perjantai 29. kesäkuuta 2012

Näillä mennään

Ei tullut unta, mutta Omahoitaja tuli. <3 Mietin tässä juuri, että mikäs hätä minun on ollessa, vaikken ihan tässä maailmassa liikkuisikaan. Oman pään ulkopuolellakin on välillä ihan hauskaa. Mutta ensi viikolla otan kyllä pillerikuurin, jos ei unta ala sitä ennen löytyä. Nyt saa Omahoitaja katsoa perääni, jos alan kovin höperöimään. Ja tuskinpa alan, enköhän ole jo tottunut unettomuuteeni.

Seuraavaksi väännän uuniin täytettyjä tortilloja. Enchiladas Suizas - taas vähän ohjetta varioiden tietenkin. Minä nimittäin tahdon omaani tomaattikastikkeen päälle. Mutta kuka nyt enää kuvitteleekaan, että osaisin ruokaohjetta kirjaimellisesti noudattaa...

Sadetakki, vesipullo, antihistamiini, päänsärkylääkitys, korvatulpat, tupakit, lämmin vaate, taskumatti... Tänään korkkarit, huomenna matalat kengät ja jos sääennuste paikkansa pitää, sunnuntaina sandaalit. Elo on yhtä Tuskaa.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Tuskastumista

Kävin eilen TE-toimistossa. Jotenkin minua taas alkoi ärsyttämään suunnattomasti työvoimatoimiston paapova ote työtöntä työnhakijaa kohtaan. Lähtökohtainen ajatus tuntuu olevan, että kusettamassa ja huijaamassa yhteiskuntaa ja ansaitsemattomia etuja kalastelemassa olemme kaikki. Etenkin kun työkkärin tavat auttaa rekrytoinneissa ovat kovin vähäiset. Siis onkohan kukaan ikinä saanut sen heidän cv-nettinsä kautta töitä? Tai työvoimatoimiston kautta muutenkaan? Minulla nyt vähän usko repeilee.

Ja mikä henkilökohtainen suunnitelman laatiminen yhdessä virkailijan kanssa se sellainen on, että itse olen hakenut koulutukseen, itse tiedän mitä töitä aion hakea ja mitä aion seuraavaksi tehdä? Hän vain kirjasi muistiin sen, mitä minä aion tehdä, mitään uusia ehdotuksia tai ajatuksia ei tullut. Sitten vielä piti virallisesti kuitata lappu, että varmasti teen nyt sen, mitä olen luvannut, tai mörökölli minut vieköön. Sainhan minä toki jotain, uuden ilmoittautumispäivän syyskuun loppuun. Justiinsa. Toivon todella, että minulla on töitä tai opiskelupaikka sitä ennen.

Mutta ei voi auttaa. Tilanne on, mikä on. Eikä minua enää edes häiritse työttömänä olo. Tekemistä tuntuu riittävän. Tänään pitäisi tehdä jotain vahvaa ja tukevaa ruokaa, että sitä riittäisi koko viikonlopuksi, ehkä enchiladas suizas tai sitten kummituksen versio makaronilaatikosta. Kas kun kokemuksesta tiedän, että festareilta kun yöllä kotiinsa koluaa, niin mikä on ihanampaa kuin mennä täydellä vatsalla nukkumaan. Tuska alkaa huomenna. Omahoitaja saapuu jo tänään. Sunnuntaina minulla on todennäköisesti kipeinä pää, jalat ja nivuset.

(Ja saatana, jos ei sitä unta ensi yönä tule, niin jo on perkele! Tämä on uhkaus, Nukkumatti. Saattaa olla hengenlähtö lähellä, jos ei unihiekkaa ala tippua!)

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Olihan iltamat!

Elämä on ihanaa, kun tapaa rakkaita ystäviään, teen ruokaa ja juomaa on tarjolla sopivasti! Mainitsinko kissahoidon? Polveni ovat kisuvarninnan takia täynnä pieniä punaisia kynnenpistoja. Baarejakin tuli kierrettyä, biljardia "pelattua". Onneksi ei oltu vakavalla kilpailumielellä liikkeellä. Pitäisi pelata useammin, koska se oli itse asiassa ihan hauskaa. Olen vain unohtanut kaiken joskus oppimani. Maanantai-ilta Helsingissä voi olla eri hauska, jos on oikeassa seurassa liikkeellä.
Kirppu tutkii kassia.

