäänyt. Eilen tosin tuli uusi Miss Marple, sen kuitenkin jaksoin seurata loppuun kunnialla. Aamuöisin olen ollut hereillä joskus kolmen viiden välillä, mutta sen jälkeen olen onneksi saanut unta. Onneksi ei ole ollut mitään pakollista ohjelmaa aamuisin. Eikä kyllä mihinkään muuhunkaan aikaan. Olen ollut aivan hirveän väsynyt, syksy on sittenkin ottanut koville.

Isäni soitti, että äitini on sairaalassa sappivaivojen takia. On se kumma, että vanhaa ihmistä kiduttavat, ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun sappi hänellä kiukuttelee. Kivetkin on poistettu, joten jotain muuta siellä tapahtuu. Voi olla jopa se vaarallinen s-sanakin. Olen pohtinut omaa vanhenemistani, en minä enää keiku kuin maksimissaan kolmekymmentä vuotta bileissä mukana, tuskin sitäkään näillä elintavoilla. Meinaa välillä iskeä paniikki, kun aamuyöstä valtaavat väärät ajatukset yksinasustelevan blondiparan pään. Mietin taas, että kyllä minä muuten elämän loppumisen kestän, mutta jumalauta jos joutuu yksin letkuihin johonkin laitokseen, niin siinä ei hyvä heilu. Eikä heilu siinäkään, jos kuolema tekee kovin kipeätä. Pitänee perustaa viimeisen matkan rahasto, ottaa selvää, paljonko eutanasia Sveitsissä tai Hollannissa maksaa ja säästettävä sellainen summa, että voi sitten tarvittaessa ottaa menolennon omaehtoiseen elämänpäätöstapahtumaan.

Muuten on ollut oikein mukavaa, uskokaa pois. Minä vaan aina mielelläni olen ajatellut asiat valmiiksi, että ei sitten tarvitse kiireessä niitäkään pohtia. Hoitotahto ja hautaustestamentti pitää rakentaa loppuun. Testamentin olen jo tehnyt. Seuraavaksi lähden ansaitsemaan matkarahoja. Tai ensin asuntolainarahoja, mutta onhan se toki hyvä, että seuraavat kohteet on jo päätetty; ensin hammasremontti, sitten keittiöremontti ja lopuksi viimeinen matka. Toivottavasti töissä ei ole ketään ja kerkeän purkaa suman uuteenvuoteen mennessä. En odota ensi vuotta mitenkään suurella innolla.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Alkoholia ja musiikkia -iltamia

Loppuu tämä rumuaminen taas vihdoinkin! Onhan ollut iltamia!

Aatonaattona tein valmisteluja joulua varten, joku sanoi niin sopivasti, että valmistelujen tarkoituksena on, että varsinaisen juhlan aikaan ei tarvitse enää paljon touhuta. Kohdallani se ainakin piti suhteellisen hyvin paikkansa. Helpolla on päässyt, vain tiskit odottavat hoitamista, mutta sekin menee vielä tänään terapian piikkiin.

Aattona matkustin viimeisellä mahdollisella bussilla naapurilähiön herrojen luokse. Mukanani olivat siveliaat ruokajuomat (viiniä, shampanjaa sekä jälkiruokaviini) ja jälkiruuaksi tekemäni appelsiini-juustokakku. Lahjaksi vein muutaman juuston sekä servettejä. Ystäväni kun viihdyttävät meitä usein residenssissään ja lähes yhtä usein unohtavat hankkia ruokapöydän viimeistelevät servetit. Joskus olemme kauniin kattauksen keskellä pyyhkineet suupieliämme jopa vessapaperiin. Ei nyt ole mitenkään haitannut menoa, mutta olen tiennyt ystävän sydämen vuotaneen verta. Estän siis sydänvaivoja sekä mielipahaa.

Ilta sujui rattoisasti, istuimme viitisen tuntia ruokapöydässä. Tai emmekä istuneet, ensin söimme lihapiirakkaa lihaliemessä (jotenkin suomenruotsalainen juttu, mutta herkullinen), nousimme pois pöydästä. Katoimme alkupalat pöytään, avasimme shampanjan ja söimme kaloja sekä mätiä. Nousimme pois pöydästä, haastelimme aikamme, katoimme pääruuan pöytään (perunalaatikko, punajuurilaatikko, rosmariinilammas ja kalkkunarulla, sienisalaatti sekä soveliaat lisukkeet).

Pääruuan päälle pidimme pidemmän tauon, ennen kuin keitimme kahvit ja nautimme tuomaani kakkua. Siinä vaiheessa ruokahumala oli jo niin pitkällä, että nauratti sekin, kun tokaisin, että nyt ei mitään steviatorttua syödä, vaan kakussa oli oikeata voita ja sokeria. (Eräissä bileissä nimittäin silloinen jälkiruokavastaava oli laihdutuskuurilla ja pääsimme mekin pakko-osallistumaan. Hän oli tehnyt sinäsä ihan kelvollisen piirakan, mutta makeuttanut sen aspartaamilla ja stevialla, minä tietysti maistoin ne heti. Kakku jäi syömättä. En vaan voi sille mitään, maistan keinotekoiset ainekset. Samoin tauriini on pahojen asioiden listalla, niinpä en käytä myöskään energiajuomia.)

