lauantai 29. syyskuuta 2012

Baarien nainen

Ihanainen tuli kylään. Valitettavasti asustelemme eri paikkakunnilla, tapaamisemme ovat harvassa, mutta sitäkin riemukkaampia. Hän kun lukee blogiani, niin kertoi kateellisna lukevansa baariretkiäni, viihdyttämistä ja muuta asiaan kuuluvaa tilpehööriä. Niinpä minä lupasin tehdä parhaani, että hän saisi koko käsittelyn. Lupasin myös postauksen, etttä hänelle jäisi kirjallinen postikortti tapahtuneesta.

Iltapäivä alkoi kuplajuomalla, se soveltui päivän teemaan muutenkin, olivathan he käyneet Paavoa moikkaamassa aikaisemmin päivällä. Jatkoa seurasi kummituksen keittön antimien merkeissä. Tein intialaista, palak paneeria ja soija-currya riisin kera. Alkuruuaksi tarjosin omatekemää cuacamolea ja maissilastuja. Jälkiruuaksi nautimme jallukahvit, kermavaahtoakin löysin kaapin uumenista, kun aikani kolusin. Sitten saunaan.

Iltasella vielä könysimme kaupunkiin juhlistamaan palkintoa ja tapaamistamme. Talossa tapasimme muita juhlijoita, sieltä matkasimme Feniksiin, kun yksi uusista tuttavistani sinne tahtoi verestämään nuoruusmuistojaan. Sepä vasta mukava ravintola olikin, onneksi meillä oli oma kiintiöhomomme mukana, koska melkoisen vähissä oli tarjonta muuten. Valomerkin tultua suuntasimme Moskovaan, eikä siinä vielä kaikki, viimeinen hullun humalainen päähänpisto primus motoriltamme oli raahata meidät Roskaan. Jumalauta, mikä hirvittävä läävä! Kamalaa! Siinä vaiheessa ryhdyin kiskomana kaksin käsin alkoholia, en tahtonut edes ajatella missä olin. Enkä nyt tarkoita kierrätysmateriaalin käyttöä, siinä mitään vikaa ole, päinvastoin, mutta kun baari on täynnä 18-vuotiaita tai jopa nuorempia testosteronipuhkuja, katosta halogeenilampun vierestä valuu vesi penkille, niin alkaa pelottamaan tulipalon mahdollisuus, sitä seuraava kaaos ja kuolema.

Viimein valomerkki pelasti mielenterveyteni. Hortoilimme hyvässä yhteisymmärryksessä rautatientorille, mistä nappasimme taksin luokseni. Improvisoidut jatkot kestivät kuuteen aamulla. Huhhuh, nyt on taas vähän aikaa hyvässä muistissa, millaista rumuamista elämäni oli nuorempana. Hauskaa, mutta hauskuudesta joutuu nykyään maksamaan raskaasti seuraavana päivänä.

Maksaminen alkoi viiden tunnin unien jälkeen, heräsin kamalaan henkiseen tuskaan. Ystävä nimittäin kertoi iltasella OH:n naamakirjakuvana olevan söpön pussailukuvan uuden tyttiksen kanssa. Olihan se odotettavissa, mutta sieppaa sydämestä. Ei se tainnut oikeata rakkautta hänen puoleltaan olla. Mutta ehkäpä pahin on nyt takana ja voin pikkuhiljaa siirtyä minäkin henkisesti eteen päin. Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Sitä ennen tunnen surua, ainakin tunnen jotain.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Sie oot pannu meiän Annelia

Olen hakenut alalle, joka ei laisinkaan sovi minulle. Mutta kuten olen aina sanonut, kaikkea muuta kokeilen paitsi kansantanssia ja insestiä. Minulla ei ole mitään kyseistä alaa vastaan, en minä sillä, mutta kun olen aina pitänyt suurimpana vahvuutenani humaania ja sosiaalista toimintaa, niin kyllähän tässä pian jo harakatkin nauravat, jos pääsen työvoimakoulutukseen ja löytyy joku firma, joka minut huolii. Puhumattakaan siitä, että minä EN ole tarkka. Minä olen kovin suurpiirteinen ihnminen, etenkin työelämässä, omassa elämässäni kyllä sitä tarkkuuttakin ja markan päälle laskemistakin usein harrastan.

Mutta jos pääsen, mistä sitä tietää, vaikka perushuttu alkaisi kiinnostamaan. Tai ehkä sillä ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Ei ainakaan tarvitsisi tuoda töitä kotiin. Eihän ihmisen tarvitse PITÄÄ työstään, minulla on vain ollut sellainen ihmeellinen harhakuvitelma.

Toinen työnhakuun liittyvä asia on taas soutaminen ja huoopaaminen, mitä harrastan yhden työpaikkailmoituksen kanssa. Se olisi minun alaani, sopivan matkan päässä ja vielä samanlaisia tehtäviä kuin edellisessäkin työssä. Silti joku siinä mättää. Ehkä yrityksen kovat arvot. Minusta on tullut vanhemmiten sellainen pehmo. Tai ehkä aina olen ollut, mutta olen vaan koittanut kovistella ja antaa itsestäni julmemman kuvan kuin olen.

Julmistelusta taas tuli mieleen Italehden juttu parturiliikkeen ryöstäjästä. Minähän nuorna tyttönä karkoitin yhden ryöstäjä/raiskaaja-yrittäjän kirjastosalkulla, jota kuljettelin pää- ja sivukirjaston välillä. Siellä oli sopivasti painavaa luettavaa, että sain iskuihini kunnon voiman. Setä huusi anteeksi, kun lähti minua karkuun. Olin niin vihainen, että pelko ja itku tulivat vasta kotona, kun poliisille soitin rikosilmoitusta. Kun muistelin tapahtumaa naamakirjassa, ystävä muistutti, että olen myös myöhemmin pitänyt jöötä käsilaukulla Helsingin keskustassa joskus 2000-luvulla. Olen kuulema sankariainesta, itse en muistanut tapahtumasta mitään ennen kuin hän valaisi minua. Minulta kuitenkin kannattaisi kieltää kassit ja salkut, koska ne käsissäni muuttuvat aseiksi. Tai sitten kannattaa harkita henkivartijan uraa, kävelisin vain vahdittavan peesissä käsilaukkua kannellen muina naisina...

Otsikosta kiitos Tabun Kyläkäräjälle, valitettavasti kaikki löytämäni linkit olivat niin hitaita, ettei vaan kertakaikkiaa toinne laittaa, etsikää itse. "Kyllä olet niin hävitön mieheksseen, että heti tekis mieli hivahuttaa. Tiiä se, mulukku!" En minä tiedä, mistä se päähän jäi soimaan.

torstai 27. syyskuuta 2012

Iloinen leipuri lukee kirjoja ja piikittää itseään

En ole kummoinen leipuri, teen liian löysän, liian kovan, liian hiivaisen tai liian jotain taikinan. Makeisiin leivonnaisiin en ole ryhtynyt vuosiin, kakkupohjatkin kannan kaupasta. Nyt kuitenkin leipä oli loppu, eikä pätkän vertaa kiinnostanut vetää farkkuja jalkaansa, että olisi ihmisten ilmoille työntynyt (ihan normihomma nykyään, vihaan tuntemattomia, ne tuijottavat, kun olen päivällä kaupassa, arvaavat, että olen työtön luuseri). Niinpä taas ryhdyin googlaamaan ohjeita. Ja sitten kun aikani olin tutkinut niitä, tein sämpylät oman pääni mukaan. Ihme kyllä, tällä kertaa jopa onnistuin.

Seesaminsiemen-vehnäsämpylät

0,5 l nestettä (kreikkalaista jogurttia n. 1 dl, lämminta vettä n. 1 dl, sekoitin ne keskenään, ennen kuin kaadoin jogurttipurkin täyteen laktoositonta maitojuomaa ja lämmitin mikrossa)
1 pss kuivahiivaa
1 dl seesaminsiemeniä
1 dl vehnälesettä
1,5 tl suolaa
1,5 tl sokeria
sämpyläjauhoja ja vehnäjauhoja n. 9 - 10 dl (en mitannut)
muutama aurinkokuivattu tomaatti atomeiksi pilkottuna sekä purkista öljyä vajaa 0,5 dl

Lämmitä neste n. 40-asteiseksi. Sekoita leivinkulhossa seesaminsiemenet, vehnälese, sokeri, suola, hiiva sekä pari desiä sämpyläjauhoja. Kaada lämmin neste kulhoo, sekoita hyvin ja jätä hetkeksi lepäämään vedottomaan paikkaan, että hiiva käynnistyy (näkyy kuplina taikinanalun pinnalla).

