perjantai 29. lokakuuta 2010

Paskan möivät

Onpa ollut harvinaisen tylsä ja typerä viikko, niin paska viikko, että jos se vielä jatkuisi, enpä tiedä mitä tekisin. Pään sisäinen linkousohjelma päällä ilmeisesti, pitänee lisätä sinne iltasella punaviinipesutiivistettä, eiköhän ajatus taas siitä kirkastu.

Todennäköisesti hakemukseni avoinna olevaan paikkaan saapuu vasta ensi viikolla, eikä sitäkään tarvitse jännittää. Laitoin nimittäin kirjeen postiin keskiviikkona ja Itellalla sen kun lakkoillaan, hakuaika loppuu tänään. Jotta sinne meni sekin juttu, kannattiko tuosta nyt edes kertoa? Sen sijaan yksi uusi kollegani lisää työssäviihtymättömyyttä niin paljon, että voi olla, että joudun viskaamaan hänet ulos ikkunasta. Harmi, ettei työpisteeni taida vain sijaita riittävän korkealla.

Löysin iltalehtien juttujen perusteella Facebookiin lisäpalikan, joka estää Javaa toimimasta ilman lupaa. NoScript antaa samalla mm. Vuodatuksen pomppumainoksille kyytiä, eli itse asiassa oikein hieno juttu, vaikken taida tällä hetkellä lukeakaan kuin kahta Vuodatuksen alustalla olevaa blogia. Vuodatus on muutenkin hankalin mahdollinen blogialusta, sen huomasin aikoinaan itsekin. Jopa blogien lukeminen kännykän heikolla yhteydellä on mahdotonta, jos pohjassa on yhtään enempää kuvia tai muutoksia. Peeseestä, vaikka muuten suomalaista mielelläni suosisinkin.

Sain taas yhdeltä kollegalta suppilovahveroita viikon alussa. Tässä tilanne meillä töissä tänä aamuna, kuivatan niitä yhdessä tyhjässä arkistokaapissa. Että jotain hyvää kuitenkin tässäkin päivässä, itse en tänä syksynä sieneen päässytkään kuin kerran, askelmerkit eivät vain sattuneet lankulle.

torstai 28. lokakuuta 2010

Salainen AS persoonallisuus

Tein naamakirjassa autismin kirjo-testin, tulos oli 41 täppää, kun normiväestöllä naisilla täppäset ovat 15 ja miehillä 17. On toki erotettava toisistaan, miltä minusta tuntuu ja miten minä asiat teen. Osaltaan tulokseen saattaa vaikuttaa, että olen viettänyt lapsuuteni erittäin eristetyissä oloissa, ilman ikäistäni seuraa. Sitä sain vasta kuusivuotiaana, kun muutimme paikkakuntaa. En osannut toimia ryhmässä, en tiennyt miten lapset käyttäytyvät, enkä osannut lukea ihmisen elkeitä.

Olen tehnyt kovasti töitä tajutakseni ihmisiä, en vieläkään ole kaikkiseltaan varma, mitä ihmiset tarkoittavat. Tämä ei tarkoita, että olisin mitenkään kylmä, minulle vaan ei ole luontaista läärytä ihmistä kuolasta kosteaksi. Minulla on RAJA, sisäinen elinpiiri, jonka sisälle pääsevät vain harvat. Halailu ei ole lempilajejani, mutta sitäkin olen oppinut sosiaalisesti hyväksyttävästi tekemään. Teen itse asiassa monia asioita luonteeni vastaisesti, mutta toivon mukaan niin sujuvasti, että käyn normaalista.

Asperger-piirteeni olen aika lailla saanut tungettua taustalle, mutta eiväthän ne ihmisestä pois kokonaan lähde. Edelleen saatan uppoutua piipertelyyn, unohtaa ympäristöni, en tunnista ihmisiä, jos he eivät tule vstaan normaalikontekstissa, usein en edes ”näe” ihmisiä, vaikka he seisoisivat nenäni edessä. En kestä valoja, ääniä, äkillistä kosketusta, en voi juurikaan katsoa elokuvia, koska katsominen on ahdistava kokemus. Sen sijaan lukeminen, sanat ja sanoilla leikkiminen ovat hienoja asioita. Käytän tuntemattomien kanssa usein huumoria, koska tiedän sen viihdyttävän ja tiedän, että sen varjolla omituisuuteni ja töksäyttelyni eivät kuulosta niin pahalta.

Opin koko ajan lisää sosiaalisista suhteista ja ihmisistä. Varmaan vanhemmiten vain minä tulen olemaan ihminen, joka tietää, että sisälläni piileskelee pieni AS-persoona, mutta en anna sen enää häiritä itseäni. Mut hei, on siinä oikeasti paljon myös yksinäisen lapsen oppimattomuutta maailmasta, elämän tarkoituksesta ja muusta. Minusta nyt vaan helpointa olisi, jos elämän tarkoitus olisi 42.

Edit 18:28 Huomhuom, ettei kenellekään muulle tulisi mieleen lukea, että luulen tai kuvittelen itseäni autistiksi tai edes vahvaksi asperger-persoonaksi, voitte lakata ajattelemasta moista. Minulla on joitain persoonanpiirteitä, joista suurimman osan olen saanut piilotettua tähän ikään mennessä. Nyt ne ovat kuin surinaa takaraivossa, eivät hakkaava kipu korvien välissä. Ja sitä paitsi, eihän minulla ole mitään diagnoosia, tämä voi vain olla silkkaa epäsosiaalisen ihmisen horinaa. Selvensikö?

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Koska olen sen arvoinen

Eilen kirjoitin raivohullu-katkeruus-siitäs saitte ja niin sain minäkin-tekstin, jota en koskaan julkaissut. Koska ei se katkeruus loppujen lopuksi hirveästi auta. Tuntuu vain entistä pahemmalta, kun sivaltaa sinne tänne ja eritoten itseään. Olenhan minä virheitä tehnyt, en ole niistä juurikaan oppinut, mutta nyt itse aiheuttamani koettelemus alkaa kuitenkin jo melkein olla ohi. Voihan niitä ylläreitä lennellä vielä ovista ja ikkunoista, mutta niistäkin aion selvitä, ellen kuole ennen sitä. Jotta se siitä jälleen kerran, maksamaan joudun, mutta sekään ei minulle mikään uutinen ollut. Kyllä vakuutusyhtiö osaa ihmisen kyykyttämisen, minun ei kannata enää lisätä omaa taakkaani.

Pankkini sen sijaan huomasi, että kappas, avioliittovelka alkaa olla melkein loppu ja lähetti tarjouksen lisäluotosta. Jumalauta, perkele ja juu! Tiedän, että jos olisin yhtään heikommissa kantimissa (tai heikkoluontoinen), kyllä houkuttaisi ottaa tarjous vastaan ja rillutella kolmisen tonnia taivahan tuuliin, mutta ei perkele. Siihen en ryhdy. Kunhan puolen vuoden päästä olen vain asuntovelallinen, ryhdyn säästämään äkillisiä kuluja ja menoja varten. Niin kuin vaikka matkoja varten. Kuinka kaipaankaan Keski-Eurooppaa! Kaupungit siellä ovat niin kauniita, eikä kulttuurishokki käy liian vahvaksi. Jostain syystä en osaa kuvitella itseäni Aasiaan, Intiaan tai Afrikkaan, ensin saisin rytmihäiriöitä köyhyydestä ja sitten jonkun turistitaudin, kun en ymmärtäisi olla syömättä vääriä asioita. Sitä paitsi siellä on kuuma. Minä ja kuumuus emme tunnetusti sovi yhteen.