Kirppu rakastaa kummitusta.
Mutta kun ystävä tahtoi uimaan vielä iltariennon päälle, iski uskonpuute ja väsymys tarpoessa pitkin hiljaista öistä Helsinkiä. En siis vieläkään päässyt Hietaniemeen niin kuin kunnon raskalin kuuluu. Otin lähikadulta taksin ja ajelin kotiin. Mietin ennen unille menoa, että saattaa tulla melkoinen karpula, kun tuli sen verran sekalaisia drinksuja nautittua. Mutta ei tullutkaan. Väsymys kyllä on melkoinen, voisin kaatua takaisin sänkyyn.
Kirppu on viisas ja antaa rakkaushoitoa.

Suosittelen muuten kokeilemaan Sara La Fountainin chorizo-vodka-pastaa. Sen verran tuunasin ohjetta, että vaihdoin chorizot marmoripekoniin ja  raakamaggaraan, jonka puristelin ulos kuorestaan pannulle. Ne siis silputaan pannulle yhtä aikaa sipulin kanssa, lisäsin reseptiin myös sipulin. Juu ja kirsikkatomaatit korvasin pienillä luumutomaateilla, kun olivat edukkaampia. Pilkoin ne neljäsosiin. Oli muuten herkkua.

Ihmiset ovat ihania. Etenkin ystävät. Ja kissat! Ne ovat ylivetoja!

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Jälkijuhlaa

Kun ei tullut Ukon juhlaa vietettyä, niin juhlin sitten Uunon päivää. Eilen kun oloni alkoi paranemaan, huutelin naamakirjassa kurillani kavereita leikkimään kanssani, yhdeltä taholta vastattiin myöntävästi. On se vaan kiva, että ystävissä on muitakin vuorotyöntekijöitä, silloin tällöin käyvät halut ja aikataulu yksiin ja tänään meillä onkin treffit. Pääsen toteuttamaan monia mielihalujani; rapsuttamaan kissoja (kummikissin rakkausenergiahoitoa!), juttelemaan fiksuja (tästä en kyllä enää ole ihan varma omalta kohdaltani, mutta teen parhaani), naureskelemaan (toivottavasti), tekemään ruokaa ja nauttimaan virvoittavia vesiä.

On tämä elämä pellossa toisaalta ihan mukavaa. Omahoitaja vaan oli katkerahko kuullessaan asiasta, kun hänellä yövuorot vain jatkuvat. Kaksi kollegaa on sairaana, eikä sijaisia ole saatu. Hänelläkin nimittäin olisi tänään ollut jo yövuorojen jälkeinen lepopäivä. Siinä se menee samaan syssyyn huominen vapaakin. Olen vähän huolissani, miten hän jaksaa ensi viikonloppuna festareilla huonolla levolla. Unta hän onneksi saa myös päivisin.

Bongasin yhden uuden paikan haettavaksi ja toisen, jota en voi hakea, vaikka titteli olisikin oikea. Yrityksen toiminta-ala kun on sellainen, etten hyväksy sitä. Aion tässä vaiheessa kranttuilla sen verran, että koitan olla sotkeentumatta amerikkalaisiin yrityksiin tai moraalilleni sopimattomiin yrityksiin. Joo, haukkukaa pois, että hulluhan se on eikä ole työttömän varaa kranttuilla. Mutta en vaan voi pakottaa itseäni.

Mutta minuun ei satu! Elämäni ilmapallona; intoa täynnä, kun mihinkään ei satu. (Korvien väliä ei lasketa eikä hipaisusta oteta.)

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Troppia kitusiin

Kauhea on ihmisella dilemma. Jos en ota enää yhtään särkylääkettä ennen unille siirtymistä, herään kukonlaulun aikaan kamalaan kurkkukipuun. Jos taas otan, herään noin kolmen tunnin päästä tolkuttomaan närästykseen ja siihen, että sappi nousee suuhuni. Puuh. Taidan kuitenkin valita sen kurkkukipuherätyksen. Finrexin ja ibuprofeeni ovat parhaita kavereitani Rennien lisäksi.

Enpä muista, koska viimeksi olisin näin rauhallista juhannusta viettänyt. Mutta eipä asia ole edes rassannut. Hyvähän tässä on olla, talo, oikeastaan koko pihapiiri on kuin huopatossutehdas. Melkein säikähdän joka kerta, kun joku avaa alaoven. Unia olen katsellut useammassa vuorossa. Ja syönyt aivan liikaa. Kirjoja olisin voinut käydä kirjastosta, mutta onhan noita hyllyssä kertaalleen luettuja, joita ei sitten kuitenkaan muista.