Sitten käsi taikinaan ja jauhoja kaatelemaan. Sämpyläjauhoja meni ehkä n. 5 dl yhteensä, sitten siirryin loppualustamisen ajaksi puolikarkeisiin vehnäjauhoihin. Kaatelin ja sekoitin. En mitannut, mutta kun taikina hivenen osoitti laidoista irtoamisen merkkejä, lopetin ja kaadoin sekaan aurinkokuivatut tomaatit sekä öljyn. Sitten taas sekoilin, eikun sekoitin, vai mitä se on, alustin taikinaa, vaivasin. Tein sille fyysisesti pahaa, kunnes ainekset olivat mielestäni riittävän sekaisin. Siirsin leivontakulhon tiskialtaaseen, sitä ennen laskin altaan pohjalle tilkan lämmintä vettä ja viskasin astiapyyhkeen leivinkulhon päälle. Pääasia, että taikinalla on lämmin, mutta ei kuuma.

Taikina lepäsi reilun puoli tuntia, nousi noin kaksinkertaiseksi. Kaatelin alustalle melkoisesti jauhoja, sitten taikina perään. Vaivasin ilmat pois, jaoin kahteen palaan, jotka pyöritin pötkyläksi. Pötkylät jaoin paloiksi, n. 16 sämpylää, joita en sen kummemmin enää pyöritellyt pulliksi, kastoin vain päällispuolen maitojuomaan ja dippasin seesaminsiemenissä. Sämpylät makasivat leivinliinan alla sen aikaa, että lämmitin uunini 220 asteeseen. Reilu 15 minuuttia siinä meni, ennen kuin otin ne uunista pois.

Tuli hyviä! Eivät ne kovin kauniita olleet, mutta älyn hyviä, söin lämpimänä kolme. Nyt ehkä tiedän, miten sämpylät saa onnistumaan. Johan tuo oli aikakin tähän ikään mennessä! Onneksi ymmärsin panna osan sämpylöistä pakastimeen, pian olisi metaanivaaran paikka, kun en viime aikoina ole kovin hiilihydraatteja vedellyt suuria määriä.

Pablo Tussetin Nauravat vainajat on myös hyvä kirja. Mutta aivan toisella tavalla kuin Sian nimeen. Nyt liikutaan politiikan parissa, hauska vinksahtanut satiiri, jossa paha saa palkkansa. Kun vaan ensin keksitään mikä se paha on, voisi kai sanoa, että typeryys saa palkkansa. Toinen aivan uskomaton löytö on Craig Thompsonin Habibi. (Onpas kummallinen virhe Liken sivuilla, kun väittävät, että Habibi olisi tytön pelastaman pojan nimi. Ei muuten ole. Mutta lukekaa itse.) Se itse asiassa huusi minulle niin pahasti, että tilasin sen itselleni joululahjaksi. Joo. Jouluun on vajaa kolme kuukautta, kyllä nyt jo voi alkaa miettiä miten vietän valon juhlan. Tai oikeastaan yritän sopeutua ajatukseen, että vietän sen yksin tällä kertaa. Mutta sitä olen tehnyt aikaisemminkin, viime jouluna vaan olo oli hyvä, lämmin ja hellä.

Olen testannut uutta kirpputorikäytettyä piikkimattoani. En tiedä, onko siiitä varsinaisesti mitään hyötyä, mutta sen päällä makoilu ja istuskelu tuntuvat miellyttävältä, toistaiseksi olen pitänyt ohutta kangasta piikkien ja takamukseni välissä, selkä kestää ilman kangasta.  Yksi tuntuva vaikutus matolla on, se toimii diureettina. Naamakirjassa kun kerroin huomiostani, yksi ystävistä kehoitti kokeilemaan sitä juopottelun jälkeiseen turvotukseen. Lupasin toimia koekaniinina ensi viikonloppuna. Hän tosin heti ehdotti, että jos istuisin samalla maton päällä, kun juopottelisin, mutta siihen en suostu ilman katetria. Jos hyvin käy, huomenna pääsen kissavierihoitoon tai vaihtoehtoisesti saan yhden kissanaisen luokseni kylään. Luvassa kuitenkin sosiaalista kanssakäymistä, jota, kuten tiedätte, arvostan suunnattomasti. Paitsi niitä tuntemattomia tuijottajia.

(Olen edelleen ahdistunut, surullinen ja vittuuntunut, mutta tuskin siitä kukaan tahtoo mitään tietää. Koitan pysytellä kevyemmällä linjalla. Päivitän vaikka sitten harvemmin.)

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Terveisiä sateesta

Ulkoilin tunnin verran. Siellä sataa, mikäli ette ole huomanneet. Onneksi on kumikengät ja sateenvarjo. Sadeviitan kanssa olisi tullut liian kuuma, nytkin jos jossain välissä puuskutus oli melkoista.

Toisaalta osa puuskutuksesta johtui ihan silkasta järkytyksestä, kun kävelin rauhallisella metsätiellä ajatuksissani ja eteeni juoksi lampaan kokoinen koira. Säkähdin ja silkasta järkytyksestä kiljahdin, koira tietysti säikähti sitä ja alkoi haukkumaan. Hetken aikaa näytti, että se hyökkäisi kimppuuni, laskin saman tien sateenvarjon itseni ja koiran väliin. Omistaja oli nanosekunnissa paikalla pyytelemässä anteeksi ja karkasi nopeasti paikalta, en edes sydämentykytykseltäni saanut ripitettyä ihmistä, ettei koiria saa pitää vapaana kaupunkialueella edelleenkään.

Ystävät olivat rumunneet kirpputorilla ja löytäneet minulle piikkimaton. Edukas on ainakin hinta, vain 3 euroa. Olen kovin kiitollinen kaikesta saamastani avusta. Ihanaa, kun tietää, että joku silloin tällöin ajattelee minuakin. Eilinenkin oli ihana, söimme ja pelasimme alkuperäisellä porukallamme pitkästä aikaa roolipeliä, edellinen kerta olikin ollut kesäkuussa. Meillä on hivenen muistivaikeuksia, mutta loppujen lopuksi saimme jopa öttiäisiä tapettua ja vähän rikkauksiakin kerättyä. Roolipelaaminen on hieno harrastus, sitä voin suositella kaikille, jotka tykkäävät vaivata päätään ja saavat mielikuvitusrikkaan pelinjohtajan.

Pelkään huomista. Ja tulevaisuutta. Saako mennä alakerran verkkokoppikomeroon pimeään piiloon?

lauantai 22. syyskuuta 2012

Ei

Moneskohan kerta tämä jo oli? Vahva ei oli vastaus aneluuni. Minusta vain ei ole mihinkään, ei ihmissuhteeseen eikä työhön. Eiköhän tämä ala olla tässä.

Tiedän, että molempiin jonoihin on tunkua. Minä vain en täytä mitään kriteerejä.

Pitäisikö hulluuntua vai mitähän tekisi? Pitääkö tässä nyt muka ryhtyä muuttumaan ihmisenä?

perjantai 21. syyskuuta 2012

Lukemisesta

Luin perin kummallisen kirjan, Pablo Tussetin Sian nimeen. Nyt on sitten etsittävä herran muutkin kirjat, oli sen verran mielenkiintoinen kokemus. Jossain vaihessa olin jo jättämässä kirjaa kesken, kun pelkäsin sen muuttuvan kovin veriseksi ja väkivallalla mässäilyksi, mutta onneksi en jättänyt. Vähän hajanainen se oli kuljettaessaan kahta tarinaa rinnatusten, tuli mieleen, että siitä olisi saanut vaikka kaksikin romaania. Toisaalta silloin sitä olisi puuttunut se jokin, mielenkiintoinen tarinoiden risteytyminen, joka nyt minut koukutti. Aina ei tiennyt, näkeekö toinen päähenkilö unta vai ihanko oikeasti se tappaa ihmisiä. Silti hahmossa oli jotain humaaniakin, outo ilmiö.

Tänään on tehtävä kirjastoretki, olen lukenut kaikki lainaamani neljä kirjaa. Kuukausi siinä vierähti, itse asiassa nyt kun asia tuli puheeksi, tajusin, että kaksi lainoista on myöhässä jo pari päivää. Kävin pikapikaa uusimassa ne Helmetissä. Puuh, onneksi kerkesin, vielä tässä ryhtyä sakkomaksuja itselleen keräämään tässä iässä. Niitä en nimittäin ole joutunut maksamaan kovinkaan usein elämässäni, pari kertaa jostain kurssikirjasta.