Luen Denise Minan Garnethill-trilogiaa. Englantilaisuus, skottilaisuus ja irlantilaisuus vetoavat aina minuun, samoin päähenkilön rikkinäisyys, epätäydellisyys ja kekseliäisyys. Tytsy kuitenkin saa kaikelta ryyppäämiseltään ratkaistua rikoksia, joista poliisit eivät tunnu välittävän hevonhumppaa. Ärsyttää vain, kun vahingossa luin ykkösosan jälkeen viimeisen osan ensin ja nyt tiedän, että se raitistuu ja menee AA:han. Pah. Miksei kukaan lopeta ihan vain itse? Ehkä se sitten on vaikeata alkoholistille. Minä en ehkä olekaan mikään alkoholisti – ainakaan vielä, vaikka merkit avioliittoni aikana vahvat olivatkin. Silloin join suruuni ja ahdistukseeni, nyt otan viiniä iloon ja rentoutuakseni. Kamalaa kaksinaismoralismia? Mut jos ottaa vain viikonloppuna ja yhtenä päivänä, niin eihän se kamalan paha juttu voi olla. Vai voiko? (Jos puhun viinistä yhtään enempää, joudun tänään ottamaan pari lasillista... Heh.)

Mut hei, kuulkaas, hei, olen sen arvoinen, että pidän itsestäni huolta, maksan velkani ja sitten matkustan maailmalle. Vaikka juuri nyt kaamos hakkaa päätäni seinään niin, että tekisi mieli irtisanoutua ja heittäytyä peiton alle. Mutta kun se kevät tulee, niin sitten on taas tosi tympeätä etsiä töitä peiton alta nousseena.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Äkäisten unikilpikonnien hyökkäys

Viime yönä tulivat sitten liskot. Tai eivät oikeastaan liskot, vaan erittäin hitaasti avoimesta IKKUNASTA sisään yrittävät kilpikonnat. Ne olivat mustan, harmaan ja vihreän sävyisiä, leväkasvustojen peitossa ja aika isoja. Silmät paloivat keltaisina liskon silminä. Uni oli erittäin eläväinen. Sain kuitenkin ikkunan kiinni, ennen kuin tapahtui pahiksia, jotta sen verran oli alitajunta hereillä, eikä antanut kauhukuvan mennä liian pitkälle, kilpikonnat olivat hitaita, niin kuin normaalistikin ovat. Unessa oli myös ihmisiä, joita en aivan riemuisasti tahtoisi enää tässä elämässä tavata.

Vaikka miten sanotte, että kilpikonnat ovat söpöjä, en voi olla samaa mieltä. En oikeastaan koskaan ole pitänyt niistä, viime yön jälkeen en sitäkään vähää. Epäilyttäviä hitaasti möngertäviä möhkäleitä, joita ei voi silittää eikä niiden kanssa voi leikkiä. Ja vaikka miten sanoisitte, että ihmiset voivat olla söpöjä, niin voin vakuuttaa, etteivät unessani esiintyneet ihmiset ole sen enempää uni- kuin normaalimaailmassa mukavia ja kivoja. Pannahisen painajainen!

Talous on aivan kuralla. Kaikkien laskujen maksamisen jälkeen (paitsi sen vakuutuksen, sitä en aivan purematta niele) minulle jää kuukaudeksi kolmesataa euroa. Enpä edes muista, koska näin olisi päässyt käymään. Noh, laskut todellakin on maksettu (tietysti!), nyt on oikeasti syytä elellä suu säkkiä myöten. Onneksi olen aika hyvä siinäkin lajissa, nyt kun itsekseni elelen ja olen vastuussa vain omasta elostani. Mutta ihan oikeasti, miten voi arviosähkölaskukin olla melkein 70 euroa?

Raha-asioista tulivat mieleen työasiat. En ole vieläkään lähettänyt hakemusta siihen yhteen avoimeen paikkaan. Minulla on aikaa vielä perjantaihin. Tahdonko lähettää sen? Mitä voitan, jos vaihdan paikkaa? Mitä häviän? Olenko menettänyt kykyni heittäytyä ja ottaa riskejä? Siltä vähän tuntuu, parasta olisi olla vain piilossa pahalta maailmalta. Voi olla että tämän tunnustuksen jälkeen otan itseäni niskasta kiinni ja lähetän hakemuksen maailmalle. Tai ehkä sitten huomenna.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Takaisin tähän päivään

On niin hauska lauantai takana, ettei haitannut sekään vaikka sunnuntain vietin koomassa. Ensin koomailin hotellissa aamupalalla ja sitten sängyssä, sitten junassa ja lopuksi kotonani. Vaan kun minulla on Tampereella niin ihania ihmisiä ystävinä, että jos olisin yhtään liikuttuneemmassa tilassa, niin itkua vääntäisin.

Kävin lounastamassa Kaura-ystäväin ja tyttärensä kanssa Tillikassa (grillattua maksaa, pekonia ja hemohessikasa muussia, nom!), sitten kuuntelemassa vähän Eriniä Paapassa ennen kuin toinen ystäväiseni haki minut kihlattunsa tupaantuliaisiin. (Pieni anekdootti sallittakoon, samainen herra on ollut iloisella 80-luvulla myös minun kihlattuni... ;-DDD) Lupasin tehdä ruokaa vieraille, rakentelin apukokin kanssa kiinankaali-papu-tomaatti-chili-sipuli-kookosmaitopadan, tofusatayta sekä pinaatti-cashewpähkinäriisiä. Jälkiruuaksi meillä oli vaahtokarkkeja ja kahvia. Täydellinen ruoka, hienoja ihmisiä, mukavaa seuraa, virkistäviä juomia ja keskusteluja!

Valitettavasti aamuherääminen vaati veronsa, yhden jälkeen oli pakko lähteä hotelliin unille. Ajelin herroiksi taksilla, mikä tuli kuitenkin yllättävän edulliseksi, koska Tampere vaan ei ole niin laaja kaupunki kuin tsadi. Taas minulle kävi niin, etten päässyt laisinkaan tutustumaan Tampereen yöelämään (lue ravintoloihin), mutta toisaalta mitäs minä siellä olisin tehnyt, juonut kalliita juomia ja hymyillyt typertyneenä. Kun laskin taloudellisen tappion eilen illalla, olin positiivisesti yllättynyt, vain 200 euroa! Siinä kuitenkin ovat hotelliyöpyminen ja matkaliputkin. Niin ja ravintolalounas, ei yhtään paha!

Toki tuo tarkoittaa sitä, että tässä kuussa eivät enää kamalasti siviilit juhli, mutta siitä nyt en huolta kanna, kunhan saan jokapäiväisen leipäni sekä pari virkistävää viinilasillista viikonloppuisin. Ei tässä maailmassa, kuulkaas, ole mitään vikaa, hyvä on tällaisena! Ihmisissä onneksi on myös niitä hyviä tyyppejä pahisten lisäksi.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Kevyt linja, kun olen päättänyt

Päätin lakata tuskastumasta viikonlopun ajaksi. Tilanne kun on sellainen, etten sille mitään oikeastaan voi. Ajatustyötä tosin on tehtävä, mutta antaa alitajunnan jyllätä, kun annan sille eväät ajatteluun. Vakuutusyhtiö hakee minulta ex-puolisoni auton liikennevakuutusmaksuja takautuvasti, kun hänhän ei tietenkään niitä ole maksanut eikä onneton näköjään ole saanut ennen kuin toukokuussa vasta poistettua kotteroaan liikenteestä. Minä siis joko kiltisti maksan eur 115 tai kiistän sen. Kiistämistä varten tarvisen AKE:sta todistuksen, jossa kerrotaan minun osuudestani autoon (joka siis on nolla), todistus maksaa eur 12. Jotain joutuisin maksamaan joka tapauksessa.