Ketään en ole nähnyt, kun en pysty edelleenkään kunnolla puhumaan. Tulee yskä. Pyöräilemään olisin tahtonut, mutta kun eivät taida keuhkot kestää. Kävellessäkin ryhdyn rykimään niin, että tyrät vaan ryskyvät. Onhan tuota aikaa. Niin kirjoitti Omahoitajakin, sen jälkeen kun oli todennut, että mieluummin hän minun kanssani olisi kuin töissä. Minä taas mieluummin olisin vaikka töissä kuin sairaana itseni kanssa. Hullu... työhullu.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Dosetti

Olen kierrellyt ja kaarrellut hyllyä salakavalasti. Välillä vilkaisssut ujosti, tutkinnut hintoja sivusilmällä. Kääntynyt kannoillani ja palannut takaisin. Kunnes vihdoin tänään hakiessani rohtoja äänettömyyteen ja alkavaan räkätautiini rohkaisin mieleni ja vastasin myyjän kutsuhuutoon:

- Kuinka voin olla avuksi?

- Dosetteja. Tarvitsen dosetin, kuiskuttelin myyjälle (ääneni on lähes kokonaan kadonnut).

Kuuntelin lyhyen tehokkaan luennon eri malleista. Ensin hiplasin herkullisen väristä pientä ja pyöreätä, mutta jostain syystä siitä tuli mieleeni peräpukamarengas. Toisaalta, siinähän olisi tullut hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska fyysinen hajoamiseni kaikin puolin on alkanut. Minulla se näköjään tuhoaa ainakin silmät, kuulon, sydämen, verisuonet ja peräsuolen. Ihanaa.

Otin vähän suuremman kuin yhden lääkkeen dosetin. Punaisen tietenkin. Yksi lokerikko jää vielä vapaaksi, annostelijaan mahtuvat viikon lääkkeeni. Voisin tietysti huijata itseäni ja teitä väittämällä, että se on vain matkustamista varten, kun totuus on, että minä en enää aina muista, olenko syönyt lääkkeeni vai en. Pari viikkoa sitten natustin samana aamuna kaksi verenpainelääkettä ja hoipertelin koko päivän kuin happikatoinen kala kuivalla maalla.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Ja kun pään kapasiteetti alkaa hapertua reuna-alueilta, tarvitaan apuvälineitä. Ei tästä varmaan enää pitkä matka ole sokeain keppiin, rollaattoriin ja motorisoituun sänkyyn. Ei ainakaan sen perusteella, miltä minusta tuntuu. Mutta se on vain fyysistä, psyykkisellä puolella en varmaan koskaan ole voinut paremmin. Kaikki on hyvin, vaikka fysiikka vähän rimpuileekin jo vastaan.

***
Suomenuskon sivuilta tulee toivotukseni Mittumaarin viettäjille:

"Vuoden pisimpiä päiviä kesäpäivänseisauksen ympärillä on kutsuttu pesäpäiviksi. Ajateltiin, että aurinko lepää kiertonsa korkeimmalla kohdalla pesässä maailmanpuun oksilla. Murroshetki teki maailmojen rajat hauraiksi: näinä päivinä tehdyillä teoilla oli suuri vaikutus ihmisen kohtaloon. Saamelaiset, jotka pitävät itseään auringon jälkeläisinä, söivät keskikesällä aterian auringon kunniaksi. Aterian alkajaisiksi he rukoilivat polvillaan auringolta päivänpaistetta ja menestystä poroilleen."

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Äänetönnä

Eilen aamulla heräsin kurkkukipuun, karhennusta riitti, samoin hömelöä oloa. Kävin koulutusinfossa, tapasimme Omahoitajan kanssa kaupungilla. Kävimme syömässä, tulimme kotiin, otimme päiväunet, saunoimme ja nautimme elämästä. Sellaista pientä kivaa. Seuraavan kerran näemme vasta juhannuksen jälkeen, hän tekee yövuoroja. Hyvä niin, lisät muodostavat kuitenkin oleellisen osan hänen palkkaansa.

Itse olen muuttumassa äänettömäksi. Lupasin soittaa yhdelle entiselle kollegalle, odottelin iltapäivään saakka josko ääneni kirkastuisi, mutta kehnosti kävi. Puhelimessa höpöttäessämme huomasin äänen hiipuvan hiipumistaan, kunnes kuului vain pientä pihinää. Onneksi mihinkään ei satu paljon, vähän kurkkuun. Kuumettakaan ei ole, vain sellainen yleismaailmallinen väsymys. Sitä se vähissä vaatteissa ympäri kyliä rymyäminen viikonloppuna teetti. (Omahoitajalle naureskelin, että olen nyt täydellistä tyttöystäväainesta; hiljainen ja halukas, mutta olen kuulema jo muutenkin sellainen. <3 On se ihana ihminen.)