Sen lisäksi Artemis Fowleihin aikanaan ihastuneena en voinut vastustaa kiusausta Pirsman yläkerrassa kierrellessäni, kun osuin kirjahyllylle ja alennuksessa oli Eoin Colferin Hiuskarvan varassa. Sitä en ole vielä aloittanut, säästelen, niin kuin usein teen hyviksi luulemieni kirjojen kanssa. Maailmassa tosin on paljon lukemattomia kirjoja, etenkin kun vietin tuossa välissä varmaan seitsemisen vuotta lukematta yhtään ainoata. Mutta kun ei vain pystynyt, olin niin masentunut, etten voinut keskittyä. Lukukyvyn takaisinsaamisesta olen kyllä kovin onnellinen, menee tämä työttömyyskin vähän suksikkaammin, kun on hyvää seuraa.

torstai 20. syyskuuta 2012

Kohta yliaikainen

Välillä kirjoitan monta tekstiä yhtä aikaa, välillä ei runosuoli kuki. Välillä tekstit sitten karkailevat käsistä, kun oikein innostun. Niin kuin esimerkiksi eilen, kun tänään vasta ajattelin tämän julkaista oikoluennan ja korjailujen jälkeen. Älkää siis ihmetelkö, jos kuvittelette jo nähneenne jotain tämän tapaista raapustelua. Mutta mennäänpä eilisen pohdintoihin..

***

Helppoahan tämä olisi, jos olisi zeniläinen mielenlaatu. Vaan kun ei ole, ahdistaa, vaikkei vielä ole vuottakaan, kun minut irtisanottiin. Vasta 9 kuukautta. Jos olisin tullut raskaaksi, minulla olisi nyt kääpiö. Mutta eipä näy töitä, eikä enää kääpiöitymiseen ole mahdollisuus. Jotta paskan möivät. Tai möin itse itselleni oikeastaan.

Lapsijutusta tuli mieleen, että jos olisin OH:n tapaisen miehen tavannut silloin, kun vielä olin lisääntymiskykyinen ja suhdetta olisi kestänyt riittävän pitkään, olisin saattanut kääntää kelkkani lapsellisuuden suhteen. En vain koskaan tavannut ihmistä, josta olisin aistinut, että hän saattaisi olla sitoutumishalukas, vastuuntuntoinen ja hyvä vanhempi. Hän on sitä kaikkea. Itsestäni en tosin aivan varma ole koskaan ollut, ja minun sisällänihan se olisi kasvanut, joten ehkä turha spekuloida edes jälkikäteen, homma varmaan olisi kaatunut siihen, että ajatuskin siitä, että sisälläni olisi alien, oli minulle varsin vastenmielinen ja että kipuherkkänä en voinut kuvitella punkevani mitään ulos itsestäni. (Juu juu, on sekin syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen.)

Nythän minä en voi edes hakea parisuhteellista seuraa, vaikka aikaa olisi treffeilläkin juosta. Suomalaisessa yhteiskunnassa kun taidetaan työtöntä seuranhakijaa tituleerata opportunistiksi. Muista nimistä puhumattakaan. Sellainen en ole, niin en voi myöskään vakavissani etsiskellä. Mitä minulle sitten jää? Rauhoittuminen. Juu. Ihan hyvä, mutta vaikeatahan se on. Kuitenkin olen pariutuva luonne, nyt en sitten anna itselleni lupaa edes haistella ihmisiä. Tässä, kuulkaas, käy tätille vielä huonosti, sanokaa minun sanoneen.

Mutta spekulointiahan tämä on. Tulee jos on tullakseen. Osaan minä itseksenikin olla, kunhan taas aikani harjoittelen. Oli vaan niin kiva olla jonkun kanssa, että sitä jäi kaipaamaan. Sama juttu töiden kanssa, sinnekin kaipaan, olen jo pian yliaikaisesti työtön. Ehkä sekin ihme vielä nähdään, että opin oikeasti olemaan tekemättä töitä. On niitä kummempiakin juttuja tapahtunut tässä maailmassa.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

R.I.P. - Battle Beast

On harmittanut koko päivän, tänään se muutos julkaistiin. Kukaan, ei KUKAAN korvaa ihanaa naista. Sen pituinen se.
Olen nähnyt suomalaisen musiikin tulevaisuuden ja sen tuhon. Harmitella voi toki. Olisitte, samperi sentäs, nähneet tuon naisen livenä; jumala. Pieni ja pippuria täynnä.

Tyhjä tynnyri

En kovin usein elämässäni ole ollut sanaton, tarkoitan kirjallisesti, suullinen viestintä on saattanut välillä olla kovinkin huonoa. Nyt etenkin kun työtä ei ole, usein vietän maanantain ja perjantain väliset ajat sanomatta kenellekään sanaakaan, minä kun en mikään puhelimessa roikkujakaan ole. Kun yksi ystäväni ihmetteli, että minullahan tuntuu olevan sosiaalista elämää enemmän kuin kenelläkään hänen tuntemallaan ihmisellä, kerroinkin kirjoittavani niistä aina silloin, kun jotain tapahtuu, siis viikonloppuisin. Viikolla saattaa mennä päiviä, etten näe ketään tai puhu kenenkään kanssa. Puhelinmyyjiä ei lasketa, niille sanon mahdollisimman nopeasti ei. Etenkin inhoan niitä soittoja, joissa minun kuvitellaan edelleen olevan töissä enkä edes pääse väliin toteamaan, että kiitos, mutta olen vailla työpaikkaa, jolle ostaa palveluja tai tuotteita.

Tuntuu, että minulla ei ole mitään omaa kirjoitettavaa. Silti näitä pakollisia kuminoita vaan jostain ulostuu ilmoille.Tai en minä tyhjä ole, mutta kun elämässä ei tapahdu mitään ja tuskailen samojen saatanan asioiden kanssa päivästä toiseen, niin tympii kirjoittaa niistä aina vain uudelleen. Eilisen mieleenpainuvin tapahtuma oli, kun se entisen työn puolesta tarjottu konsulentti taas itketti minua soitollaan. Hän kun kyseli, mitä minulle kuuluu (olisi tahtonut saada rekisteriinsä onnistuneen outplacement tapahtuman), empatian vastaanottaminen tässä tilanteessa on hivenen vaikeata. En minä siis hänen soittonsa aikana itkenyt, vaan vasta sen jälkeen. Kun ei siitä kyselystä mitään hyötyä ole, varmasti kertoisin koko maailmalle, jos töitä saisin.

Luen "kiitos, mutta ei kiitos" -sähköposteja ja mainosviestejä. Tutkin työpaikkailmoituksia, enkä löydä kovinkaan montaa, mihin hakea. En ole yrittäjätyyppiä eikä minulla ole verkostoa, jossa riehua ja osoittaa omaa erinomaisuuttani. Sen sijaan teen valmistavia toimenpiteitä parvekkeen kasviston tuhoamiseksi sekä parvekelasien pesemiseksi. Kylvin kanaparat marinadiin, niistä tulee tänään currya, josta osa menee pakkaseen ja toisen osan syön loppuviikon aikana. Olen tehnyt kauppalistaa jonnekin loppuviikkoa varten, koska silloin roolipelailemme alkuperäisen seurueen kanssa (lue: syömme itsemme kipeiksi, nautimme sopivat ruokajuomat ja sokerihumalassa nauramme pöljälle pelistrategiallemme). Kysyin veljeltäni, kuskaisiko hän ystävän lupaaman talvitakin paikkakunnalta toiselle. Ilmoitin olevani valmis lähtemään lahden taakse juhlimaan synttäreitämme, kun se vain heille sopii. Ryhdyin inhoamaan yhtä tuntematonta ihmistä viidessä tunnissa, mietin, kuinka pääsen inhostani yli, koska se on turhaa, etenkin kun vaikuttaa siltä, että joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä noin kerran kuukaudessa. Ehkä tavatessamme voisin olla tukevasti päissäni.