Viisainta varmaan olisi vain maksaa, neuvotella maksujärjestelyt ja kertoa kaikille, että älkää vaan Tapiolan kanssa ryhtykö tekemisiin. Riistäjiä ja ryöstäjiä ovat, eikä mitään neuvoja saa, vaikka muistan selvästi suorastaan itkua vääntäen rukoilleeni heitä kertomaan, miten saan itseni pois maksajanpaikalta. Ympäripyöreätä paskaa vaan sopottivat, että omistajan pitää tehdä muutos. Niinpä, mutta jos omistaja on pystyynnostettu alkoholisti-piripelle, niin sehän varsin tekeekin muutoksia. Aina kun itsensä huumaamiselta kerkeää. Match made in heaven; Tapiola ja piripäät!

Jos minulla olisi ollut entisen puolisoni puhelinnumero, olisin soittanut ja haukkunut pystyyn. Jotain aion vielä tehdäkin. Jonain kauniina päivänä, kun hän sitä vähiten odottaa. Minulla riittää muistia. Sen lisäksi toivon hänelle pelkkää pahaa, paskaa oloa ja huonoja huimausaineita. Kuolisi, saatana, niin pääsisi yhteiskunta helpommalla. Voi kun kaikki maailman huumeheebot liittyisivät yhteen ja tappaisivat toisensa!

Mutta huihai, nyt loppui väninä. Tänään lähden pikkuretkelleni Tampereelle. Ensin rakkaan ystävän ja tyttärensä kanssa lounas, sitten toisten rakkaiden kanssa juhlimaan tupaantuliaisia, minne olen ilmoittautunut keittiöhommiin. Minä kun nyt vaan satun pitämään ruuanlaitosta, niin miksipä sen siis käyttäisi taitojani myös toisten hyväksi. Kevytkenkäisesti ja -linjaisesti siirryn suihkun kautta kohti Hämettä. Enkä välitä mitä retki tulee maksamaan, kyllä minulla on jo varaa pieniin virkistysreissuihin, ei tässä enää niin köyhiä kuitenkaan olla. Mutta olisi tuolla satasella vaikka mieluummin baarissa istunut kuin antaisi tylsälle vakuutusyhtiölle typerän ex-puolison aikaansaannoksista.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Hirmu hieno ajatus oli päässä

...että olisin kirjoittanut hupaisan tarinan siitä, miten yhteiskunnan kannattaisi järjestää sellainen elämänkoulu meille ihmisenlapsille. Kun meidät säännönmukaisesti ja yhdenvertaisesti traumatisoitaisiin, niin ehkä oppisimme elämään keskenämme ja jopa säälimään sen verran toisiamme, että emme tietoisesti tahtoisi toisiamme loukata.

Sitten tulin eilen kotiin ja huomasin, että vakuutusyhtiö ei ainakaan ihmisyyttä tunnusta. Sitten vitutti, että ikinä olin naimisissa. Sen jälkeen ryhdyin suunnittelemaan parvekepaloa, enkä muuten omaan kotiini. Voi olla, että se tapahtuu vieläkin. Voitte sitten tulla vankilaan katsomaan minua.

Että se siitä, paska eilinen tekee tästäkin päivästä paskan. Pitäkää tunkkinne.

torstai 21. lokakuuta 2010

Minä nyt en ikinä mikään kiva ihminen ole ollut

...nytkin huudan Viron mafiaa, pampiinoksia ja helvetin henkseleitä mukaani.

Jumalauta! Vieläkin sen ex-aviopuolison toimet vaikuttavat minuun. Tuli taas lasku. Mie en ihan aikuisten oikeasti enää jaksa! Silmä silmästä! Viikko tehohoitoa! (Ei minulle, vaan hänelle.) Ja perkele, en muuten jätä viikonlopun viettoa väliin, vaikka nenä valuu kuin keväinen räystäs ja ylimääräinen raha menee, saatana, sen kusipään tökeryyteen.



Jonain päivänä saan tappaa vielä sen hirviön jälkikasvun, koska eihän, vittu, niistäkään eläjäksi ole - noilla geeneillä. Huomenna tälläkin kanavalla palataan takaisin normaalihymistelyyn, nyt vähän aikaa tapan!

Puhtaat värikkäät lakanat

Kukapa ei rakastaisi puhtaiden lakanoiden tuntua ja tuoksua! Minä ainakin. Sen lisäksi rakastaisin hankkia itselleni uusia ja kauniita pussilakanoita, tyynyliinoja ja lakanoita. Nyt vaan ei juuri voi. Etenkin kun makuni tietysti tässäkään asiassa ei ole edukkaimmasta päästä. Minä mitään tyhmiä pastellipussilakanoita tahdo! Tiesittekö muuten, että HM:n Home osastolta saa alle viidenkympin pellavapussilakanan ja -tyynyliinan? Minulla on niitä yksi musta setti, voin todistaa, että ovat oikeasti hintansa väärtejä! Vielä kun jostain edukkaasti saisi pellava-aluslakanoita ja vielä kun olisi vara ostaa niitä, ehkä ensi vuonna.

Pesin siis pyykkiä, vaihdoin lakanat, tein punakaalivuoan, josta tuli niin hyvää, että säin vähän liikaa liian myöhään ja näin kummallisia vatsanvääntöpainajaisia koko yön. Onneksi ymmärsin panna pakkaseen pari annosrasiaa, sieltäpä on hyvä ensi viikolla töiden jälkeen napata valmis ruoka! Muutenkin täytyy pitää pakastimentyhjennystalkoot. Eilen sitä kaivellessani löysin paljon jännittäviä asioita.

Aamulla pääsin osallistumaan HSL:n joukkoliikennetutkimukseen. Minua kyllä vähän nolotti vastailla pelkkää hyvää, kun olen niin joukkoliikennemyönteinen, mutta toisaalta pitää kai jonkun olla nostamassakin keskiarvoa, eikä aina vain marisemassa miten kaikki on kamalan huonosti. Ja marisenhan minäkin silloin, kun jään seisomaan asemille. Normaalia ihmistoimintaa. Mutta kun aikanaan muutin paikkakunnalta, jonka käsitys joukkoliikenteestä oli yksi bussi tunnissa kaupunkiin, rakastuin kerralla pääkaupunkiseudun busseihin, raitiovaunuihin, juniin ja jopa siihen naurettavaan metrontynkään. Minun mielestäni metroverkkoa olisi jo aikaa sitten pitänyt laajentaa ja levittää muuallekin kuin itään. Pohjoinen olisi ollut tosi hyvä suunta! Kaikki suunnat olisivat hyviä!

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Kuinka hyvästä aamusta tulee epäilyttävän tunkkainen

Minulla oli olevinaan vaikka mitä sanottavaa, mutta kun juttelin esi-ihmeeni kanssa aamusella, kaikki katosi pääkopastani. Tyrmistyin taas ameriikan uutisista. Muuta en sitten voikaan asiasta sanoa, paitsi että Amerikka maana tulee vielä joutumaan käsittämättömiin ongelmiin rahanhimossaan. Ihan käsittämättömiä ovat heidän toimensa, heillä eivät taida olla kaikki herneet purkissa, lepakot tapulissa eikä käytössään penaalin terävimpiä kyniä.

Minun pitäisi suunnitella loppuviikon ohjelmani tarkkaan ja huolella, päiviä on turhan vähän. Pitäisi tehdä joitan valmisteluja Tampereen retkeä varten, pyykit kaatuvat pian niskaan, ottoveljen pankkiasioita tulisi hoidella, ja niin ja juu, omat asiatkin vaativat ajattelua. Tai ainakin ruoka pitäisi tehdä. Ajattelin tälle päivälle vääntää punakaalista ja jauhelihasta mausteisen padan. Minä uskon vahvasti ilmiöön nimeltä ”hyvä ruoka, parempi mieli”. Ja kaaliruuat sen kuin paranevat vanhetessaan.