Luvassa oleva koulutus vaikuttaa hyvältä. Nyt vain on löydettävä yritys, joka tahtoo minut opiskelemaan ammattiin. Kouluttaja tosin kysyi luvan saako hän lähetellä cv:täni yrityksiin yhteen toiseenkin koulutukseen liittyen. Miksipä ei, sanoin minä. Parempihan se on, jos on kaksi saumaa yhden sijasta. Nyt voin ottaa rauhallisemmin kesän ajan, mitään tuskin tapahtuu ennen elokuuta.

Uuden verokortinkin tilasin. Veroprosenttini loppuvuonna tulee olemaan alle viisi. Oho. Eivät kyllä tulotkaan kovin kummoiset ole, mutta tulen toimeen. Todistusten muuttaminen pdf-fileiksi on edelleen vaiheessa. Ehkä käyn vain ottamassa kopiot kaikista ja lähetän tavallista etanapostia työttömyyskassaan.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tuleva työtön kiukuttelee

Huomenna on viimeinen irtisanomispäiväni. Ylihuomenna olen työtön. Ryhdyin vihdoin tutkimaan, mitä minun pitää ihan konkreettisesti tehdä työttömyyden koittaessa ja törmäsin jälleen kerran puutteeseen. En pysty tekemään kotosalla pdf-dokumentteja. Perkele. Mikäli Omahoitaja ei minua kerkeä auttamaan, on alettava ruinata työssäkäyviltä kavereilta apua. Muutenkin koko proseduuri vaikuttaa kovin monimutkaiselta, epäonnistumisen mahdollisuuksia on monta. Ja se taas tarkoittaa, että työttömyyskorvauksen maksu viivästyy ja henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuus lisääntyy eksponentiaalisesti.

Eilen oli mukava päivä kuitenkin. Entisen kollegani kanssa kävimme tutustumisretkellä Billnäsin Ruukilla. Mielenkiintoisin osuus olisi ollut taidenäyttely, mutta meidät lampaat ajettiin aika pikaisesti eteen päin. En kerennyt kuin pari kuvaa napata.
Kilpailun voittaja Samuli Alonen tekee mielenkiintoista veistostaidetta. Mikäli minulla olisi auto, mieluusti menisin tutustumaan ajan kanssa koko näyttelyyn. Menkää te muut, jos voitte. On se vanha ruukki muutenkin kaunista seutua. Ja ruoka oli hyvää!

Tänään menen kokeilemaan onneani yhden työvoimakoulutuksen suhteen. Mikäli en pääse töihin etuovesta, niin kokeilenpa sitten takaoven kautta. Katsotaan miten akan käy. (Mutta nyt sylettää niin, että silmissä välillä sumenee. Tahdon töitä!)

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Kaisaniemessä Stingin kanssa

Perjantaina murjotin kotona. Päivän huomattavin tapahtuma oli komeron nurkkaan unohtuneen kestomaidon löytyminen. Sen parasta ennen päivämäärä oli mennyt jo maaliskuussa. Tein lettuja, enkä saanut edes vatsatautia (venäläistä rulettia).

Murjottaminen oli hyvästä, koska lauantaiaamuna sitten olinkin virtaa täynnä. Tarkoitukseni oli hakea Kauppatorin Erik Bruunin kojusta yksi julisteista itselleni, mutta suunnitelma muuttui kesken bussimatkan. Siihen oli kaksi syytä; ystäväiseni kysyi lähtisinkö Stingin keikalle ja toiset ystävät taas nakittivat minut hää/syntymäpäivälahjan hankintaan. Tuli vähän kiirus. Bruunin koju on Kauppatorilla muistaakseni elokuulle saakka, kyllä minä sen julisteeni vielä saan. Lahja löytyi, samoin Kappahlista varrettomia sukkia ja yksi kesäpaita.

Kaisaniemessä juhli entinen nuoriso. Tilaisuus oli K 18, juomapisteitä oli runsaasti ja näköjään muutkin konserttivieraat kuin me käyttivät niitä hyväkseen. Yleisön keski-ikä oli melkoisen lähellä minun ikääni, ei nuorisoa näkynyt. Mutta mikäs siinä, Stingiähän me olimme tullleet kuuntelemaan. Hyvä oli keikka, yllättävän paljon herra esitti Policen aikaista materiaalia, mikä tietysti minua ilahdutti, koska silloin minä vielä aktiivisesti kuuntelin bändiä. Stingin soolouraa en ole seurannut samalla intensiteetillä. Bändi oli hieno ja yleisö jees, vähän tunnelmaa latisti, kun yksi kaveri edessämme sai epileptisen kohtauksen, mutta ea-ryhmä tuli paikalle nopsaan.