Auttaisikohan tukeva päihtyminen muihinkin ongelmiini? (Ei tarvitse pelätä, fysiikka ja kukkaro eivät kestä moista ongelmanratkaisutyyliä, mutta ainahan siitä voi haaveilla.)

maanantai 17. syyskuuta 2012

Elämä on paskaa ja sitten sitä kuolee

Minulla ei aikaisemmin ole ollut mitään maanantaita vastaan. Ei ainakaan jatkuvasti, korkeintaan vain silloin tällöin, samoin kuin muitakin viikonpäiviä vastaan, kun ne huonosti sujuivat. Nykyään melkein vihaan, tai ainakin pelkään maanantaita. Kaikki muut menevät töihin ja minä jään kotiin etsimään haettavia paikkoja. Etsiminen sujuu viikko viikolta huonommin, koska koen olevani aina vain huonompi ja epäpätevämpi jopa yksinkertaisiin tehtäviin. Syrjäytyminen on tainnut pikkuhiljaa ryhtyä tekemään pesää luokseni.

Mutta ei se mitään, elävät ne syrjäytyneetkin, ei kun me syrjäytyneetkin, niin pitkään kunnes kuolemme. Sitä odotellessa pääsen iltasella uuteen roolipeliin mukaan. Matkustamme kuulema avaruuteen. Mielenkiintoista. Tänään on tarkoituksena luoda hahmot, tällä kertaa voisin koittaa saada itselleni sellaisen hahmon, joka en ole minä, niin kuin ensimmäinen tyyppini. Jos ryhtyisinkin pahikseksi, osasinkohan? Vai kannattaisiko vain pysyä vanhassa tutussa itsessään, enhän minä osaa muuttaa itseäni avoimia työpaikkojakaan varten...

Sain jostain näytenumeron Suomen Kuvalehdestä. Kiitos, tuntematon taho. Siinä (nro 37/2012) oli juttu tipahtaneesta perheestä; "Romahdus: Tavallinen suomalainen kertoo, miltä puute tuntuu". En minä väitä, että vielä niin pitkällä olisin, mutta kyllä taas alkoi ahdistamaan. Ja toiseksensa säälittivät jutun perheen lapset. Eihän minulla yksineläjällä mitään muuta hätää ole, kun etten voi jakaa hätääni kenenkään kanssa. Jos olisi parisuhde, se joutuisi koetukselle. Jos olisi lapsia, saattaa olla, että alkaisivat epätöivoiset ajatukset pyöriä päässä. Huhhuh.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

"Ihan tavallinen viikonloppu"

Eilen oli pizza- ja telkkaripäivä, koska perjantai-iltana sain ulkoilukohtauksen ja rumusin baareja aina kolmeen saakka yöllä. Ensin vähän ystävän iloksi baarissa kuuntelin karaokea, sitten Roskiksessa ja vieläpä löysin itseni Rocksin baaritiskiltä keskustelemasta jonkun roudarinplantun kanssa USA:n presidentinvaaleista ja yhteiskuntamme eroista. Joo. En ole ihan viisas, onneksi ymmärsin lähteä kotiin ajoissa. Taksilla. Se vähän vituttaa, koska rahaa ei kasva puissa.

Elämänlaatuni pizzanteossa on kohonnut huomattavasti sen jälkeen kun ryhdyin käyttämään durumjauhoja pohjan väkertämisessä. Oikeastaan koko homma on muuttunut aivan naurettavan helpoksi, kun ei enää ole mitään tekovaihetta, minkä kanssa taistella ja menettää hermojaan. Omatekoista tomaattikastikettakin yleensä teen sen verran paljon kerralla, että pakastan sitä pari annosta. Sama pohja kun käy moneen tekemääni ruokaan.

Muuten vietin päivän pesemällä pyykkiä ja tiskaamalla. Iltasella tuli Darjeeling Limited -elokuva, joka oli niin omalaatuisella tavalla hauska, että nauroin ääneen. Anteeksi naapurit, en ole vielä seonnut aivan totaalisesti. Melkein vain. Minulla taitaa olla hivenen vinksahtanut elokuvamaku, toisaalta koska elämä tuntuu olevan hivenen vinksahtanut paikka, niin ne tavallaan tukevat toisiaan.

PS. No nythän minä hokasin, miksi pidän tuosta elokuvasta. Sama ohjaaja on tehnyt toisenkin lempielokuvani, The Royal Tenenbaums -leffan. Heh, pitäisi varmaan lukea enemmän, niin luulisi vähemmän. Tai saattaisi löytää jotain jänskää ihan vain nimiä seuraamalla.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Kaupunkiopaspäivä

Tänään pääsen opastamaan yhtä vanhimmista ystävistäni ja hänen varhaisteini-ikäistä poikaansa pitkin Helsinkiä. On nuoren herran aika ollut päättää, missä käydään ja mitä tehdään. Luvassa on Verkkokauppa.com -vierailu, siellä on kuulema Angry Birds-kauppa. Sen lisäksi ajelemme ratikalla ja metrolla ainakin, koska matkaamme myös Itäkeskukseen. Sinne minullakin on jotain ihan oikeata asiaa, Kappahl tarjoaa taas alennuksella rintareppuja, parit voisin käydä hakemassa pois. Taidan ostaa itsellenikin päivän turistilipun, vierailleni suosittelen kahden päivän lippuja, niin ei tarvitse miettiä, miten paljon ajelee ja mihin aikaan.

Koitan olla ajattelematta tilannettani. Näkisittepä ne tuskanhikikohtaukset, joita itsekseni kehittelen. Ahdistus ei ole kiva laji, siinä stressaantuu ja oikein tuntee, kun ruumis happanee omissa stressihormoneissaan. Jatkuva päänsärky käy voimien päälle, kiristän niska- ja hartialihaksiani aivan huomaamattani. Raha-asiat tuskastuttavat jo nyt, vaikka olen ollut todella varovainen käyttäessäni pesämunaani. Jokainen tililtä kadonnut euro ajaa minua lähemmäs konkurssia, nälkäkuolemaa ja lopullista unohdusta. (Juu, hyvin henkinen vamma, ei tapahdu vielä puoleen vuoteen, mutta se hetki lähenee!)

Elämä pelottaa, mutta varmasti olen paremmassa asemassa kuin kovin moni muu. En ole tipahtamassa minnekään, enkä kuole nälkäänkään, vaikka sitä pelkäänkin. Asiat ovat ihan hyvin ja minun pitäisi osata nauttia tästä ansaitsemattomasta sapattivuodestani, mutta kun en osaa. Että sitä pitää ihmisen olla työhaluinen, helvetti! Toisaalta en kyllä ole niin työhaluinen, että siistijän hommia tai muuta vastaavaa lähtisin etsimään. Ei nimittäin ole koulutusta sellaiseen. Ja liian huono kuntokin.

torstai 13. syyskuuta 2012

Kummituksen keittiökokeiluja

Kun aikaa on vaikka lampaat söisi, niin käytän sitä kummallisiin asioihin. Tänään tuijotin jääkaappiani ja kuivatavarakaappiani sillä silmällä, etten tahtonut kauppaan lähteä. Niinpä ruokalistalle pääsivät soijarouhepihvit. Ohjeen tietenkin väänsin omaan malliin sen jälkeen, kun olin lukenut tsiljoona netissä tarjolla olevaa ohjetta.

Kummituksen soijarouhe-perunapihvit

5 dl vettä, shiitake-liemikuutio
3 dl tummaa soijarouhetta
1 punasipuli, ripaus suolaa, roiskaus öljyä
1,5 dl korppujauhoja
2 dl turkkilaista jugurttia
loraus vettä
tuoretta timjamia, mustapippuria, chiliä, korianterin siemeniä ja jeeraa (minähän käytän aika reilusti mausteita, tein näistä tulisia tyyppejä, mutta kukin päättäköön mausteistaan itse, mikä vain käy, tuoreet yrtit etenkin!)
2 rkl worchester-kastiketta (en mitannut, vaan lorautin)
2 rkl tomaattipyrettä (samoin, iso spruuttaus)
isokokoinen raastettu raaka peruna
2 kananmunaa

Kiehauta vesi, lisää liemikuutio, keitä soijarouhetta 5 minuuttia (tai mitä ohje sitten sanokaan). Jätä se valumaan, puristele kuivaksi. Silppua sipuli mahdollisimman hienoksi, kuullottele pannulla öljytilkassa, ripsaise suolaa alussa pintaan, lisää sipulin luontaista aromia.

Kaada kulhoon korppujauhot, jugurtti ja vesitilkka. Sekoita mukaan mausteet, tomaattipyre, worchester, valkosipuliraaste sekä kuivaksi väännetty perunaraaste. Lisää kuullotettu sipuli, soijarouhe sekä kananmuna. Sekoita hyvin. Lämmitä uuni 200 asteeseen, muotoile leivinpaperin päälle pihvejä tahtomasi paksuisina. Minä tein 9 isoa. Paista 20 minuuttia. Ovat kuumina kovin pehmeitä, joten anna niiden jäähtyä ennen siirtelyä tai sitten käytä kunnon lastaa.