Tänään on taas tilitulitilimeni-päivä. Minua hivenen huolestuttaa tuleva kuukausi taloudellisesti. En jostain syystä ole saanut talouttani tasapainoon kesän jälkeen, olen joutunut ns. normikuolevaisten sakkiin, joilla ei tilillään ole päivää ennen tilipäivää yhtään rahaa. Vähän ahdistaa, mutta antaa ahdistaa vain, en kuitenkaan elä velaksi. Sen lisäksi olen saanut lainaani lyhennettyä kovennettuun tahtiin, joka tarkoittaa, että ensi huhtikuussa pääsen avioliittovelasta eroon.

Kenellekään ei varmaan tullut yllätyksenä, ettei ex-puoliso ole minulle mitään sormusta lähettänyt. Hui hai. Eikö liene sekin vaihdettu alkoholiin ja huumeisiin. Olenko nyt varmasti pyöritellyt pieruvideoita tälle aamulle, että voin jatkaa työntekoa raivoisasti? Varokaa vihaista työn orjaa!

tiistai 19. lokakuuta 2010

Ajanpyörä pykii, mutta pyörii kuitenkin

Eilen kun kipitin töihin, liukastelin kuuraisella asvaltilla. Tänään onneksi oli lämpimämpi aamu. Yö meni kuunnellessa epävireistä urkupilliä, joka kotitalostani oli muodostunut. Pitkiä apeita epävireisiä säveliä soitteli se urku. Parveke säesti epätahtiin kolkottamalla, naputellen tuulen rytmiä. Minä sitten tykkään syksystä, pimeästä, kosteasta, viilenevästä ilmasta, mutta ei kerrota sitä kenellekään, kun se joissakuissa herättää piiloaggressioita. Minkä mie sille voin, etteivät kaikki saa syksystä irti sitä, jonka saan melkein jokaisesta vuodenajasta, uutuudenviehätyksen joka vuosi.

Pelottaa. Menen iltapäivällä hammaslääkärille vihdoinkin. En tahdo suoraan sanottuna edes ajatella, mitä minulle siellä tapahtuu. Kurjinta kunnallisessa hammashuollossa on se, että aina lääkäri vaihtuu, et ikinä tiedä millainen hirviö tai hyvis siellä on vastassa. Ja joka kerta sama selitys: ”Pelkään hammaslääkäreitä, puuduttakaa, kiitos.” Antaisivat jotain hevoislääkkeitä rauhoittaviksi samalla.

Pitäisi tehdä päätös, laitanko työpaikkahakemuksen menemään. Sitä ennen pitäisi soittaa ja kuulostella, mitä avoimessa paikassa oikein tahdotaan. Koitan tolkuttaa itselleni, että ei se vielä tarkoita, että saisin paikkaa, jos haen sitä. Olenhan minä hakenut monta muutakin, enkä ole niitä saanut. En tosin edes ole hakenut kahteen vuoteen. Käyn vanhemmaksi kaiken aikaa, kohta loppuu aika. Sekin pelottaa.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Sinne se meni

...viikonloppu. Aivan liian nopeasti. Eilinen oli ihana lepopäivä.

Sitten tekaisiin pitkästä aikaa meemin, en edes muista, koska viimeksi tällaista olen rakennellut. Tämä on kotoisin TaMiitilta.

1. Kissa vai koira? Voit valita etusijalle vain toisen, vaikka pitäisit molemmista, mutta toki voit mainita, jos olet mielestäsi sekä kissa- että koiraihminen. Kysymyksen pointti on kuitenkin jommankumman etusijalle asettaminen, koska on pakko valita. Vastaukseksi käy myös joku muu eläin, tai se ettei pidä eläimistä laisinkaan. Huom! Älä teeskentele pitäväsi kummastakaan vain siksi, että heijastaisit kyseiseen eläimeen kliseisesti liittyviä myönteisiä mielikuvia persoonallisuuteesi.
Ehdoton kyllä kissalle.

2. Mitä eläimiä vanhemmillasi / lapsuudenperheessäsi oli? Entä isovanhemmillasi?
Meillä ei koskaan ollut mitään eläimiä, ennen kuin itse raahasin ensimmäisen punaisen Oskari-kissan taloon. Olin ehkä 12 – 13-vuotias. Sittemmin kissa olikin ainainen toveri siihen saakka, kun muutin Helsinkiin niin pieneen koloon, etten tahtonut raahata sinne kahta ulkoilemaan tottunutta kissaani, vaan sijoitin ne maalle.

3. Kerro perusteluja sekä sekä kissoista/koirista pitämiselle tai ei-pitämiselle.
KISSAT: Kissa on kaunis, itsenäinen ja tuoksuu hyvälle, paitsi kissan ulosteet. Vittumainen kissa osaa olla tosi vittumainen, siitä miinuksia. Kissa syö vähän, mutta on nirso.
KOIRAT: Koira haisee pahalta, sitä pitää kuljettaa ulkona, se ei viihdy itsekseen. Koira on helpommin koulutettavissa pois huonoista tavoista kuin kissa. Koira voi syödä ihmisen vararikkoon sekä tuhota hampaillaan kengät.

4. Mitkä käyttäytymisen piirteet näet kissamaisina ja mitkä koiramaisina?
KISSAMAISIA: Itsenäisyys, hajamielisyys, omiin ajatuksiin vaipuminen. Notkeus ja nopeus.
KOIRAMAISIA: Laumahenkisyys, mielistelyn tarve, uskollisuus, tottelevaisuus. Kestävyys.

5. Millaiset ammattivalinnat mielestäsi heijastavat kissaihmisyyttä tai koiraihmisyyttä?
KISSA: Seikkailija tai taiteilija.
KOIRA: Sotakoira Musti, poliisikoira; poliisi, sotilas, kouluttaja, liikunnanopettaja. Niinpä...

6. Entä millaiset poliittiset sekä elämänkatsomukselliset valinnat?
Tätä allegoriaa en saa aikaiseksi. Ei vaan synny.

7. Kerro elämäsi rakkaimmista eläimistä jotain?
Kaikki kissat ovat olleet rakkaita, mutta rakkain oli Elvis. Se oli maailman ihanin ja rakastavin norjalainen metsävillapaita, jota tulen kaipaamaan ikuisesti. Täydellinen kissa, kaunis, luonne kuin enkelillä, mutta silti itsenäinen olento. Elviksen kuolema liikutti niin paljon, etten ole lakannut etsimästä hänenlaistaan kissaa. Jos sellaisen löytäisin, pakko olisi ottaa kisu. Ja sille kaveri.

8. Mikä on sieluneläimesi tai toteemieläimesi?
Kettu. Sen nään säännöllisesti ja tunkee pirkuna uniinkin. Toivoisin, että se olisi kissa, mutta ehkä kettu pärjää luonnossa paremmin. Näen mie tosin kissoistakin unta, mutta ketuista näen merkittäviä unia.

9. Mikä eläin aiheuttaa sinussa vastenmielisyyttä?
Hämähäkit, ampiaiset ja itikat. Minä vihaan itikoita, inhoan hämähäkkejä ja pelkään ampiaisia.