Maailmani ei järissyt, mutta tanssijalka vippasi ja laulattamaankin alkoi. Pieni sateenripsauskaan ei haitannut, kun ei kuitenkaan savivellissä tarvinnut taapertaa. Sting on tyylikäs 60-vuotias, bändi oli ammattitaitoinen ja pääsi välillä revittelemäänkin, mutta kyllä herra piti aika tiukasti fokuksen musiikissaan. Mikäs siinä, hienoa musiikkia. Tuli mieleen, että nyt ei Pori jazziinkaan tarvitse lähteä, tunnelma on koettu. Rokkikeikat ovat vähän rosoisempia, minä pidän rosoista.

Keikan jälkeen valuimme hyvässä järjestyksessä kylille. Nälkä oli, kun syöminen jäi iltapäivän kiireessä väliin. Amarillo tarjosi pikaisen ja rasvaisen evään ja vähän kuplajuomaa. Sen jälkeen oli taas voimia baarikierrostella; pari karaokepaikkaa, pari rokkibaaria. Taksilla kotiin. Humalahan siitä tuli. Hauskaa oli. Onneksi en mokaillut. Mutta kukahan tuonne minun kukkarooni ensimmäiseksi uskaltaa vilkaista? Tuli kalliiksi nimittäin. Onneksi en ravaa jatkuvasti baareissa moisella intensiteetillä. Huhhuh.

(Vielä kolme päivää ja olen virallisesti työtön. Ahdistun. Juu, myönnän, moraalinen krapulahan tästä tulee, kun nyt jo alan ruoskia itseäni.)

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Hiiveesti heekkuja*

Se on sitten kesä. Olen hurahtanut taas jäätelöön. Tämän kesän uutuuksista olen rakastunut Ingman Creamy jäätelöihin. Niihin kaikkiin tasapuolisesti, mutta yllätyksenä itselleni ehkä eniten Caribbean cocktailiin, vaikka siinä onkin rusinoita. Nyt vaan hullu kävin lukemassa jäätelöiden tuoteselosteet, tietysti niissä kaloreita riittää! Kun jäätelökulhollista natustelee, oikein tuntee, kuinka kalorit uivat suoraan lantiolle. Miten voi jäätelö olla niin hyvää, että melkein itkua vääntää ihminen?

Voi minua kelvotonta! Puolustuksekseni koitan vikistä, että minulle paketillisesta riittää kuitenkin neljäksi herkuttelukerraksi. Mutta tottahan se on, että vähempikin riittäisi. Ja kallistakin se on. Sen tosin olen jo kauan aikaa sitten todennut, että minun mielihaluni kovin usein ovat lihottavia, laittomia tai epäterveellisiä. Paitsi että laiton-osuus on kyllä jäänyt jonnekin nuoruuteen. Kiitos edes siitä.

* Veljeni keskimmäinen vastasi joskus kolmevuotiaana puhelimeen innoissaan: Meillä on täällä hiiveesti heekkuja! Termi on sittemmin lanseerattu pääkaupunkiseudulla koskemaan kaikkia tilanteita, joissa ihmiselle on tarjolla paljon hyvää. Vähän niin kuin minun elämässäni tällä hetkellä.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Piknikillä

Eilen vietimme piknikiä Vantaanjoen rannassa Omahoitajan kanssa. Kävi hyvä tuuri, saimme pöytäpaikan. Mikä rauha ja hiljaisuus! Natustimme pilkkomiani kesän ensimmäisiä porkkanoita ja sipuleita, kirsikkatomaatteja ja kurkunlohkoja, chilioliiveja, broilerinrintaa ja tomaattioliivileipää. Juomana oli puolikuiva espanjalainen Castellblanch Rosado. Herkkua.

Pyöräilijät vilistivät ohi, siltaa pitkin kulki välillä 550, mutta muuten saimme seurata lokkien jokikalastusta, sorsapariskunnan kerjäämisyrityksiä ja muutamia melojia. Ihana iltapäivä, joka valitettavasti loppui siihen, että huomasin jälleen palaneeni. Uskomatonta, jopa sormeni ja kämmenselät voivat palaa minulla! Jäi iltasella saunassa käymättä, sen verran pahasti kirveli ihoa. Ja kyllä, minulla oli aurinkovoidetta. Piilottelin jopa ohuen huivin alla. Ilmeisesti joudun vakavissani harkitsemaan burkhaa.