Sain doggiebagiin mukaani lammasta, kalkkunaa, lihapiirakkaa ja punajuurilaatikkoa. Muutakin olisin saanut, mutta en ottanut. Omatkin kaapit nimittäin pullistelivat. Taksi saapui paikalle kymmenen minuutin tuiskussa odottelun jälkeen, niitä ei ollutkaan liikkeellä niin paljon kuin olin kuvitellut. Setä kertoi kiirettä pitäneen, että autossa oli tullut istuttua jo kuusi tuntia ilman taukoja. Kotona olin puolen yön maissa, uni maistui eikä iltapalaa tarvinnut rakennella.

Joulupäivänä sain extempore-vieraan. Taas istuttiin keittiönpöydän ääressä ja parannettiin maailmaa. Tein chorizopastareseptiä soveltaen lammas-pekoni-pastaa. Jälkiruokaakin olin tehnyt, en tosin voi väittää sen olleen mikään erinomainen pläjäys, liikaa aineksia ja liikaa alkoholia. On niin ihanaa kuunnella, kun ystävä on onnellinen ja tyytyväinen. Muistelimme vähän vanhoja ja totesimme molemmilla elämän olevan muuttumassa tai muuttuneen parempaan suuntaan. Ikä tuo näkemystä ja kokemusta. Muistin jopa törkätä hankkimani keikkaliput hänelle mukaan, nyt ei enää tarvitse huolehtia kuin omistani.

Vierailu venähti drinkkejä rakennellessa, baarikaappini on ihmeellinen paikka, runsaudensarvi ja inspiraation lähde. Alkoholia ja musiikkia -iltamat ovat hieno tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Onneksi ruokaa riitti, vielä söimme toistamiseen ennen kuin saatoin ystävän taksiin joskus seitsemän aikaan aamulla. Nauratti, kun tajusin, että tapaninpäivä tulisi sujumaan unessa tai sohvalla maaten. Näinhän siinä kävi, välillä tuntui, että näinköhän selviän jälkiseuraamuksista, mutta joskus kahdeksan maissa iltasella alkoi ruokakin maistua. Puhelimen pidin visusti kauempana, en vain kyennyt olemaan seurallinen. Niin siinä käy, kun seurallinen erakko on ensin seurallinen pari päivää.

Varmaan jatkan lepäilyä viikonlopun. Vilkaisin vahingossa saapuneiden sähköpostien määrää, töissä niitä odottelee satakunta enkä ole ollut poissa kuin kaksi päivää. En ymmärrä, miten tulen selviämään jatkossa. Ei vaikuta ihmisen elämältä se, mutta ei näitä iltamiakaan voi loputtomiin jatkaa, minä en enää kestä monta päivää putkeen.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Sesongin terveiset

Piti vielä tätäkin kokeilla. Kuinka polkataan puhelimella, kun ei jaksa siirtää kuvaa tietokoneelle. Toisaalta tämä on jo pitkään ollut kokeiltavien asioiden listalla.

Ei tästä kyllä mikään uusi lempilajini tule, mutta voin hätätilassa askarrella, jos tulee jotain kiireellistä kerrottavaa. Ohessa musta kuuseni. Se on nätti - minusta.

Eilen tein elämäni kolmannen juustokakun. Onnistuin lukemaan resepti huolimattomasti, mutta ainakin lopputulos näyttää ihan soivalta peliltä. Pidän henkilökohtaisesti enemmän uunissa tehtävistä kakuista kuin liivatetortuista. Tänään aion askartella vielä granaattiomenasiirapin sen kanssa tarjottavaksi. (Edit. 13:10 Siitä tuli helkkarin hyvää! Ja helppoa! Nyt ei tarvitse kuin saada kansi kiinni ja kunnialla naapurilähiöön.)

Mutta nyt lähden saunaan. Nauttikaa elämästä ja toisistanne. Sesongin terveiset kullekin tahtonsa ja tarpeensa mukaan!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Vähän kaikkea - lomapäivän ratoksi

Mistä tietää, että on ollut poissa ihmisseurasta? Tietysti siitä, että kun vetää farkut jalkaansa, ne tuntuvat vieraalta elementiltä. Tänään kuitenkin aion vielä liikkua, koska tarvitsen maggaraa. Eilen sain vaihdoin nimittäin oma-askartelemani kattokruunukynttelikön kotitekoiseen sinappiin. Sen lisäksi tarvitsen tonicia, että voin siemailla gini- tai vodkatonicia sivistyneen näköisenä nojatuolissani.

Kuvat kuulemma kertovat enemmän kuin sanat. Kokeillaanpas niitä sanojen lisäksi.

Kävin hakemassa kaksi kimppua ruusuja ilahduttamaan itseäni. Ruusujen lisäksi kivoja kukkia ovat auringonkukat ja neilikat. Liljoista en perusta, koska ne haisevat. Tai tuoksuvat, mutta allergikko minussa saa hepulin. Rakastan ruusuja, sanoinko jo?