Seuraavalla kerralla kokeilen lisätä seesamin- tai pinjansiemeniä rouheena tai juustoraastetta. Jotain se jäi kaipaamaan, vaikka julmetun herkullisia ovatkin. Voiko ruuasta sanoa, että julmetun hyvää? Miksipä ei?

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Viimeaikaisia tapahtumia

Täytin vuosia. En juhlinut, mutta naamakirjassa narauttivat, kun parilla ystävällä taitaa päivä olla ihan oikeassa kalenterissa. Toisilla taas on sama syntymäpäivä. Jotkut taas ovat sukulaisia. Ja toiset vaan ovat näpsäkkäämpiä kuin toiset ja onnittelevat, vaikkeivat ihan varmoja olekaan syystä. Vanheneminen on ihan ookoo, pitää muistaa vaan päivittää työhakemusteksti.

En juhlinut syntymäpäivääni, koska minulla oli äsken työhaastattelu. Ensimmäinen osio. Jatkosta saan tietää maanantaina. Olisi kyllä niin minun paikka, mutta olen sanonut tuonkin jo niin monta kertaa, etten edes muista. Sen lisäksi olen saanut viisi hylkäävää viestiä. Mielenkiintoinen suhdeluku.

Hugleikur se osaa.
Kävin Alkosta viinipullon, korkkasin sen äsken. Tai vähän, pari lasillista. Tai sitten, soittakaa, niin lähdetään kylille pilaamaan työllistymismahdollisuuteni ja hankkimaan minulle sukupuolitauti. (Juu, en ole humalassa, vielä.)

tiistai 11. syyskuuta 2012

Polttomerkitty

Kun on kätevä emäntä, voi polttaa itsensä myös kahvinkeittimellä. Ei siihen tarvita kuin huoleton kurkottelu tavaroihin, jotka ovat suoraan keittimen takana keittimen poristellessa kahvia. Kyynärvarren herkkään sisäosaan tulee komea jälki, ilmeisesti koitan saada jotain laumamerkkiä aikaiseksi. Onneksi on Bepanthen keksitty, tekee kipeätä mokoma.

Veljentytär ilmoitti saaneensa työssäoppimispaikan naapurista. Taidan saada alivuokralaisen pariksi kuukaudeksi. Puhuimme asiasta jo viikonloppuna, ei tämä minulle yllätyksenä tullut. Ja toisaalta, eiköhän hän suurimman osan vapaa-ajastaan vietä seurustelukumppaninsa luona, että saan myös omaa aikaa. Pitää vain sopia säännöt, luulen, että kyllä näinkin pienessä asunnossa voi pari ihmistä sovussa asustaa. Etenkin jos vain ymmärrän ottaa häneltä ruokarahaa, etten kuvittele omilla 0-tuloillani häntä ruokkivani.

Viime yöksi vaihdoin talvipeiton, nukuin todella hyvin, kun muutamana yönä olin jo palellut ja nähnyt pakkasunia. Tänään ilma näyttää komealta. Uskoisinpa, että on sopiva polkupyöräretkipäivä, rautakauppaan ja lankakauppaan. Samalla voin testata uutta pottaani. Hihihih. Mikä on punainen ja liikkuu musta potta päässä? Tietysti kummitus päivänvalossa.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Arkeen

On se vaan luojan lykky, että olen saanut lukutaitoni jossain määrin takaisin. En enää edes luettele tänne kaikkia lukemiani kirjoja, koska luen kolmen kirjan viikkovauhdilla. Hämmästyttävää! Olin niin pitkään lukukyvytön, en pystynyt keskittymään, että selkeästi jotain positiivista on työttömyys mukanaan tuonut. Nytkin minulla on kesken kolme kirjaa, yksi kertaalleen luettu, yksi oma uusi ja yksi kirjaston teos. Hyvin menee!

Seuraavaksi lähden arkikierrokselle; monster, mol, valtiolle, oikotie. En minä tietenkään mitään töitä tule saamaan, mutta onneksi nykyinen hakemusten lähettely ei myöskään tule maksamaan, kuten muinaisina päivinä, kun piti olla postimerkit ja kirjekuoret. Kehitys kehittyy, jokohan lienen totaalisesti tipahtanut kelkasta?

Eilen muuten mietin kuolemaa. Yyh. Vähän pelotti, että se sattuu. En kyllä vielä tahtoisi, jotenkin tämä kuitenkin on niin mielenkiintoista. Tai jos kuolisin, niin mielellään sitten nopeasti, ettei vaan kitumaan tarvitsisi jäädä. Mutta näillä näkyminen en ole vielä kuoppajuhlaa vailla.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Aika hyvä asia - getting better all the time

Muistan syksyllä vuonna 2007, kun avioliitto-nimisestä helvetistä päässeenä paistoin rasvassa ihan oikeita lihapiirakoita ja tanssin ympäri pientä kaunista kotiani, olin uskomattoman onnellinen. Tiedän, että tulen vielä tekemään molempia, olemaan onnellinen ja paistamaan lihapiirakoita. Nytkin tavallaan olen onnellinen. Toisella tavalla, surullisemmalla. Taas vähän vahvemmin. Minä varmaan vielä kuolen tähän tuntemiseen.


Ja sitten kuuntelin musiikkia:

That my eyes wake up every day with the light of your look, I ask of God
That my mother will not die and that my dad remembers me, I ask of God
That you stay by my side and that you never leave from my life, I ask of God
That my soul never rests when it is about loving you my everything, I ask of God
For all the days that remain and the nights that haven't arrived, I ask of God
For the sons of my sons and the sons of your sons, I ask of God
That my country doesn't spill so much blood and my people will rise, I ask of God
That my soul never rests when it is about loving you my everything, I ask of God

One more second of life to give you and to stay forever by your side
One more second of life to give you and my entire heart to give you
One more second of life, I ask of God

And that if I die will be of love and that if I fall in love will be with you
And that your voice will be this beautiful always, I ask of God
And that if I die will be of love and that if I fall in love well be with you
And that your voice will be this beautiful always, I ask of God, I ask of God

Tämän lähemmäs espanjan käännöstä en pääse, koska en itse puhu espanjaa. Aloitin kyllä, mutta en kerinnyt lopettaa opiskelua, (vai jatkaako?), siksi netistä napattu käännös.

On se kyllä aika nätti poikakin. Musiikkiin minä kyllä rakastuin.

(Vielä yksi asia, kun tuli mieleen. Kyllä minä OH:aa ihan oikeasti rakastin, olen nimittäin laihtunut kolme kiloa. Ja minä en laihdu, koska en laihduta. Outoa. Tai noh, oudompaa olisi, jos en sellaista ihmemiestä kaipaisi. Niin ja toinen juttu; minähän olen henkinen orpo, en voi pyytää jumalilta minkään valtakunnan suojelusta vanhemmilleni, koska vaikka he elävät, he ovat minulle kuolleet. Surullista. Pitkä juttu, kerron joskus, jos ette vielä tiedä. Mutta veljiä minulla riittää ja rakkaita ystäviä. ♥)

lauantai 8. syyskuuta 2012

Maailman paras täti

Veljentytär kirjoitti naamakirjan seinällä olevansa tulossa maailman parhaan tädin luokse syömään. Minä suorastaan liikutuin. (Tässä olisi sellainen naurettava sydän, mikäli sen tekeminen olisi onnistunut, valittavasti seurauksena oli tekstin sekoaminen, kun blogger kuvitteli minun olevan tekemässä jotain html-hässäkkää. Enkä ollut, pöh.) Varmaan pidän häntä jonkinlaisena lapsenkorvikkeena, mutta tuskin hän siitä kauhistuu tai harmistuuu, koska määräilyn ja hääräilyn jätän vanhemmilleen. Samalla pizzalla ruokin myös ystäväni, jonka kanssa jatkamme iltaa saunoen ja muutaman piristävän juoman kera. Nuorisolla kun taatusti on omat iltasuunnitelmansa, niin kuin kuuluukin. Niin oli minullakin aikanaan.

Eilisilta meni Eppu-kissan muistojuhlassa. Kun kerta kissanristiäisiäkin juhlin, niin miksipä en muistaisi kuolemaa. Nauruksihan se loppujen lopuksi meni, niin kuin kaikki kunnon peijaiset. Ihmekös, kun tarjolla oli herkkuruokaa, railakasta seuraa ja sopivat ruokajuomat. Yöllä lähes hyrisin taksissa kotiin ajellenssani. Mutta se taksiajelu on kyllä lopetettava! Kukkaro ei kestä moista rilluttelua!