Tomaattini ovat kehittäneet ensimmäiset raakileensa. Söpöjä pikkunappeja. Leikin kukkaa ja mehiläistä, pölytän kukkasia topsipuikolla.
En oikeasti tiedä, miten jaksaisin työttömyyttä ilman Omahoitajaa. Tai kai minä jaksaisin, mutta on hän kyllä melkoinen aarre. Kuinka monta kertaa olen jo sanonut sen? Monesti ja aion myös toistaa sitä, koska tiedän, miten vaikeata on löytää hyvä mies. Hän on sellainen, monin tavoin uskomaton ihminen. Hyvä ja tasainen, mutta mielenkiintoinen.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Jotain hyötyä luuseroinnistakin

Taas saatuani uuden kiitos, mutta ei kiitos -puhelun romahdin hetkellisesti. Miten monta kertaa tästä jaksaa nousta? Miten voin luottaa itseeni, kun ilmiselvästi minussa on joku suuri vika. Tai ainakin monia yksittäisiä. Toistaiseksi olisin tarvinnut tuotannonohjausjärjestelmätietoisuutta, lisää it-taitoja ja viimeksi minun olisi pitänyt osata myös venäjää. Minä en ole superihminen. Alan kallistua ali-ihmiskantaan.

Aikansa kun taas surkutelin ja piehtaroin itsesäälissä vesi silmistä valuen, niin alkoivat kotihommat maistua. Levottomuus valtaa mielen, kun tuska on suurin, niinpä ryhdyin siivoamaan. Jo pidemmän aikaa olen ajatellut, että pitäisi siivota uuninalus, sivut ja tausta. Eilen se vihdoin tapahtui. Kahdessa vuodessa sinne olikin kerennyt kertyä kovin jännittäviä asioita; sipulin paloja, pippureita, chilin palkoja, tunnistamattomia pillereitä, pölyä, kastikeroiskeita. Siinäpähän aikani hankasin ja huuhtelin. Puhdasta tuli.

Sen jälkeen imuroin koko asunnon. Sitten hain kahta löytämääni työpaikkaa.

Sokerina pohjalla ex tempore tilasimme ystävän kanssa lennot ja majoituksen viideksi päiväksi itäiseen Eurooppaan elokuussa. Onpahan taas jotain odotettavaa. On se tuokin tapa päästä rahoistaan eroon, rötöstellen ulkomaita myöten, vaikkei töistä ole tietoakaan. Taidan olla melkoisen vastuuntunnoton olento luuserihommien lisäksi. Epäkelpo yhteiskunnan jäseneksi. Mutta ei siinä mitään, itsehän minä itseni kanssa enimmäkseen elelen täällä kopissani. (Paitsi tänään Omahoitajan kanssa. <3)

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Pelottavaa

Jos blogiosoitteesi mainitaan kolmessa erittäin seuratussa blogissa, seurauksena on kansainvaellus. Kunpa osaisin olla imarreltu, mutta minua lähinnä pelottaa. Tuntemattomat ihmiset lukevat blogiani alusta loppuun, eivätkä jätä minkäänlaista viestiä käynnistään. Kunpa viidentoista minuutin maineeni olisi pian ohi, voisin palata normaaliin tuntemattomuuteeni.

Taidan olla vähän aikaa hiljakseen ja odottaa, että he menisivät pois.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Yksityisopetusta keittiössä

Yksi entisistä lapsukaisistani ryhtyi aikoinaan seurustelemaan silloisen parhaan ystävättäreni kanssa. Vaikka meillä olikin MINUN avioliittoni pituinen tauko tapaamisessa, olemme parisen vuotta lämmitelleet suhteita uudelleen. Oikeastaan ihan hyvällä menestyksellä, olen lakannut ajattelemasta hylkäämistäni. Kyllähän se osittain minunkin vikani on, kun en enemmän taistellut ystävyytemme puolesta, vaan katsoin parhaaksi laskea irti. Sitä paitsi kaunan kantaminen on hirveän raskasta, etenkin silloin jos molemmilla on vilpitön halu siirtyä tilanteessa eteen päin. Niinpä tapailemme nykyään muutaman kerran vuodessa, perheen herrahenkilö tahtoo kehittää kokkitaitojaan ja on nimennyt minut yksityisopettajakseen.