Sämpylät onnistuivat paremmin kuin arvasinkaan. Maku oli aivan erinomainen, seuraavalla kerralla lisään vähemmän jauhoa ja lopputulos tulee olemaan varmasti pehmeämpi ja maukkaampi. Tänään aion askarrella juustokakun naapurilähiön jouluaattoillallista varten, luulenpa, että siihen uppoaa ainakin appelsiinia ja piparkakkuja.

Korjasin pyykinkuivaustelineeni. Minä vaan en voi viskata tavaraa roskiin, jos sen saa helposti toimintakuntoiseksi. Sitten kun telineen toinen puoli pettää, voi olla, että joudun hankkimaan uuden. Keräsin pesuun punaisen pellavaliinani olohuoneen pöydältä. Voi olla, etten edes laita sitä takaisin, koska päällystin pöydän mustalla cd-fixkalvolla ja nyt se näyttää paremmalta kuin pussillinen uusia. Mutta on minun uusi pöytä hankittava kuitenkin, vanhassa irtoilevat jo jalatkin. Se joutaa hyvin parvekepöydäksi.

Koska ei eilen huvittanut, menen tänään kylille. Kappahlista saisi yhdestä tuotteesta -40 %, ehkä farkut. Tiketistä käyn kahdelle keikalle liput, Marjo Leinonen Huff & Puff sekä Dumari ja Spuget saavat pari katsojaa keväällä. Mitäpä tuota pihtaamaan, kun liikuntaseteleitä vielä riittää.

Muistaakseni kavereissani on muutama Downton Abbey fani. Katsokaapas seuraavat hauskuudet. Etenkin kun siellä esiintyvät myös Joanna Lumley (enkeli) ja George Clooney (Lord Hollywood).

maanantai 22. joulukuuta 2014

Päivä seisahtaa, samoin blondi

Onpas tämä nautinto! Törkkäsin juuri uuniin eilen illalla leipomani sämpylät. Veikkaan tosin, etten vieläkään onnistunut, vaikka laitoin jauhoja juuri ohjeen ehdottaman määrän. Todennäköisesti meni liikaa, koska ohjeessa sanottiin, että taikina jää löysäksi. Ei muuten jäänyt. Mutta syön minä ne koppuratkin ihan vaan siitä ilosta, että saan syödä aamupalan kotona eikä minnekään ole kiire.

Koristelin kuusen, se on edelleen mieluisaa ajanvietettä. Koko yön nukuin kuusen valot päällä, siitä tulee jotenkin lapsuus mieleen, muistan nukkuneeni sohvalla ihan vain siksi, että valoja oli niin kiva katsella. Heräsin vain kerran, mutta - ihme kyllä - sain uudelleen unta. Iltalehdykän mukaan Jennifer Aniston muuten kärsii samanlaisista ylivilkkaista aivoista kuin minäkin. Mehän ollaan suorastaan samiksia! Ai ei vai?

Eilen pidin suuren televisionkatselupäivän. Katsoin tietenkin Miss Marplen ja pari muuta elokuvaa. Ei ole ihmeiden aika ohi, toisesta jopa tykkäsin! Koti on imuroitu ja sauna pesty. Kun ryhdyin kaivelemaan siivouskomeroani, löysin sieltä ihmeekseni saunanpesuaineen. En muistanutkaan, että sellaistakin minulla on. Yleensä vain lakaisen ja huuhtelen saunan, ei sitä joka kerta pestä tarvitse, kun käyttää laudeliinaa eikä sotke siellä.

Pyysin tarjouksen kotivakuutuksesta. Nykyinen on turhan kallis eikä itse asiassa olisi korvannutkaan sitä, jos naapurin vesivahinko tai tulipalo olisivat tuhonneet minun omaisuuteni eikä naapurilla olisi vakutuusta. Tarjouksen mukainen on puolet halvempi ja sain siitä vielä ammattiyhdistyshalvennustakin. Taidan vastaanottaa tarjouksen, etenkin kun he huolehtivat puolestani vanhan sopimuksen irtisanomisesta. Jonkinlaista pesämunaa on ryhdyttävä keräilemään heti maaliskuussa, säästettävä ne vuokranlaskussa säästyneet rahat, että on jonkinlainen hätävara käytettävissä. Sitä kun ei tiedä, mihin tilanne töissä tai terveydessä muuttuu.

Nyt täällä tuoksuu tuore leivonnainen, vähän jännittää miten kävi, ulkonäkö ainakin on kaunis. Sitten noudan ystävälleni lupaamani parvekekynttiläkruunut kellarista ja teen ostoslistan. Elämä on välillä ihana paikka, nautin rauhasta ja levosta! Toivottavasti nautitte tekin!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Olo on kuin olis saanut kaapinovesta päähän

Vanha kunnon multitaskaaja vetäisi itseään kaapin ovella päähän, kipinät lentelivät silmissä ja otsalohkossa on muistona pieni kolo ja mustelma. Onneksi olen tuuheatukkainen (kuten tyttönimeni etymologia sopivasti kertoo), mustelma ei näy, mutta tuntuu, verta ei vuoda. Mitäs yritin kaivella kuivattuja sieniä ja samalla riehua imurin kanssa. Ihan saan itseäni syyttää, etenkin kun kerta ei ole ensimmäinen.