Elämä on siis yhtä juhlaa ja tapahtumaa. Meneehän tämä näinkin, kun ei kerta muuta ole tarjolla. Parhaat puolethan minä näin saan, rusinat pullasta, vaikken rusinoista pidäkään muuten kuin suklaalla kuorrutettuina.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Pikku kummituksen piha

Olen kovin kotiorientoitunut ihminen. Minulla PITÄÄ olla koti, sen pitää olla MINUN kotini. Yksi ystävistäni nuuskutteli kymmenen erovuoden jälkeen, että kotonani edelleen tuoksuu samalta. En koskaan ole saanut kysytyksi, onko tuoksu hyvä vai huono. Minun se kuitenkin on, paikka tuoksuu minulta, se on kotini merkki. Huvittavinta toki on, etten käytä mitään hajusteita, hajustamatonta pesuainetta, en laisinkaan huuhteluaineita. Joskus minulla oli laventelipussukoita petivaatteiden seassa, siinä tuoksuttimet. En käytä vahvoja hajuvesiä; täällä tuoksuvat mausteet, valkosipuli, inkivääri, chili, mustapippuri, yrtit, jos mikä.

Olen asunut suhteellisen monessa osoitteessa, vanhempieni kanssa neljässä, sen jälkeen 11 muussa asunnossa, suurin osa niistä (5) on sijainnut pääkaupunkiseudulla. Kaiken kaikkiaan olen asunut vain viidellä paikkakunnalla, pääkaupunkiseudulla pisimpään, jo 17 vuotta. Tiedän nähdessäni asunnon, millainen on sen henki ja elämä, ketä siellä on asunut, ovatko ne kiusaksi. Tiedän, voinko elää siellä pidempään, vai olenko vain käymäläinen. Minua ei ole tarkoitettu kiertolaiseksi, minulla pitäisi olla koti, jossa eläisin hamaan loppuun, muuttamatta enää koskaan. Sitten voisin käydä pettämässä kotiani sinne tänne matkoja tehden.

Minulla on ollut kolme kotia, joihin olisin voinut jäädä loppuiäkseni, yksi Itä-Suomessa, kaksi pääkaupunkiseudulla. Kaikissa oleellista on ollut erikoinen, mutta toimiva huonejärjestys (feng shui tai jotain) ja ulos miellyttävä näkymä. Ensimmäisestä läksin vaihtaakseni työpaikkaa, toisesta minut erotti avioero, kolmannesta en toisaalta olisi tahtonut lähteä, mutta kun sain tämän nykyisen, edullisemman ja käytännöllisemmän, pakotin itseni pois, se kyllä sattui.

Nykyiseni on sisältä kaikkea, mitä olen tahtonut kodilta, mutta piha, se ei vaan ole minua. Se on suljettu, en näe mitään, kaikki näkisivät minut, jos pitäisin verhot auki. Ystäväni tosin sanovat, että olen suojautunut melkoisen onnistuneesti. Tänne ei näe, ei edes parvekkeelle. Etenkin kun ikkunoita on kovin vähän ja nekin pieniä, niin kuin nykyään kuuluu olla. Nyt kun olen viettänyt kotonani aikaa enemmän kuin laki sallii, tajusin, että pihallamme on myös joku perhepäiväkotihässäkkä, älkää vain minulta kysykö, mikä, mutta kamalasti siellä on kääpiöitä, jotka kirkuvat elämäniloaan joka jumalan päivä aina kahdeksasta alkaen. Ja minun aina auki oleva parvekkeeni, kuten myös kaikki ikkunani ovat sille saatanan sisäpihalle päin.

Tahtoisin pois. Tarvitsen valoa, tilaa, avaruutta, metsiä, merta, pusikoita. Mitä muuta tahansa, mutta ei suljettua sisäpihaa! Vanhanaikaista korttelifiilistä kai tässä on haettu. Silti tiedän, että en varmaan lähde tästä koskaan, koska vuokra on edullinen, enkä tällä hetkellä saisi työttömänä uutta lainakaan hankkiakseni toista. Parempi vain tottua ja sulkea silmänsä klaustrofobialta. Koti on minun, aluekin on oikea, mutta pihapiiri on väärä.

torstai 6. syyskuuta 2012

Laukun sisältö

Mymskä oli luetteloinut laukkunsa sisällön. Minäkin innostuin asiasta, mutta laukusta en tahtonut kuvaa ottaa, minulla kun alkaa olla sellainen tunne, että jo muutenkin tiedätte liikaa, millaisissa vetimissä liikun ja joku vielä tunnistaa minut. Ja sehän se vasta pelottavaa olisikin, eikö totta? (Tässä saattaa nyt sitten olla pientä sarkasmia liikkeellä.)
Valitettavasti puhelimen salama vähän kiukutteli. Laatu on kaukana tästä kertakäyttökuvasta.
Laukku surullista kyllä alkaa elellä viimeisiä hetkiään, siinä on jopa pari pientä reikää. Ostin sen Sodankylästä kolme kesää sitten, kun olimme Luostolla kesäretkellä ystäväni kanssa. Olan yli viskattava vihreä kangaslaukku oli halvennuksessa, hinta muistaakseni vain 20 euroa. Kassiin on yleensä sullottu seuraavat asiat:

- pieni muistikirja
- mahdollisimman pieni kukkaro, jossa roikkuu poletti ostoskärryihin
- iso trikoohuivi
- liuska rennietä (paitsi, että nyt en ole tarvinnut, kun olen toisenlaisella lääkityksellä kokeilunomaisesti, kiitos omalääkärini)
- Läkerol (käytän niin harvoin, että piti teipata se kiinni
- kynä
- Duroy kasvosilkkipaperirulla (taivaan lahja!)
- sytkäri (yleensä on muuten tupakkirasiakin, minähän poltan silloin kun juopottelen, eli suhteellisen harvoin)
- aurinkolasit kotelossa (väri oli uutena ihana, nyt aika etova)
- käyntikorttikotelo, jossa on miljuuna kanta-astiakaskorttia, sen alla bussikortti
- avaimet, tekohengityssuojain ja leatherman micra entisen työpaikan hissiavaimenperässä
- puhelimen kuulokkeet
- kauppakassi (marimekko)
- meikkipussi
- risassa minigrip-pussissa puhtaita nenäliinoja ja savetteja, matkoilla myös käsidesi
- pillerirasia, jossa on lääkityksen lisäksi silmälasien pyyhinliina sekä korvatulpat
- 2,5 dl vesipullo

Eikä tuossa vielä kaikki, usein sullon kassiin myös kirjan sekä sateenvarjon. Niin ja puhelimen tietysti. Baariin saatan ottaa mukaan taskumatinkin. Mutta en kuitenkaan enää kanna mukanani hammasharjaa, kondomeja sekä vaihtoalushousuja, niin kuin nuorna tyttönä. Tshihhihhih. Siihen aikaan minulla oli vielä pienempi kassi. Toisaalta silloin ei ollut kanta-asiakaskortteja, kauppakassia, käsidesiä tai lääkkeitä. Laukussani saattoi siihen aikaan olla kolmeakin erilaista alkoholia, oli helppo järjestää pienet jatkot missä vain. Oi niitä aikoja

(Ai kamalaa, blogiin oli tultu googlen hakulauseella "tukka kihartuu vaihdevuosien aikana". Kihartuuko? Minusta tulee sitten pian ihan oikea lampas, koska minä luulen, että se alkaa olla menoa nyt.)

It´s easy when you are sad like me

Nyt kun sosiaaliset kontaktit työttömyyden takia ovat harvassa, ovat ystävien kanssa tehdyt treffit nousseet arvoon arvaamattomaan. Ovathan ne elämän merkkejä, näkee ihmisiä, voi kuunnella muutakin kuin omaa huokumistaan, parhaassa tapauksessa pääsee kylille ja näkee aivan tuntemattomiakin ihmisiä. Eivät kauppareissut oikein minulle riitä sosiaaliseksi elämäksi, alan ymmärtää, miltä yksinäisistä vanhuksista tuntuu. Siksipä lataan henkilökohtaisen elämäni kalenteria mahdollisimman täyteen. Koitan vain olla lastaamatta kenenkään hartioille liian suurta lastia "viihdyttämisestäni", koska tiedän, että ihmisillä tuppaa olemaan oma elo ja suunnitelmat. Retkien päälle on sitten hyvä palata kotiin lataamaan akkuja ja hakemaan niitä v*tun töitä, vaikken tiedäkään enää, mihin sopisin. Todennäköisesti en minnekään tällä henkilöprofiililla.