10. Onko lempieläimellä vaikutusta ihmissuhteittesi muodostumiseen?
Ystävät ovat melkein järkiään koiraihmisiä, olen tottunut jo siihen. Pitäisikö sanoa, että olen tottunut koiriin vihdoin ja viimein. Kissaihmiset osaavat jotenkin järkevästi olla myös ilman kissaa, kun ei ole mahdollisuutta niiden pitoon.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Oi aikoja, oi tapoja (mut silleen hyvällä)

Kampaajaneito se taas keksi tehdä minusta uuden näköisen perjantaina; tällä kertaa leikkaamisen jälkeen hän veivasi hiukseni korkkiruuvikiharoille. Näytin Pollyannan ja Shirley Templen yhdistelmältä. Tosi söpö! Ei minua hänen kokeilunsa haittaa, koska onhan niistä hupia paljon, ja itse leikkaus onnistuu hyvin. Hän vihjaisi, että viimeinen värjäys oli tuonut hiuksiini vihertävän sävyn ja tarjoutui pesemään sen pois sävyttävällä hoitoaineella. Uskokaa pois, käsittely auttoi, vaikka toisaalta vihreä sävy saattaisi olla aika eksootillinen. Olen niin vakuuttunut, että seuraavalla kerralla annan hänen katkaista hiukseni radikaalimmin, saa leikata minulle sen rikotun pitkän polkkatukan.

Eilisen vietin paikallisen nuorison parissa vapaaehtoistellen. Juma, että ne kakarat ovat IHANIA! Nuorisotalolla käy monta eri kulttuuria edustavaa vekaraa, ja he tulevat niin hyvin toimeen keskenään, ettei tahdo läpi nähdä. Lutuista! Ihanaa! Jatkossa tulen lisäämään vierailujani ohjaajana, tarvetta on, kävijämäärä saattaa illassa olla satakunta nuorta. Ja se on muuten paljon! Nyt kävijämäärää kasvattivat syyslomaviikon erityisohjelmat.

Kivaa oli sekin, kun minua pyydettiin mukaan ohjaajien illanviettoon, yksi heistä on vaihtamassa toimipaikkaa. Mutta ei minusta minnekään ollut lähtijäksi, olin aivan poikki, kun perjantaina tuli vähän taas ystävättäreni kanssa parannettua maailmaa, saunottua ja syötyä hyvin. Väsytti. Kai minusta kuitenkin jotain hyötyä on, kun ottaisivat porukkaansa vapaa-ajallaankin. Mukavia ihmisiä ovat, mutta toisaalta muistelin, miten tärkeätä oli päästä joskus puhumaan jostain muustakin kuin työasiosita vapaalla. Eivät he minua siihen välttämättä tarvitse, ainakaan vielä.

Tänään olen luvannut itselleni sohvaperunapäivän. Kaukosäätimestä ja minusta tulee vielä hyvät kaverit!

perjantai 15. lokakuuta 2010

Kun on kivaa, niin on kivaa

Ihanaa, perjantai! Jeii, menen tapaamaan aloittelevia opiskelijoita! Jippii, sen jälkeen en enää mene toimistolle. Jihaa, menenkin leikkuuttamaan hiukseni. Sitten ajattelin viettää rauhaisan illan saunan, viinin ja ruuan parissa. Huomenna on taas tekemistä, ei toinne hirveästi hötkytä, että jaksaa.

Katsokaas, kun päähartia-ahdistuskipupaska meni ohi, niin olen taas parempi kuin pussillinen uusia. Sen lisäksi olen jo tähän mennessä saanut tehtyä paljon töitä tehokkaasti. Ja syytä onkin, koska joudun lähtemään jo ennen lounasta kirmailemaan kohti opinahjoa.

Toivottavasti teilläkin on kivaa. Tai jos ei kivaa, niin ainakin siedettävää!

torstai 14. lokakuuta 2010

Voitto kotiin – tai ainakin arpajaispalkinto

Tulkoon vaan tuisku, tuuli ja tuiverrus, ei haittaa. Voitin (ihan vahingossa, kun en edes tiennyt osallistuvani) 3xIkuisuuden järjestämän arvonnan. Hän kyseli mitä näkisimme hänen tekevän isona. Voitokseni sain tilata jotain neulottavaa, tahdoin säärystimet, sellaiset 80-luvulta päähäni jääneet kapistukset. Minulla kun on kasapäin nilkkureita, en käytä sukkahousuja, koska ne ovat saatanasta ja farkut paljaaltaan ovat talvella jopa pääkaupunkiseudulla aika viileä vaihtoehto. Ainakin jos tulee se vuosituhannen kylmin talvi.

Sain valita itse mallin ja värin. Ja katsokaa mitä sain! Tosi hienot! Ihanat! Piti eilen mallata niitä kaksien kenkien kanssa.



Vielä en niitä jalkaani laittanut, mutta tulevat varmasti esiintymään julkisesti vielä taajaan ennen kuin kevät koittaa. Aika kiva juttu! Kiitos! Hieno yllätys!

(Ei sitä paljon tarvita, että kiukku laantuu ihan normaaliksi apatiaksi. Pääänsärkykin on melkein hanskassa, olen vedellyt Norgesicia parina yönä, taidan vielä ottaa ensi yöksikin, niin eiköhän tokene verenkiertohäirö hartioissa, sitä se päänsärkyni nimittäin ilmeisesti on. Tai sitten kuolemaksi, mutta enpä välitä siitä.)

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Eipä tässä kurjuutta kummempaa

Kärsivällisyyteni töissä on jokseensakin minimissä. Tyhmiä ihmisiä ja idioottimaista käyttäytymistä, jankkaamista ja suoranaista niskottelua on ollut liikkeellä. Pääkipu jatkuu, tai oikeastaan sellainen olo kuin olisi pää täynnä räkää. Voihan se tietysti ollakin, mutta ulostulo on vähän huonoa. Odottelen tilanteen kehittymistä.

Basilikoillekaan en jaksanut tehdä mitään, varmasti kuolivat viime yönä. Todennäköisesti rosmariinin voisin vielä saada kuukauden verran sitkistelemään ikkunalaudalla, jos nyt sisälle ottaisin. Persilja kestää vielä hetken parvekkeella. Aamulla piti oikein hattu repiä päähänsä, kun pakkasen puolella oli lämpötila. Pyykkiä en jaksanut pestä kuin koneellisen ja tiskitkin jäivät puoliksi pesemättä. Nujusin illan nojatuolissa kirjan kanssa. Taisi olla ihan viisas valinta.

Voi olla, että työ ja olotilani tukevat toisiaan. Voi olla, että nyt ei kannata enempää aukoa suutaan. Voi tulla sammakoita ja pahaa oloa. Mistä tämä nyt ykskaks tällaiseksi muuttui, kun eilen vielä jaksoi naurattaa? (Onneksi edes ottoveli sai alansa töitä, se vain tarkoittaa sitä, että tuskin näemme lähivuosina. Noh, posti onneksi kulkee.)

(Vanha sanonta: You don´t want to start with me. I´m running out of places to hide the bodies.)

tiistai 12. lokakuuta 2010

Valkoista kohinaa, saattaa olla myös harmaata

Minähän olen äärimmäisen hyväkuntoinen siihen nähden, miten vähän teen itseni eteen. Mitä nyt vähän ylipainoinen ja vähän verenpainetautinen ja vähän glaukoomainen, mutta muuten perusterve nuori. Etenkin nuori korvien välistä. Mutta sitten kun tulee joku kremppa, niin se tulee täysillä, eikä hiipien, että siihen voisi tottua. Eilen taas oli niskan ja yläselän vuoro jumittua oikealta puolelta, todennäköisesti olen saanut siihen vetoa jossain välissä. Ilmojen vaihtuminenkin saattaa olla syyllinen.

Eniveis, pää on kipeä kolmatta päivää, niska ja selkä toista päivää. Se ensimmäinen pääkipupäivä oli tosin itseaiheutettua. Viime yönä olin hereillä yhdestä neljään, etsin sopivaa nukkuasentoa. Nyt väsyttää ja selkä on edelleen jumissa, mutta onneksi sain edes pari tuntia unta aamuyöstä. Hyvä niinkin. Ja ehkäpä sitten ensi yönä tulee enemmän unta.