Mutta muuten menee aika hyvin, sauna ja kylpyhuone on pesty, pilttuu imuroitu, lakanat vaihdan maanantaina. Hain kuusilaatikon kellarista ja kasasin sen. Musta näyttää edelleen hyvältä, en kaipaa perinteistä elävää kuusta. Kynttilätkin siihen jo viritin, mutta varsinainen koristelu saa odottaa inspiraatiota. Sitä nautin muuten juuri parhaimmillaan punaviinin muodossa.


Nyt sitten keskityn olennaiseen. Eilen opiskelin Tuskaan saapuvaa Opethia (pidin! mutta mulla onkin progevamma jo varhaisnuoruusvuosiltain), Tänään mennään perinteisellä linjalla - Ronnie James on moukunut taustalla koko siivousjupakan ajan. Oli se jätkä kone!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Rutiväsynyt

Sain ensimakua siitä, miltä tuntuu hoitaa kahden ihmisen työt. Luvassa on mielenkiintoisia aikoja. Tekisi mieli vuoronperään viskoa tietokonetta ulos ikkunasta ja vuoronperään lyödä jotakuta. Kumpaakaan ei kannata tehdä, koska toimet eivät toinne mitään. Ärräpäitä laskettelen itsekseni, tarkistan numeroita, höpisen niitä ääneen, puhun aina vain lujempaa puhelimeen peittääkseni ympäristön äänet.

Jotenkin säälitti, kun kävimme lomautetun kollegan töitä läpi. Hän vihdoinkin sai puhuttua pahaa oloaan järjellisesti, tähän saakka se on purkautunut myrkyllisenä sähinänä hänet jo vuosien takaa tuntevalle kollegalle, kun me muut emme ole olleet kuulemassa. Että kyseessä on ollut kilpailu, jonka hän hävisi. Suoraan sanottuna, kilpailua ei kyllä ole ollut, koska hän on ollut tehtäviensä tasalla vasta viimeisen kuukauden aikana. Nyt hänestä on jopa ollut hyötyä. Sen takia tehty päätös harmittaakin, nyt kaikki kaatuu taas minulle.

Tietysti voisin myös kaivaa malkaa omasta silmästäni ja todeta, että olen huono perehdyttäjä. En viidessä kuukaudessa saanut ihmisen päähän toimintatapoja, jotka toinen oppi kahdessa viikossa. Mutta sitä en aio tehdä.

Onneksi edes viikon saan olla poissa. Aion linnoittautua kotiini viinipullojen kanssa, enkä vastaa puhelimeen enää ikinä. - Tietysti valehtelen, en minä osaa kuitenkaan ilman ihmisseuraa olla eikä alkoholikaan maistu kuin korkeintaan päivän, kaksi. Mutta jos taas tekisi klassiset, tänään ajoissa nukkumaan muutaman viinilasillisen jälkeen, huomenna hervoton pilttuun siivous ja sitten vahingossa humala ja baariin.

Huomenna voisin hakea joulukuusen kellarista, viritellä sen soveliaiden juomien kera söpöön asentoon. Voisin myös miettiä, että mitä kaikkea tarvitsen kolmen päivän pyhiä varten. Ajattelin kampasimpukoita ja jättikatkarapuja, ehkä lisään listalle etanat. Kalavauvoja tahdon myös (= mätiä), mutta kirjolohi ei kelpaa, siikaa tai muikkua sen on oltava.

torstai 18. joulukuuta 2014

Nilkku vannoo, ettei muuta koskaan

Ilma viilenee pikkuhiljaa, totesi polveni eilen. Oli siinä ja siinä, että pääsin nilkku kotibussiini, hitaasti ja rauhallisesti vaelsin pimeässä. Vähän pelotti, että vielä kun kaatua rämähdän viime metreillä (oli jo vähän liukkautta liikkeellä), niin katastrofi on valmis. Mutta enpä kaatunut. Sen lisäksi löysin komerosta polvituen, se sujahtaa tänään jalkaan ja sitten pannaan taas jalalla koreasti.

Urani esihenkilönä on päättymässä. Luojan kiitos. Olihan siitä se hyöty, että tiedän muiden palkat. Ja sekin hyöty on esihenkilöuran päättymisestä, etten joutunut antamaan kahdelle ammattikuntamme edustajalle lomautusläpyskää. Sen sijaan pääsen tekemään toisen työt tässä sivussa (ne vanhat entiseni), kun en uutta toimenkuvaani kunnolla osaa kuitenkaan. Noh, elämä on, ei voi auttaa, toimitusaika pitenee.