Omahoitajan kanssa meillä on sisäpiirivitsi, että hän tahtoo naisensa niin kuin oluensa. Sitä saa, mitä tilaa.
Eilen teimme ystävättäreni ja hänen tyttärensä kanssa tukkukeikan, hän valmistautui neitokaisen 6-vuotissyntymäpäiväjuhliin. Ette muuten arvaakaan, miten merkkitietoisia jo tuonikäiset vekarat osaavat olla! Vain Hello Kitty-kama kävi, prinsessatkin olivat jo ihan passé. Minä taas pääsin samalla toteuttamaan pieniä luksusostoksia. Mukaan tarttui paketillinen jyväpastaa (De Ceccon sivuilla on muuten aika helppoja ja mukavia ruokaohjeita. Ja miksi pirsmastakaan ei saa erikoisempia pastamuotoja? Minä vaan kysyn.), vaniljauutetta, purkillinen vorschmackia sekä pari erikoisempaa olutta Omahoitajalle. Minusta on mukava tuoda hänelle pieniä tuliaisia, etenkin kun saan niitä usein häneltäkin.

Sitten vielä koko perheen voimin rynnimme läpi ostoshelvetin kohti heidän kotiaan. Onneksi olimme varustautuneet ruuantekoruualla (siianmäti-smetana-sipuli-pompannappeja ja mustikoita) sekä riittävällä nesteytyksellä, niin lapsien ruokinnan jälkeen oli aikuisten eväiden vuoro. Ystäväni teki pekoniherkkusieniä (onnistuvat uunissakin), chilikorianterimarinoituja tiikerirapuja sekä salaatin, jonka pièce de résistance oli grillattu vuohenjuusto. Hänestä on tulossa melkoisen hyvä kokki, pikapuoliin minulla ei enää ole mitään opetettavaa hänelle.
Ruma asettelu on minun jäljiltäni. Oli niin nälkä, että jäi heinien taiteellinen asettelu sikseen...
Yönkähmässä ajelin taksilla kotiin. Alkaa olla melkoisen kallista touhua sekin. Toisaalta ei minusta täydellä vatsalla ja humisevalla päällä olisi enää ollut busseissa matkustelemaan ja aikatauluja mätsäämään. Mutta olisin edes siihen lähimmälle metroasemalle jaksanut bussilla roudautua, niin vähän edukkaammaksi olisi matkustaminen tullut. Ja toisaalta, emme ainakaan tuhlanneet rahojamme baareissa. Pitää olla tyytyväinen itseensä, etenkin kun krapulaa ei edelleenkään näy tai kuulu.

Chilikorianterimarinoidut tiikeriravut

500 g pakastettuja tiikerirapuja (täydellisessä maailmassa nämä olisi sulatettu ennen marinadin tekoa)
yksi mieto chili silputtuna ja sienemet poistettuina (jos on tulisen ruuan kavereita, ota vahvempi chili)
muutama valkosipulin kynsi murskattuna
tuoretta korianteria silppuna
reilu loraus öljyä (alle puoli desiä kuitenkin)
1/3 öljyn määrästä tahtomasi happo (balsamico, limen mehu, valkoviini, jopa siideri kävisi hätätilassa)
suola

Yhdistä marinadin ainekset. Kaada kohmeiset ravut sekaan. Anna maustua huoneenlämmössä parisen tuntia, että ravut sulavat. Lämmitä pannu kuumaksi, lisää nokare voita. Kaada neste pois rapusista ja roiskaise harmaat tyypit pannulle. Mikäli nestettä irtoaa vielä tolkuttomasti, kuten irtoaa, koska ei ollut aikaa sulattaa rapuja ennen marinadiin upottamista, kaada neste pois pannulta. Paista mahdollisimman nopeasti, tarkista suola, riivo vähän korianterisilppua päälle. Muista, etteivät kaikki pidä korianterin mausta, voit tarjota silpun myös erillisestä astiasta.

Helppoa ja hyvää. Minä en jaksa hirveästi pipertää, olen enemmänkin suurten linjojen nainen.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Unta kummitus peilissä*

Sain Enkun Almalta 11 kysymyksen haasteen. Koska olen laiskiaisten sukua ja huonetta, niin vastaan vain hänen asettamiinsa kysymyksiin. Minähän sanoin, että olen vihdoin oppinut puhumaan itsestäni...

1.      Jos et olisi sinä, kuka haluaisit olla?
Rikas. Touhottelisin vapaaehtoistöitä ja harrastaisin filantropiaa. Pelastaisin kavereita pulasta ja saattaisin minä pari retkeäkin tehdä. Eli tekisin aivan samoja asioita, kun nytkin, vähän suuremmassa skaalassa vain.