Mietin lauantaista syyshuimaustani aamuyöstä (tietysti!), nolotti ja hävetti, että pitikö sitä taas lähteä. Asiat kun vielä menivät suurin piirtein siihen pisteeseen, että sain jatkopaikan isännän kanssa musiikkiriidan aikaiseksi, ja ihan oikeasti vain nukuin siellä, niin harmittaa sekin. Mutta s**tana, kun ihminen kuunteli niin paskaa musiikkia ja muutenkin oli niin täynnä itseään, että päätin ryhtyä pihtariksi heti siltä siunaamalta. Sitten vaan vielä kiukutti sekin, kun olin niin kaukana kotoa, että pakko oli jäädä odottamaan julkisen liikenteen alkamista ja perkuna kun se rakennuksesta ulospääseminenkin vaati jonkin valtakunnan vakoilijan taitoja, niin olihan vähän kökkö kokemus, vaikka edellinen ilta niin hauska olikin. Ja olisivat ne jatkotkin voineet olla hauskat, vaan kun eivät sitten olleetkaan. Ainakaan niin hauskat, että niille mitään jatkoa seuraisi. Minä nimittäin karkasin sanomatta sanaakaan. (Vähän niin kuin tuomari Nurmion Punaisessa Planeetassa.)

Noin, nyt kun sen olen kirjoittanut pois mielestäni, todennäköisesti pääsen muistosta eroon helpommin, eikä se jää kiusaamaan minua loppuelämäkseni. Ja jospa saisin ensi yönä ihan oikeata untakin.

Eilinen koulukeikka meni erinomaisesti. Tästä viikosta onkin tulossa melkoinen vapaaehtoistyön kukkanen, kun vielä perjantaina menen koululle juttelemaan ja kertomaan lisää tapahtumaköyhästä työstäni, sitten lauantaina nuorisotalolle viettämään nuorten kanssa syyslomaa. Kiva kiva. Ja eilen minulle vihjaistiiin myös yhdestä avoimesta työpaikastakin, joka saattaisi olla ihan kiinnostava. Hakuaikaa on kuukauden loppuun saakka, sitäkin pitäisi pohtia ihan vakavissaan.

Korvissa kohisee. Korvien välinen harmaa aine kuplii. Voi minua. Miksi minä olen niin impulsiivinen pässi?

maanantai 11. lokakuuta 2010

Jos olisin muistanut

...eilen, että tänään on se päivä, kun menen juttelemaan entiseen opinahjooni uusille opiskelijoille, en olisi syönyt eilen sataa grammaa sipsejä. Voitte vain kuvitella, miltä silmätihruni näyttävät. Noh, ehkä ne sulavat parissa tunnissa. Toivottavasti, mutta todennäköisesti eivät.

Tämä ei kyllä minulle mitään uutta ole. Aina kun tiedossa on jotain tärkeätä, en ole parhaimmillani. Muistin kuitenkin laittaa siistit rievut niskaani. Ja kampasin hiukset, jotka olisi pitänyt pestä, mutta vedin ne sitten kiinni, kun ei aamulla ollut ajoissa ylösnousemuksen pariin kiire.

Minä sitä kuulkaa en ole ihan viisas, vaikka miten yritän keinoälyä itselleni hiusten tummennuksella hankkiakin. Eilisestä nyt ei kannata mitään muuta haastella, haaskuun meni, kuten arvata saattaa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kaunista!

Menkää nyt ulos pääkaupunkiseudulla! Täällä on kerrankin ruska.

Eilen illalla söin jumalattoman hyvin Graniittilinnassa, istuin sen jälkeen Juttiksessa, Lennonjohdossa, lauloin Tenkassa ja nakotin humalassa Rocksissa. Sen päälle heräsin aivan väärässä osoitteessa, tuli kuulkaas nuoruus mieleen, kun käpöttelin kotiin meikit poskella aivan äskettäin.

Ei edelleenkään mitään sellaista raportoitavaa. Paitsi että rakastan ystäviäni. <3

lauantai 9. lokakuuta 2010

Kesä talteen

Säilön parvekeyrttejä öljyyn. Äsken tekaisin tupaantuliaislahjaksi lähtevän thaibasilika-chiliöljyn tekeytymään. Seuraa sille tekevät rosmariini-persilja-öljy ja ehkä toinen thaibasilikaöljykin. Niitä voi sitten talven aikana käyttää ruuanlaitossa, marinadeissa, salaatinkastikkeina tai ihan vaan leipää dipaten niihin. Omnom. Joskus vielä uskaltaudun kokeilemaan sieniöljyä, tekeväthän ne tryffeliöljyäkin. Miksipä en kokeilisi vaikka mustatorvisieniöljyä tai tattiöljyä?

Parveke pitäisi myös siivota, mutta jos vasta sitten, kun olen joku kaunis päivä saanut ruukkujen mullat roudattua bioroskikseen. Lue: laiska akka. Mutta tiskattua sain kuitenkin. Pitää olla ylpeä pienistäkin saavutuksista. Minä kun mieluiten tekisin vain niitä hauskoja hommia. Niin kuin selaisin iltaruokintapaikan a la carte menua. Lounaaksi keittoa, että varmasti jaksaa iltasella natustaa kunnolla.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kirjoitan niin kuin en kirjoittaisikaan, ihan muina naisina

Iltapäivällä oli saatanan lähettiläs, televisioksi kutsuttu kapistus, auki, kun sieltä ryhtyi vellomaan tohtori Fileaksen shou. Siellä puhuttiin itsemurhasta. Fileas on aika venkura, itsensä mammonalle ja televiissiolle myynyt persoona, joka yltiöpopulistisesti veivaa avioeroista, insestistä, väkivallasta, riippuvuudesta ja kaikesta kamalasta ihmisen elämässä, tahkoaa sillä rahaa ja saa ihmiset viihtymään. Kumma, ettei herra ole tarrannut kuitenkaan ympäristösaasteisiin, luonnon tuhoamiseen tai mihinkään, mikä estäisi amerikkalaista yhteiskuntaa olemasta juuri niin hillitön kuin on. Tai niin sulkeutunut, rajoittunut tai sisäsiittoinen. You name it, they´ve got it.

Itsemurha on itselleni suhteellisen tuore tuttavuus. On minullakin muutama ystävä ja tuttava poistunut hiippakunnasta oman käden kautta, mutta lähelle tunnetta pääsin itsekin reilu nelisen vuotta sitten. Avioliitto, ihmissuhde, sen ongelmat ja muiden siihen kietoutuneiden ihmisten ongelmat olivat niin kamalia, että tulin vakavissani itsekin harkinneeksi junan alle astumista. Tuntui, ettei tilanteesta ollut poispääsyä. Ryhdyin jopa käyttäytymään niin itsetuhoisesti, että esihenkilönikin heräsi ja kysyi, että mikä minun on.

Minun oli paha olla. Olin tuhoavassa avioliitossa, josta en kokenut pääseväni pois, olin menettänyt ystäväni, talouteni oli pilalla, minulla ei ollut tulevaisuutta. Minut herätti se, kun tajusin, että väkivaltaisessa suhteessa väkivallalla on tapana lisääntyä ja kasvaa. Siinä vaiheessa kun roikuin seinää vasten, eivätkä jalat koskeneet maata, siinä vaiheessa, kun nukuin rappukäytävässä, siinä vaiheessa, kun rahat eivät enää riittäneet muuhun kuin kaljaan ja tupakkaan (ei minulle, enhän minä edes juo kaljaa), tajusin, että jos tästä ei pian pääse, junanalus on lähempänä kuin arvaankaan. Tai ainakin köyhäinhauta.