HASO yllätti jälleen positiivisesti. Vuokrani laskee maaliskuussa 50 eurolla. On tämä kyllä ihmeellinen taloyhtiö, olen varmaan muistanut kertoa, jo toinen kerta kun vuokra laskee. Kohta ne varmaan maksavat meille, että asumme osoitteessa. Ymmärrän toki yhtälön; pysyvät siistit vuokralaiset, hyvä huoltoyhtiö, asiallinen siivooja ja vähän/ ei laisinkaan ilkivaltaa. Eikä meillä tässä pihapiirissä ole muissakaan taloyhtiöissä asiat huonommin, löytyy kaupungin vuokratalo, omistusasunto ja me asumisoikeusasujat. Hyvä kombo eri ikäluokkia ja sosiaalisia luokkia, kääpiöistä kurttunahkoihin.

En voi koskaan luopua kodistani, en ikinä saa parempaa ja edullisempaa. Toisaalta - enpä kyllä ole lähdössäkään minnekään. Minun on hyvä olla kotonani, hissikin löytyy sitten, kun en enää pääse portaita alaspäin. Nimittäin oletteko huomanneet, että kun polvi on kipeä, se häiritsee vain laskeutumista, portaiden nousu sen sijaan sujuu. Mistähän sekin mahtanee johtua?

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Yötyötä

Alitajuntani askartelee työn kimpussa myös öisin. Kertoo varmaan stressistä, jota selventymättömät asiat aiheuttavat. Mutta ehkäpä töihin mennessäni muistan tehdä pari temppua, joista se muistutteli. Minun ihan oikeasti pitäisi siirtyä jonnekin rauhallisempaan paikkaan, mutta yyteet loppuivat eilen ja nyt vaan ei ole hyvä hetki, koska vaan ei ole.

Työsäpsähdysten ja valvomishetkien lomassa näin pari untakin. Olin ystävien kanssa Espanjassa, olimme vuokranneet sieltä asunnon. Menin ihailemaan puutarhaa, siellä huomasin, että vadelmat oli kyllä tuettu oikein, mutta marjat kypyivät epätasaisesti, olivat elukkaisia ja syötyjä. Sen lisäksi viereiseltä käytävältä pieni kyykäärme alkoi uhkailemaan minua. Yritin perääntyä, mutta tietenkin sotkeennuin jalkoihini ja kaaduin. Koska uni muuttui, minua ei kuitenkaan pistetty, vaan kiipesin yläkertaan kaiteettomia kapeita portaita myöten juuri ja juuri onnistuen. Viiniä karahvista laskiessani korkki vioittui ja koko viini meinasi joutua hukkaan.

Johan siinä olikin varoitusmerkkejä kerrakseen. Taitaa olla vähän suurempi kuin pieni ahdinkotila päällä. Sanotaanko, että todella odotan ja kaipaan viikon lomaani. Jouluaatoksi sovin eilen illalla ohjelmaa, menen naapurilähiöön atrialle. Siitä on tulossa suuri syömisen juhla, en ymmärrä, mikä voi olla minun kontribuutioni, kun ruokalistalla olivat jo kaikki maailman herkut. Vain jälkiruoka puuttui ja minä olen tunnetusti todella surkea siinä lajissa, ehkä vien vain nesteitä. Samppanjaa nimittäin riittää synttäreiltä.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Ei mistään kotoisin

Minä junantuoma vierailin paikkakunnalla, josta läksin vajaa 19,5 vuotta sitten opiskelemaan Helsinkiin. Jo aiemmin minua oli konsultoitu, että mitä tahtoisin syödä illallisella. Pyysin risottoa, sain yllätysruokalajina pekoniin käärittyjä kampasimpukoita sen lisäksi. Viiniä oli tarjolla runsaasti. Sauna oli lämmin. Samoin ystävät, vaikka heitä s**tanan savolaisiksi välillä tituleeraankin, mutta junantuoman ei kuulemma kannattaisi paljon huudella. Nauroinkin, että minä sitä en enää ole mistään kotoisin, mutta viihdyn lähes kaikkialla.

Lauantai sujui yhtä leppoisissa merkeissä. Lounaalla nautimme kerrankin lähes kotitekoisen kaltaista Jussin Toriherkun valmistamaa kalakukkoa, joka lähti mukaan paikallisesta Citymarketista, lähti sieltä mukaan muutakin, yksi puuvillariepu (jakuntapainen) ja paita. Naureskelimme, että aina Kitymarketista jotain vaatetta tarttuu mukaan meille muotitietoisille. Iltaruualla oli itsetehtyä pastaa ja lisää kalaa, savukalakastiketta nimittäin. Ja maukkaita ruokajuomia.

Minua on hemmoteltu. Vetäisin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puolikkaan samppanjapullollisen voimin kymmenisen tuntia unta. En edes muista, koska moista olisi tapahtunut. Ja hyvä olikin, että unta riitti, iltapäivällä nimittäin kohtasin vanhempani. Isäni tahtoi juhlistaa 75-vuotissyntymäpäiviään. Onneksi vieraita oli niin paljon, että sain vain muutamia valikoituja loukkauksia osakseni. Ihme mies, pitää sanoa, ei osaa minulle puhua ihmisten kielellä.