Eilen piti olla Ateneum-päivä. Toisin kuitenkin kävi, lomaileva ystäväni oli innostunut turhan railakkaasti jo tiistaina nauttimaan vapaudestaan. Normihomma, sitähän minäkin olen lomillani touhunnut, enkä missään nimessä siitä voi kiukustua. Harmitti toki vietävästi, toisaalta en sitten osannut itsekseni lähteä kylille notkumaan, en edes ilennyt kysyä ketään seurakseni niin lyhyellä varoitusajalla, etteivät vaan kuvittele olevansa toiseksi parhaita vaihtoehtoja. Enkä toisaalta tahtonut mennä häiriköimään krapulameditoivaa ihmisraasua, vaikka sitäkin vaihtoehtoa minulle tarjottiin. Etenkin kun tiedän, että minulla jalka olisi vipannut ja parhaimmillaankin hän olisi saanut vain hännänpäänsä vispaamaan ystävällismielisesti. En minä kuitenkaan kenellekään kehnoa oloa tahdo.

Iltasella mietin, että olenhan minä surullinen, helvetin suruisa suoraan sanottuna. (Minä kyllä mietin suruani lähes aina kun aikaa on, mutta nyt taas riipaisi kunnolla.) Silmät luppaavat kuin jossain elokuvissa, niissä on suru, kyynelehdin vähän joka välissä itsekseni, kyyrykävelyä, yli- ja alisyömistä tai joutavanpäiväistä huokumista on liikkeellä. Kunpa meillä ei olisi OH:n kanssa ollut niin paljon ikäeroa, vaikka vain 10 tai 15 vuotta. Sekin olisi saattanut riittää jatkamaan tarinaa. Mutta niin kuin yksi ystäväiseni viisaasti sanoi, en voi ottaa vastuuta siitä, ettei ihminen saakaan valita, tahtooko perheen vai ei. Hänen pitää tehdä omat ratkaisunsa, minä olen ne jo omasta puolestani tehnyt vuosikymmeniä sitten. Mutta hyvän tähden, että tuntuu elämä epäreilulta! Vaikka sainkin melkein vuoden iloa, nyt on kovin vaikea oppia olemaan taas itsekseen ja ilman.

Siitä tuntumisesta tosin voi aina sen verran todeta, että ainakin tuntuu jossain. En ole kuollut henkisesti, vaikka joskus sitä synkimpinä hetkinäni toivoisinkin. Taidan olla jotain tuntijoiden sukua ja huonetta, umpisentimentaalinen paska, vaikkei sitä sukuperimän perusteella odottaa voisikaan. Paitsi, että paska tulee luonnostaan. Meillä kun ei ole puhuttu eikä pussattu. Olen tainnut senkin aiheen jo puida ihan akanoiksi. Vanhempani ovat laatuisiansa hirviöitä ja taisivat minuun tartuttaa samat geenit. Onneksi veljet ovat saaneet paremmat. Tai kumppaneiltaan oppineet hyviä asioita, siitä kiitos heille!

Kunpa saisin töitä. Olisi niin paljon helpompaa olla ja elää, kun olisi jotain mitä tehdä. Nyt touhottelen kotona vähän sitä, säädän vähän tätä, mutta mistään ei valmista tule - kun aikaa on mielestäni. Tiedän, että minun pitäisi luoda aikatauluja, laatia suunnitelmia, olla tehokkaampi, mutta välillä aika menee pelkkään hengittämiseen. Sekin tuntuu välillä kovin vaikealta. Sitten vain piipertelen ja elän puolikkaita päiviä. Kun osaisin ryypätä, niin nyt olisi erinomainen mahdollisuus ryhtyä kunnon alkoholistiksi. Sitäkään en osaa. Perkele.

Tämä menee ohi. Pakko on. Kun vaan monistaudun kahdeksi ja pistän sen toisen potkimaan takamustani antaumuksellisesti. Tai sitten luovutan. Onhan sekin vaihtoehto olemassa. Voi olla, että se on ainoa vaihtoehto minulle. Kehäraakille.
RHCP muuten olisi ollut sellainen laulu- ja soitinyhtye, jonka olisin tahtonut nähdä. Vaan kun Suomen piletit menivät ja sitten en tajunnut, että hyvän tähden, olisihan ne voinut Virossakin käydä katsomassa. Tyhmä kummitus (ja se pätee yllättävän moniin asioihin, muun muassa blogikirjoituksiin, en enää oikein tiedä, onko tässä mitään järkeä, että vänisen päivästä toiseen samaa paskaa, tämä EI enää ole kiinnostavaa). Onneksi edes Monster Magnetia pääsen katsomaan syksyn kähmeessä!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kikka kolmonen

Koska asumisoikeusasunnossa saa hyvin hintsusti tehdä muutoksia, tai ne pitää muuttaa ennalleen, jos pois muuttaa, olen ollut lähes yltiövarovainen kodinparannustoimissani. WC:n paperirullanpidike on ollut yksi kettumaisimmista asioista, mihin olen pilttuussani törmännyt. Se on asetettu niin alas ja wc-istuin taas niin lähelle suihkuseinää, että normaali-istuntoasento oli lähes mahdoton.

Aikani mietin ongelmaa parisen vuotta sitten tähän muuttaessani ja keksin väliaikaisratkaisun. Irrotin pidikkeen, ruuvasin ruuvit suihkuseinämän reikiin takaisin, että ne pysyvät tallessa ja liimasin telineen 20 cm ylemmäs samaiseen suihkuseinään. Kivasti se kesti paikallaan, kunnes jäi sunnuntaina kotiin saapuessani käteen, kun riivoin paperia rullasta. Eilen liimasin telineen uudelleen seinään. Jos liimausvauhti tulee olemaan pari vuotta, minä ehkä jaksan tehdä sen jatkossakin. Ja sitten jos tästä pois muutan, ruuvaan telineen takaisin viralliselle väärälle paikalleen seuraavan vuokralaisen riesaksi.

On minulla tallessa se ovikellokin, jonka heti ensitöikseni ruuvasin irti ovesta. Minä en nimittäin avaa ovea, ellen osaa odottaa ketään. Ja ne, joita osaan odottaa, ymmärtävät soittaa ennen vierailuaan ja sitten koputtaa. Kun kerta tähän saakka olen vältellyt ovelta ovelle kuljeskelevia daidekauppiaita, uskovaisia, tv-luvan tarkastajia, virpojia ja muuta roskaväkea, niin tarkoitukseni on pitää heidät poissa jatkossakin. Tämä mikään hollitalli ole.

Urheilukauppa-vierailun yhteydessä poikkesimme myös Kikalantissa. Siellä olisi ollut vaikka mitä! Onneksi ei ole rahaa, muuten minulla olisi riisinkeitin, uusi Gorenje-jääkaappipakastin, Kenwoodin punainen kahvinkeitin, soda streameri, pieni hakkelusleikkuri yrttejä, valkosipulia, sipulia ja muuta pientä pilkottavaa varten. Muun muassa. Saattaisi olla paljon muutakin. Ostin minä kuitenkin jotain; 10 tyhjää cd-r levyä. Tänään lähtevät viimeisimmän retkemme kuvat matkakumppanilleni. Pakkaustekniikkani on jännittävä, kas kun eihän minulla enää ole firman puolesta kuplamuovia tai pehmopusseja. Tshihhih.

Sitten on vuorossa villapitbullien kesytys ja vangitseminen. No daa, imurointi.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Niska rusetilla

Minulla on enemmän tai vähemmän särkenyt päätä kohta viikon. Siitä kirotusta migreenistä alkaen olen kuunnellut eri tasoisia jomotuksia ja kokeillut erinäisiä troppeja (ibuprofeenia, lihasrelaksantteja ja lisää migreenilääkitystä). Mikään ei auta. Pian menevät hermot ja riipaisen niskarusettini umpisolmuun. Eilen kokeilin venyttelyä ja keppijumppaa, tänään aion jatkaa sitä lajia. Pää ei muutenkaan ole parhaassa mahdollisessa kuosissa, vielä sitä tällä tavoin särkemään. Eilinen ukkospuuska oli poksauttaa päästäni jonkun suonen, minä en tajua, mitä tämä oikein voi olla.