Onneksi pelkäsin kipua niin paljon, etten mennyt sinne. Onneksi ymmärsin, ettei silloinen puolisoni ymmärtänyt, että ihminen saa lomarahaa (sain pienen jemmarahaston), onneksi minulla oli vanhemmat, onneksi sain työn kautta nopeutetun asuntoasiakäsittelyn, onneksi minulla oli yksi ystävä, jolle puhua, ja toinen, nyt jo ystäväpiiristäni poistunut, jonne pystyin menemään karkuun. Onneksi toinen ystäväni antoi minulle mikrolainan. Onneksi sain pitää työni, onneksi sain paljon omia juttujani pois, ennen kuin jouduin kertomaan, että nyt lähden.

Minulla oli suunnattomasti onnea matkassa. Kaikilla ei ole. Suomessa kuolee vuosittain 27 naista perheväkivallan uhrina. Kaikki kuolemat ovat turhia. Samoin kuin ovat kuolleet tai kidutetut lapset. Miehet, jotka joutuvat vaimojensa puukottamiksi, vanhukset, jotka pelkäävät omia lapsiaan. Fileas on jossain määrin oikeassa, asioista pitää puhua, niihin pitää puuttua, mutta itse sen ylenpalttisen häpeän kokeneena voin kertoa, ettei asiasta puhuminen ole todellakaan mikään helppo nakki. Mieluummin melkein tappaa itsensä, ennen kuin kenellekään kertoo, että se kuolemaan sakka solmittu liitto ei toimi, että se kumppani, jonka kaikista maailman ihmisistä olet omin pikkukätösin valinnut rakastamaan sinua elämäsi loppuun, on hirviö ja elinkelvoton kusipää, joka silkasta kiduttamisen riemusta kiduttaa sinut haudan partaalle ja sen taakse.

Häpeä on paha sana. Surullinenkin. Melkein tein itsemurhan häpeän takia. Sitten päätin niellä senkin kalkin, nousin vähän viisaampana ihmiselämään takaisin. Minulla on vielä monta asiaa käsittelemättä. En tiedä, tuleeko minusta ihmistä enää, mutta ainakin saan nukkua yöni rauhassa. Kamalaa vain on, etten vieläkään pysty puhumaan tästä ilman nenäliinaa. Väniskö kun olen. Mutta uskokaa pois, minä tiedän, miltä ihmisestä tuntuu, jos hän tahtoo viskata kasetin nurkkaan. Ainakin osittain ymmärrän.

(Ehkä nolointa on, kun melkein ryhdyin tilittämään tästä asiasta naamakirjassa, kunnes tajusin, että minullahan ovat sekä veljet että veljeni tytär ystävinä. Ei heidän kuulu tästä asiasta tietää, viattomien.)

Varovaisuus ei ole pelkoa - ei vara venettä kaada

Keksin taas uuden keinon, jota kokeilla isoisäni kihlasormuksen saamiseksi takaisin itselleni. Lähetin ex-miehelleni kirjeen, jonka sisällä on kirjekuori, siinä valmiina työosoitteeni ja postimerkki sekä viesti, että joskohan näin saisin minulle kuuluvan perintökapineen takaisin itselleni. Tuskin saan, mutta olenpahan sitten sitäkin kokeillut. Kotiosoitettani en tahdo hänelle antaa, ilmoitin jopa maistraattiin osoitetietoni salaiseksi, nyt sitä ei siis saa kukaan muukaan, jos minua yrittää tavoitella.

Äitini yritti minua lapsena opettaa pelkäämään miehiä ja koiria. Hän epäonnistui molemmissa tehtävissään. Koirat pelkäävät minua (oikeastaan kunnioittavat kai, eivät ainakaan hypi nenille) ja miesten pelkäämisen opin vasta ex-mieheltäni. Toivottavasti pelko ei jää ikuiseksi vieraaksi, onhan se kamalaa hypätä joka kerta, kun vähän kovemman äänen kuulee. Varovaisuus saisi kyllä jäädä pysyväksi ominaisuudeksi, olen tainnut olla turhan varomaton, jopa uhkarohkea, alkupuoliskon elämääni. Koitan opiskella ja sisäistää sanontaa "ei vara venettä kaada".

Jumageuda, että minua kiukustuttaa, kun en pääse jo etopaskasta eroon. Vaan kun en osaa jättää entiseen kotiini jääneitä minulle kuuluvia asioita ilman huomiota. Lähtiessä oli niin kiire, että yritin vain hoitaa kaiken mahdollisimman nopeasti pois alta, että pääsisin pois. Nyt sitten haikailen juttujen perään. Pahkeinen.

Onneksi on jo perjantai. Huomenna saatan päätyä jopa kaupungille, syömään ainakin. Tänään kun ymmärtäisin tehdä kotihommeleita matalalla profiililla, niin olisi huomenna verekset voimat liikenteessä. Kirjastossakin saa taas kohta käydä, uhkarohkeasti lainasin viisi kirjaa viimeksi, viimeinen on menossa ja laina-aikaa vielä viikko. Edistyn hitaasti, mutta varmasti tässä masennus-ahdistus-keskittymisvaikeus-lukemattomuuden voittamisessa.

torstai 7. lokakuuta 2010

Pienet lampaat sanoo bääbää

Olisi kuulkaas aiheita kirjoituksiin. Useampiin ja runsaisiin, kiittäviin, kritisoiviin ja ihmetteleviin. Mutta kun työ. Ja sitä on niin saamaristi. Miksi, oi voi, miksi olin päivän poissa?

Sen verran mie vaan, että kaunis oli ilma ja Kumu on sellainen paikka, että sinne kannattaisi kaikkien mennä monta kertaa. Hieno, upee ja mahtava! (Tietysti vain sillä ehdolla, että tykkää esittävästä stabiilista kuvasta. Minähän en kestä juurikaan liikkuvia kuvia tai näytelmiä, mutta taideteoksia katselen mielelläni. Niitä kun kerkeää katsella juuri tasan niin pitkään kuin tahtoo ja tulkintaakin saa rakennella aivan niin kuin tahtoo.

Nyt Kumussa on John Constablen näyttely Victoria & Albert Museumista lainassa. Sekin oli aika vaikuttava, mutta vielä enemmän mie tykkään virolaisen taiteen pysyvästä näyttelystä. Kumu on myös rakennuksena tosi vaikuttava.

En mie nyt sitten muuta kerkeä. Päässä soi Yarin Pienet lampaat.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Valohoitovapaalla

Kerrankin pääsin sopivasti ammattiyhdistyksen järjestämään rientoon mukaan, kulttuuriretkelle etelänaapuriin. Kun niitä saamarin saldotunteja vaan riittää, päätin jäädä valohoitovapaalle päiväksi. Saavat tulla toimeen ilman minua, tosin eilisen perusteella se voi olla vaikeahkoa.

Jostain luin virolaisen miehen mielipiteen suomalaisesta naisesta: pulskempi kuin paikallinen, itsevarmempi, puhuu kovemmalla äänellä, on omahyväinen olemukseltaan, mutta pukeutuu huonommin. Meitä on nyt sitten pulskia omahyväisiä yhden ryhmän verran menossa naapurisopua hieromaan. Ei ole minullakaan korkkarit jalassa, aion nimittäin jaksaa kävellä paljon. Minusta virolaiset miehet ovat aina olleet jotekin mukavan näköisiä.

Kotona olen vasta illalla, kukahan minut huomenna töihin herättää? Sanokaa minun sanoneen, kostautuu vielä tämäkin huvittelu.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Pahaa unta

Näin kamalaa painajaista ex-puolisostani. Heräsin ennen kellonsoittoa. Hyvä, että heräsin, mitä nyt unen vähyys vähän harmitti. Hyvä, että se oli vain unta. Ystäväni kuvasi tilaani hienosti, hänen mukaansa olen tassunsa liedellä polttanut kissa, joka kiertää ihanalta tuoksuvaa kalakattilaa, muttei meinaa uskaltaa astua hellalle, kun luulee, että polttaa tassunsa uudelleen. Mutta kaula on jo pitkällä ja kohta lipaisee...