Tänään ei junassa tungosta ollut, arvatenkin matkustussesonki alkaa vasta viikonloppuna. Minullakaan ei ole enää kuin neljä päivää töitä, sitten pääsen viikoksi lepoon. Tai ehkä pääsen, jos yyteiden tulos on sellainen, ettei minulla enää ole alaisia, niin on ajateltava koko loppuvuoden ohjelma uusiksi. Pirkana.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Kuriton sukupolvi

Joutuvatkohan muut leikkelemään kulmakarvojaan, mietin mielessäni aamulla samalla kun napsin pisimpiä latvoja kulmakarvoistani, vai olenko minä ainoa Breznevien lehtolapsi? Samalla kuitenkin kiittelin itseäni, etten nuorempana aloittanut vimmattua nyppimistä muualta kuin kulmakarvojen välistä, nenänvarrelta, koska nykyään siinä ei enää kasva karvan karvaa. Taitaa oikeasti pitää paikkansa, että kulmakarvat lakkaavat kasvamasta, kun niitä aikansa nyhtää irti. Ei olisi kiva piirrellä niitä naamaansa joka aamu, nyt riittää vain kulmageeli pitämään ne kurissa ja herran nuhteessa.

Toinen kiitollisuutta aiheuttava tuote, jonka ostin turhamaisuuksissani Schipholin kentältä syyskuussa, on Body Shopin oliivivartalovoi. Nimittäin olen tulossa vanhaksi, ihoni vihdoinkin on päättänyt ryhtyä kuivumaan niinkin eksootillisesta paikasta kuin polvista. Samalla kun iltasella rasvaan jalkapohjani (jotka jo kääpiöstä saakka ovat olleet täynnä kovettumia ja kuivuutta), niin silpaisen voidetta myös polviini. Iho oikeasti tuntuu pehmeältä ja pysyy kosteutettuna vuorokauden. Taidan ostaa toisenkin purkin, kunhan aika tulee.

Minusta ei nyt sitten aivan heti taas mitään kuulukaan. Menen Pohjoisempaan Suomeen. Teen mieliksi vanhalle miehelle, hän kutsui minut 75-vuotissynttäreittensä viettoon. Onneksi minulla on majapaikka ja huvitusta luvassa ystävien luona, ei mene täysin ja kokonaan ahdistuksen piikkiin koko matka. Mene tiedä vaikka vielä kylillä pääsisi käymään viikonlopun aikana, katsomaan vieläkö niitä nuoriani baareissa notkuu vai joko ne ovat valloittaneet heidän lapsensa.

Mukaan matkaan lähtee pullo kuplajuomaa ja juusto. Olen aina ollut huono vieras ystävieni lapsukaisten mielestä, tuliaiseni kovin harvoin ovat heidän mieleensä. Mutta kun minä en enää muista, mitä lapset tahtovat. Enkä jaksa seurustella heidän kanssaaan niin pitkään, että ottaisin selvää. Aikuisten ystävähän minä olen, hankkikoot kääpiöt omansa.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kaksi pimeätä vastakkain

Vihdoinkin muistin/ kerkesin työaikana soittaa hammaslääkärille. Vastaanottohenkilökunta lupasi minut jonoon joskus helmikuun puolivälin jälkeen tarkastusta varten. Lohjenneen hampaan pääsen paikkauttamaan puolivälissä tammikuuta. Nyt pitää vain elää toivossa, että hammasluuni jaksaa sinne saakka, eikä syövy puhki johonkin hermoon saakka ennen sitä. Tiedän, että viimeisen ja toiseksiviimeisen hampaan välissä on jotain vikaa, mutta jospa se pysyisi oireettomana sinne saakka! Usein kaipaan rajoittamatonta luottoa ja yksityistä hammaslääkäriä - pelkopotilaisiin erikoistunutta.

Jos pääkaupunkiseudulla olisi luontaisesti lunta, täällä olisi myös valoisampaa. Jos olisi valoisampaa, ihmiset eivät välttämättä olisi niin masentuneita ja kärttyisiä. Mutta kun ei ole, niin parempi vain laskea päiviä talvipäivänseisaukseen. 11. Olen laskenut omani. Olen myös laskenut, että tänä vuonna herään töihin enää yhtenä maanantaina.  Ja hyvä niin, tämän viikon maanantai oli ihan täyttä tuubaa.

Työ sujuu aivan uskomattoman huonosti. Mitä järkeä on panna etohommaan numerosokea ihminen? Etenkin kun inehmoparka on sijoitettu toimiston vilkkaimmalle reitille. Sen lisäksi vanhat hommat eivät jätä minua rauhaan. Olen niin onnettoman hidas, että toisaalta toimenkuvani täyttää tarkoituksensa, yrityksen tietyt kulut pienenevät, koska en kerkeä tehdä niitä riittävää tahtia. En tule ikuna oppimaan kaikkia kommervenkkejä hommastani. Tekisi mieli hypätä ulos ikkunasta, mutta päätyisin vain keskellä taloa sijoitetun atriumin lattialle. Jonkun viattoman lounastajan niskaan tipahtaisin kuitenkin.