Noh, jos vielä muutaman päivän katselen ja kuuntelen ja sitten käyn lääkärissä. Vaikka tuskin siitä mitään hyötyä on.

Mutta nyt on sitten pyöräilykypärä, mattamusta tietenkin. Budget Sportissa oli sopivasti pyöräilykypäröiden ja polkupyörien 40 % halvennusmyynti. Niinpä säästyneellä rahalla mukaan tarttui vielä turkoosi miesten collegetakki. Naisten vaatteet ovat laajalle persoonalleni (rintarauhasille ja lantiolle etenkin) aivan liian kinkkanat. Huomasin, että jos aloittaisin urheilun, naisten urheiluvaatetusta ei löytyisi minulle sopivassa koossa. Hyvä syy olla liikkumatta, vaatteillahan sitä kuntoillaan, eikö totta?

Surullisia uutisia ystävältä, Eppu-herra on tullut tiensä päähän. Huomenna on hänen poismenopäivänsä.  Hammasluussa on suuri kasvain, nyt suukin on alkanut vuotaa verta. Voi ukkeli-raasua, mutta toisaalta 18 vuotta on kissalle kunnioitettava ikä. Hän on elänyt hienon ja täyden elämän ystävän hellässä huomassa. Joskus on pakko laskea irti. Mutta kyllä itkettää. Perjantaina itkemme varmaan lisää oikein porukalla.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Terveisiä Pohjoisemmasta Suomesta

Junamatkailu on kallista, totesin, kun menolipun tilasin torstaiksi. Yli 60 euroa! Puuh. Mutta lupaus oli lupaus, tapanani on ollut ne pitää. Onneksi sain majoittua omaan koloon vierailuni ajaksi, jaksoin  huomattavasti paremmin olla sosiaalinen ja seurallinen. Torstai-ilta meni vanhempieni kanssa, perjantaina päivällä kävin läpi paikalliset rättikaupat äitini kanssa, mitään ei tarttunut mukaan, vain spagetti-rasia Carlsonin keittiötarvikeosastolta. No, kun halvalla sain, maksoi vain vitosen. Äiteetäkin jaksoin suhteellisen hyvin, siinä vaiheessa, kun hän alkoi epäröidä suunnittelemansa lounasmenun kanssa, minulla vähän kipinöi, mutta olin hissukseen. Miten voi ihminen olla niin epävarma?!

Perjantai-iltana ulkoilin ystävän kanssa. Paikkakunnalla oli menossa taiteiden yön vastaava versio, ensin kävimme hetken kuuntelemassa naistrioa, jonka stemmat saivat välillä karvani nousemaan pystyyn. Riipi suorastaan selkäpiitä. Pikku Pietarin torikujalta ystävä osti pari sohvatyynyä 50 % halvennuksella ja minä kuutisen postikorttia. Suomalaista kannattaa vähän tukeakin, mikäli jälki on hyvää. Seuraava kohteemme VB-keskuksen etelä-amerikkalaisten kuvaajien näyttely, johon pääsi kaksi yhden hinnalla, oli kovinkin hintansa väärti, kaksi yhden hinnalla. Näyttely valitettavasti loppui jo eilen, sitä ette enää pääse näkemään, mutta käykää katsomassa jotain muuta. Kiva paikka, eikä liian suuri.

Keittiön tervehdys, savulohta ja muikunmätimoussea.
Tartar - jumalainen anos (vihreä rantu on rucolaa, punainen punasipuligeeliä, keltainen keltuaista ja vaalea pallero on suolakurkkugeeli. Tsiisus, sanon minä!
Tuore makrilli, piparjuurivaahdon ja punajuuricouscosin kera. Pikkuisen turhan suolainen oli makrilli, mutta namia muuten
Sitten kipitimme Jorin baarin kautta syömään ravintola Osiin. Oih, aih ja voih. Kyllä kuopiolaisia hemmotellaan, mutta syöjien lukumäärän perusteella eivät taida ihan ymmärtää mitä saavat. Tottahan se on, ettei ruoka edullisimmasta päästä ole, mutta kun se on HYVÄÄ! Minä en tosin tällä kertaa joutunut maksunaiseksi, koska sain ruuan ikään kuin työpalkkana edelliselta keikaltani. Yllätysmenun alkuruuat huuhtoutuivat Bolligerin kanssa, sitten siirryimme viinisuosituksiin (Chinon Cuvée Les Petites Roches ja jälkiruuan kanssa Piero Gattin Brachetto). Viinit olivat muuten hinnoiteltu erittäin maltillisesti, siitä kiitos.

Härkää 36 h haudutettuna, mustatorvisieniä ja fenkolia - jumalaista!
Tässä olisi pitänyt olla pieni jugurttijäädykepallero ja mustaviinimarjahilloke, mutta olin jo niin pyörryksissä, että unohdin kuvata sen. Namia!
Sesongin marjoja eri tavoin valmistettuna, raikas jälkiruoka, ei kuitenkaan liian hapan. Herkkua
Ihanan herkullinen kokemus! Valitettavasti kuvat ovat kännykkälaatua ja puolisalaa napattu, kun en tahtonut tehdä kuvaamisesta mitään numeroa. Menkää ihmeessä kokeilemaan itse, mikäli sinne päin maailmaa satutte. Tarjoilukaan ei ollut mitään pönötystä tai kikkailua, vaan - tällä kertaa ihan voin positiivisesti sanoa - reipasta savolaista sananrieskoo ilman kompia, sarvia ja hampaita. Meidät herkullinen ruoka rönsytti keskustelemaan ruokaviikonlopusta, jonka aikana tekisimme itse maggaraa, lihalientä, pitkään haudutettuja eväitä, joka päivälle oma teemansa. Siinäpä ajatus!

Ruuan päälle könysimme vielä useammissa baareissa, hauskaa oli, neljään meni. Mutta krapulaa ei tullut. Jippii sillekin!

Seuraavana päivänä veliseni vaimoineen kävi hakemassa minut maaseudun rauhaan. Sitä ennen poikkesimme iltapäiväkahvilla söpössä, mutta susitäydessä Kanelissa. Ihmettelimme myyjätyttösen lehmänhermoja, kun hän jokaisen erikoiskahvin tai annoksen viimeisteli ja kiikutti pöytään itse, astiat kasaantuivat pöytiin ja kaaos oli lähellä ennen kuin hän sai juuri ennen lähtöämme apua. Huh. Minua jo suorastaan huimasi. Hintataso sen sijaan verrattuna pääkaupunkiseudun hintatasoon taas itketti, edullista on. Perkana.

Maaseudulla minut syötettiin, saunotettiin ja olisi juotettukin pyörryksiin, mutta sen verran painoivat niskassa perjantain iltamat, että jo puolen yön aikaan pyysin armoa ja sainkin sängyn. Hyvin nukutti, vaikka vettäkin oli ropistellut peltikattoon aamuyöllä. Mutta minullapa olivatkin tulpat korvissa. Veliseni kysäisi, että jos hänelle yhdessä taloudellisessa asiassa hyvin käy, lähtisinkö heidän kanssaan jonnekin lämpimään, totesin siihen, että minähän olen aina valmis minne vain, jos ei kovin paljon rahaa tarvitse mukaan. Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä paremmin tulen veljieni kanssa toimeen, meillä on suorastaan hauskaa yhdessä. Mukavaa vaihtelua verrattuna lapsuusaikojen riitelyyn ja krenaamiseen.

Ihanaa oli kyllä tulla kotiinkin! Nyt pitäisi ryhtyä siivoamaan, pesemään pyykkiä ja tietysti - hakemaan töitä. Ei kyllä taas nappaa yhtään. Jotenkin koko työnhakuruljanssi alkaa vaikuttaa naurettavalta vitsiltä, ei minulle taida tässä maailmassa käyttöä enää olla. Liian vanha, ruostuneet taidot, väärä ulkoinen habitus, eikä joustavutta pätkän vertaa muuttaa ja myydä itseään. Hermot menevät vielä jonain päivänä.

Edit 14:05 Muistin juuri unen, jonka näin viime yönä. Minulle tuli rintasyöpä, mutta jostain syystä sain nähdä lopputuloksen etukäteen. Tai viisi vuotta hoitokertomusta eteen päin. En siis ainakaan ihan heti siihen kuollut. Täytynee tänään vielä tutkaista, löytyykö sellaista pienen kiven muotoista kasvaimen alkua tissistä. En kyllä välttämättä tahtoisi sitä, mutta jos tulee, niin sitten tulee.