Menevät vain lipaisuhalut moisten painajaisten jälkeen. Huh! Siinä se hullu taas minua kidutti.

Yari ja Se: Pahaa Unta?

sä seisot ikkunassa
mietit mitä kaikkea vois tehdä
jos ei ois tuhansina palasina
ja joku muu jota vihata
mikä tahansa kelpaa
joka pitää vähän aikaa hengissä
työnnät oven eteen tavaroita
ja pyyhit kuvan peilistä

sä tunnet kaupungista
nimeltä jokaisen kadun
ja et eksy kun et liiku
koskaan riko mitään kun et mihkään koske
soitat ystäville: kertokaa mitä musta puhutaan
ne vastaa tytöt susta pitää
koska sä pysyt niistä erossa

vain pahaa unta tää on vaan pahaa unta
sä ainakin luulet sä ainakin luulet

jos sä pelkäät joku huomaa sulloo mitään päällä
jos sä pelkäät ettet muista enää pelätä
jos sä lasket sen varaan että kaikki on vaan pahaa unta



***
Katsokaas, kun vanha täti oli aikoinaan vähän pnuk ja kuunteli tällaista lyyristä nuoren miehen bändiä, jonka muistaa edelleen, vaikka taitaa kohta olla jo kaksi kertaa niin vanha kuin ensimmäisen kerran laulun kuullessaan. Kumma, etteivät jotkut asiat muutu.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Koti-, hius- ja vapaaehtoisasioita

Vaihdoin eilisen metsäretken aivan vapaaehtoisesti kodinhoitoon ja hiustenvärjäykseen. Tajusin nimittäin, että mikäli käyn metsässä, sitten siivoan saaliin ja säilön sen, ei minusta enää ole kotihommeleiden tekijäksi. Sitten kun aikani tuijottelin pölyvilladobermanneja silmiin, päätin, että parempi on tarrata imuriin kuin sieniveitseen, viikolla töiden jälkeen en nimittäin jaksa muuta kuin kaikkein tärkeimmät touhut. Sieniveistä olisin taas saanut pikapuoliin käyttää niiden villapittbullien teurastukseen.

Hiuksilleni olen etsinyt väriä jo useamman vuoden. Mieluiten antaisin niiden olla värjäämättä, mutta se ei minkään näköinen vaalea on niin tylsä, että pakko on tarrata Melodiin ja muihin myrkkyihin. Muutaman kerran olen käyttänyt lievästi punaiseen vivahtavaa vaaleata, mutta kun sekään ei tuntunut oikealta, niin kokeilinpa tällä kertaa tummanvaaleata. Siitä tuli aika tumma, kyllähän se tietysti vaalenee parissa pesussa, vaikka mikäs siinä, voisin minä brunettenakin viihtyä.

Värjäämisen huono puoli on haisuli. Vaikka tiedän, että osa ihmisistä pitää tuoksua ihan kivana, minusta se on aika kamala. Yritin saada sitä pois pesemällä hiuksen normaalisampoolla uudelleen, mutta ei se mitään auttanut, tai ehkä vähän väheni, mutta viime yönä taas heräilin ympärillani leijuvan haisupilven liikkeisiin. Inhaa, etenkin kun hiukset vielä ovat aika lähellä nenää. Yyh.

Minua vähän harmistuttaa vapaaehtoistyöni tällä hetkellä. Olen yrittänyt varmistaa itselleni joitain päiviä syksylle, mutta jostain syystä yhteyshenkilölläni on ollut vaikeuksia vahvistaa niitä minulle. Tulee mieleen, että tahtovatkohan/ tarvitsevatkohan he edes minua. Kohta alan olla sitä mieltä, että en jaksa yrittää. Vähän tyhmää, mutta en koskaan ole ollut hyvä tuppautumaan, jos yhtään tuntuu siltä, että olen liikaa tai vaivaksi.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Lokakuun kukkaset

Perjantaina kaupassa käydessäni ostin kimpun ruusuja. Ruusut ovat kauniita, lempikukkiani auringonkukkien, neilikoiden ja gerberoiden lisäksi, kunhan vain eivät ole keltaisia. Vain auringonkukalle sopii keltainen väri. Löysin kaupasta punaisen hyvinvoivan kimpun, toivottavasti se piristää eloani useamman päivän.

Ystävän kanssa istuskelin iltaa. Tulin testanneeksi pizzajauhojen toimivuuden. Hyvä tuli, kerrankin. En mie nyt aivan malttanut ohjeessa pysyä, maustoin pohjaa tuoreella rosmariinisilpulla, nokkosella ja oreganolla. Pizzassa kuitenkin tylsin ainesosa on pohja, minusta se on aina kaivannut makua. Nyt oli, namimakua!

Eilen en käynyt housukaupassa, en vienyt pulloja enkä lähtenyt kylille juhlistamaan ystäväpariskunnan hääpäivää. Makasin sohvalla ja sängyssä, luin, katsoin telkkarista paskaa, ja nakertelin pizzapaloja. Tänään toivon pääseväni metsään hankkimaan muutaman sienen lisäksi vähän sielunrauhaa ensi viikon seikkailuja varten.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Aivomato

En aio levittää päässäni soivaa aivomatoa kertomalla, mikä biisi siellä jyllää. Mutta se on paha, uskokaa pois. Sitä on jatkunut jo kolme päivää. Tänään on ryhdyttävä vakaviin toimenpiteisiin, juotava pullollinen alkoholia ja huudatettava heviä korkealta ja kovaa, jos ei ymmärrä mato muuten toeta. Flunssaakin kyllä pukkaa, mutta mitäs siitä. On niitä samalla aineella flunssiakin hoidettu. Ja saunalla.

Kerroin jonkin aikaa sitten, että naamakirjan puolella yksi koulukavereistani löysi minut veljeni avulla. Muisti hänen nimensä ja hän kun vaikuttaa samassa läänissä eikä ole vaihtanut nimeään, niin oli helposti hahmotettavissa. Eniveis. Me olimme M:n kanssa kuin paita ja perse ala-asteen ensimmäiseltä luokalta alkaen, vanhempamme jopa pukivat meitä samanlaisiin vaatteisiin jossain välissä. Hänen kanssaan tuli seikkailtua enemmän kuin laki sallii, tämä ihan sananmukaisesti, kaikki ei ollut virkavallankaan hyväksymää toimintaa. Autiotalot, rakenteilla olevat kerrostalot, hevostallit, apteekkarin isot tanskandogit, lehmien laidunmaat, riittteessä olevat järvet, joet, ladot ja metsät tuli koluttua. Hän oli Pertsa, tutkija ja seikkailija, mie olin Kilu, arempi ja aina kotiin karkaamassa.

Emme ole tavanneet lukion jälkeen, elämällä on tapana vierottaa. Mutta arvatkaas, meilläpä on marraskuun puolivälissä treffit aika lailla keskellä Suomea, hän kun asustaa Inarijärven laitamilla ja minä taas pääkaupunkiseudulla. Panemme riidan puoliksi ja näemme Oulussa. Heh. En nimittäin aivan heti näe itseäni niin pohjoisessa Suomessa, etenkään kun en ikinä ole siellä käynyt, eikä autoakaan ole. Eikä tietysti hänelle ole yhtään helpompi saapua pohjosesta etelään yhden viikonlopun aikana.

Kaamosmasennusta torjumaan mitä parhain keikka tiedossa! Jippii!