Tänään menen vähän ulos työkavereiden kanssa. Ihan kivaa, mutta huomenna sitten väsyttää entisestään. Toisaalta nyt vähän tarvitaan piristystä, yyteet loppuvat viikon päästä, eikä meillä mitään pikkujoulujakaan ole. Luvassa on kuulemma lomautuksia toistaiseksi, se nyt ei kyllä paljon lohduta ihmisiä. Pannaan vaan löysään hirteen roikkumaan. Yllättävän suuri osa minusta tahtoisi olla lomautettujen joukossa, pahoin pelkään, ettei minulla tällä kertaa käy sellainen tuuri. (Toisaalta, jos firma keikkuisi hengissä edes vuoden, saisin asuntolainan maksettua ja olisi vähän helpompi hengittää.)

***
Tiedän. Parempi olla kirjoittamatta vähään aikaan. Onneksi viikonloppuna on luvassa ihmisseuraa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Vahinko takaisin

Samalla kun järjestelin syntymäpäivävalokuvia kansioon, nautin muutaman virkistävän juoman. Sitten kävin saunassa ja otin muutaman lisää, ruuan kanssa meni pari lasillista viiniä. Yllättäen alkoi menojalkaa vipattaa, ja vaikka viime hetkeen saakka emmin, että lähdenkö vai enkö, niin kuitenkin hyppäsin bussiin.

Kun Kurvissa jää pois bussista, on Loosisterin ovi kutsuvasti avoinna. Ajattelin, että kyllä minä nyt yhden juoman ajan sielläkin jaksan ja että ei siellä varmaan edes ole paljon porukkaa. Väärin, paikka oli lähes turvoksiin saakka täynnä, dj soitti ihan oikeitä levyjä, sisäänastuessani Maukka huuteli Säpinää. Minua alkoi naurattamaan jo baaritiskille vääntäytyessäni, kun muistelin villiä nuoruuttani.

Nuoruus käveli myös fyysisesti vastaan, kun siemailin juomaani paikallisia vilkuillessani. Pohjoisen kaupungin herrahenkilö, johon olen törmäillyt vuosien aikana useasti keikoilla, ryntäsi halaamaan ja haastelemaan. Siinä me sitten juttelimme nelisen tuntia, läksimme vielä jatkoille ja jaanasimme muutaman tunnin lisää. Sovimme, että jatkossa järjestämme oikein vakavamieliset Alkoholia ja musiikkia-iltamat. Joo, ei, nukuimme eri huoneissa, ei tässä mitään sellaista viritystä ollut.

Kohteliaisuuksia kuitenkin satoi sen verran, että ehkä niiden voimin taas jaksaa hetken. Halatessamme hyvästiksi hän totesi minun tuoksuvan hyvältä. Taisivat ne feromonit silloin hyökätä hänen kimppuunsa, onneksi riittävän myöhään, mietin mielessäni. Kulljalin tosin, että saanko käyttää häntä suosittelijana, jos joku harkitsee treffejä kanssani. Mene tiedä, kannattaisiko muuten, ovat vähän epämääräistä sakkia nuo muusikonplantut.

Sunnuntainen roolipeli alkoi hyvin, mutta loppui huonosti. Peli kyllä kulki, mutta yllättäen aloin kärsiä pahenevasta krapulasta. Olisi pitänyt käydä kaupasta muutama loiventava juoma mukaan, mutta mistäs sitä voi arvata, että saa yhden harvinaisista kelmistelykohtauksistaan juuri silloin. Jotta tuli sitten korjattua perjantainen huonojuomaisuus-vahinkonsa. Vielä näköjään minäkin osaan riehaantua, se tapahtuu vain silloin, kun sitä vähiten osaan odottaa. Mutta hauskaa oli, lohdutin itseäni iltasella, kun odottelin Nukkumatin saapumista paikalle.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Lauantaiaamun toivotut

Minulla on edelleen suuria vaikeuksia ymmärtää, että kaupat ovat tänään kiinni. Äsken taas mietin, että voisin tarvita päivällistarjontaan pähkinöitä, eikä niitä kotona ole. Eilenkin tieto tuli vähän puun takaa, kun satuin kuulemaan pätkän kollegoiden keskustelusta. Olin ajatellut tänään ensin siivota, sitten pestä pyykkiä, sitten käydä kaupassa ja saunoa. Noh, ohjelma vähän muuttuu, jätetään vaan tuo toiseksiviimeinen ohjelmanumero pois. Näillä mennään, mitä kaapissa on. Ja ainahan minulla on, koska olen nälkäkuolemapelkoinen ihminen, jo lapsena peloteltu.

Ei eilisestä jallunjuontisuunnitelmastani mitään tullut. Otin ruuan kanssa lasillisen punkkua ja aloin pilkkiä nojatuolissa. Jo ennen puolta yötä kapusin sänkyyn. Ja siitä se ajatus sitten lähti, tänään pesen tyynyt ja vaihdan petivaatteet. Sen nimittäin tuntee jotenkin ihollaan, kun lakanat menettävät rapsakkuutensa, se tarkoittaa, että ne on syytä vaihtaa uusiin. Nyt on taas tyynyistä ja niiden pesemisestä sen verran paljon jumputettu, että sain sykyttävä omatunto-kohtauksen.

Menin Tinderiin takaisin, koska se ensimmäinen treffikaveri ei koskaan palannut asiaan. En tohtinut kysellä miksi, veikkaan, että hän tajusi nauttivansa vapaudestaan ja ajatteli liikaa. Onneksi en ollut vielä kirkkovarausta tehnyt. Ja ettette nyt väärin ymmärtäisi, en ole menossa naimisiin nyt enkä myöhemmin, enkä edes kuulu kirkkoon. En aio liittyä edes Docventures kavereiden yllytyksestä, mikään tarjolla olevista uskonnoista kun vaan ei ole minun arvomaailmani mukainen. Taidan olla liian individualisti omien jumalieni palvelussa, en tarvitse siihen joukkovoimaa.

Ja niin kuin minulle on jo useasti huomauteltu, ehkä minä vaan sitten olen niin pelottava, ettei minua kukaan uskalla lähestyä. Parempi yrittää ottaa irti mahdollisimman paljon elämästä näin, vaikka kovasti kaipaisinkin läheisyyttä ja ihmisseuraa. Minusta varmaan olisi tullut ihan kiva seuralainen jollekulle, mutta kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa, tiedän sen.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Normihommaa

Ensin meinasin kertoa, että Töölönrannan joulubuffetissa on sekä maukkaita että tylsiä ruokia. Sitten meinasin jutella hätäensiapukurssista. Sen jälkeen ajattelin nokkelasti veistellä jotain Pavlovin koirasta, joka kävi ostamassa glögiin jallua. Tärkeitä asioita saattavat olla kaikki.

Mutta oikeastaan, ei minulla mitään sen kummempaa ole kerrottavana. On hyvä, että nyt on perjantai. Ensimmäinen viikkoni uusien asioiden haltijana on ollut erittäin epäonnistunut. Etenkin yllämainittujen asioiden kanssa keskittymiskykyni on kultakala-luokkaa. Ensi viikolla aion siirtyä avotoimistomme pimeimpään nurkkaan ainakin pariksi päiväksi, ehkä opin uusia rutiineja ja ehkä - jos minua ei keskeytetä koko ajan - opin tekemään jotain uutta.

Väsyttää niin paljon, ettei taas osaa nukkua. En edes järjellisiä töitä saa etsittyä. Taidan ottaa lasillisen jallua. Voi olla, että menee toinenkin.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Suhteellisuusteorian vanki

Välillä liidän niin lujaa, etteivät jalat kosketa maata. Maailman on jälleen määrä valmistua jouluun mennessä. Todistan suhteellisuusteoriaa oikeaksi, mitä nopeammin liikun, sitä vähemmän minua näkee - täälläkään. Yritän valmistella kolmea kokousta samanaikaisesti, sen lisäksi koitan opiskella hankintatoimea ja it/käyttöoikeusasioita. Koen itseni idiootiksi päivittäin, näköjään myös uniini saapuvat uudet asiat (vähän niin kuin nuorna tyttönä näki kaiket yöt mansikoita palatessaan mansikkapellolta).

Eilen lupasin itselleni vielä yhden osteopaattikäynnin. Joka kerta kun kävelen vastaanotolta pois, minulla on parempi olo. Viime yönä kyllä heräilin, mutta en kipuun kertaakaan. Jotenkin se pieni hento ihminen päälläni pomppiessaan ja minua vääntäessään saa kroppani tajuamaan vinoutensa. Ja kun vinous poistetaan, kipu häviää pikkuhiljaa ja ranka asettuu luonnolliseen asentoonsa. Joojoo - käännynnäiset ovat pahimpia.

Tänään pidämme tiimipalaverin. Sen jälkeen menemme nauttimaan joulubuffetin. Huomenna minun pitää herätä aikaisin, että kerkeän hätäensiapukurssille. Edellisestä on jo kolme vuotta. Minua nykyään pelottaa hirveästi, että joutuisin käyttämään taitojani, mutta tiedän kyllä tilanteisiin joutuneena osaavani toimia automaattisesti oikein. Siksihän näitä kursseja käydään, että ei joutuisi paniikin valtaan, vaan hommat lähtisivät selkärangasta. Panikoida voi sitten myöhemmin.

Saisivat muuten jo koulussa alkaa opettamaan ea-taitoja. Vai joko ne opettavat? Minun nuoruudessani sitä ei ainakaan tehty. Enkä nyt enempää aio kritisoida saamaani peruskoulutusta, pitää olla kiitollinen, että minun ei tarvinnut oppikouluun hakea, olin nimittäin tyhmä ja köyhästä perheestä, ei olisi vapaaoppilaspaikkaa irronnut niillä meriiteillä.