2.      Uskotko etta vankila parantaa rikollisen?
En usko. Valitettavasti tarjolla ei ole mielestäni parempaa keinoa. Ja jotkut henkilöt vaan ovat niin vaarallisia, että ne on pakko pitää erossa yhteiskunnasta. Mutta entäs jos ne pantaisiin saarelle ja ne saisivat teurastaa toisiaan? (Siitä on taidettu tehdä joku elokuvakin...)

3.      Jos tekisit jotain ihmiskunnan hyväksi, mitä se olisi?
Antaisin lisää empatiaa ja sympatiaa, vähentäisin murhanhimoa ja kateutta. Tauteja en parantaisi, meitä on täällä muutenkin liikaa, mutta ehkä tulisimme paremmin toimeen keskenämme ja oppisimme jakamaan. (Kommari, mikä kommari.)

4.      Lempivärisi?
Punainen, musta, harmaa ja turkoosi. Ei vaan voi valita yhtä.

5.      Lempikirjasi?
Lauri Viidan Moreeni.

6.      Harrastatko? Mitä ja miksi?
En harrasta. Aikoinaan luin, neuloin, kuuntelin musiikkia, piirsin. Nyt korkeintaan kehittelen reseptejä, kuopsutan multaa, vähän ulkoilen ja sienestän. Eivät ne mitään vakavasti otettavia harrastuksia ole.

7.      Mitä kaipaat lapsuudestasi?
En mitään. Olen onnellinen, että se on ohi.

8.      Vieläko haaveilet siitä mitä teet ”isona”?
Ottoveljen kanssa haaveilemme fuusiokeittiöllisestä ravintolasta jossain päin Aasiaa. Itse taas TIEDÄN, että tulen vielä tekemään jotain isona. En vaan vielä tiedä, mitä.

9.      Jos tarvitset hermolepoa, mistä tai missä sitä saat?
Yksin. Puhelin kiinni. Jos ihminen ei osaa olla itsekseen, hoida ja rakasta itseään, hänen on kovin vaikea tulla toimeen muidenkaan kanssa. (Meni ehkä vähän sivusuun, mutta ymmärtänettä yskän.)

10.   Voiko lasta rakastaa vitsaa saastamalla?
Se on ainoa tapa rakastaa lastaan. Minua on hakattu, opin kieroksi valehtelijaksi.

11.   Jos menisit naimisiin/uusiin naimisiin, mikä olisi ehdottomasti tärkein tulevan puolison ominaisuus? Miksi?
Kun avioliiton ajatus on tahraantunut mielessäni käyttökelvottomaksi, on kovin vaikeata edes hypoteettisesti miettiä AVIOPUOLISOn ominaisuuksia. Mutta ajatellaan vaikka poikaystävää. Tärkein ominaisuus on luotettavuus, se, että pitää sen, mitä lupaa. Ja että on ystävällinen, kiltti, sanavalmis, huumorintajuinen, samanmielinen, viehättävä, lämmin, empaattinen, mutta osaa pitää puolensa, puhuu ja pussaa, rakastaa minua... (Ja että sängyssäkin olemme samaa mieltä. Tietysti. Normihomma.)

Kiitos erityisen paljon mukaville naisille kaupungilla aurinkoisesta eilisestä! Kyllä Blogistan on hieno paikka, siellä elää melkoisia persoonia, joiden kanssa viihtyy äärihyvin ja tulee lämmin ja mukava olo. Moitin Suomen Postia, jonotin Ottoveljen kirjeen kanssa yli puoli tuntia. Perkele.

* Otsikko löytyi jälleen googlen hakusanoista. (En muuten muista nähneeni itseänikään peilissä unissani.)

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Oli minulla melkein valmis kirjoituskin

...mutta sitten minä maalasin sen ja poistin siitä muotoilun, ja kappas, koko teksti hävisi. Pitäisi palata siihen iänikuiseen tapaan, jossa olin varovaisempi, kirjoittaa teksti wordissa ja siirtää se sitten vasta bloggerille. Vaan kun en jaksa. En taida enää olla niin varovainen. Vai onko niin, että olen lakannut arvostamsta tekstejäni, tai en ole huolissani, jos ne vaikka katoaisivat bittien taivaaseen? Niinhän meille kaikille käy joskus, miksi blogiteksti tekisi poikkeuksen? Ainakaan minun tekstini, jotka ovat puutaheinää ja hiustenleikkuuta.

Viime aikoina olen päässyt puhumaan itsestäni paljon. Haastatteluissa. Harmi vain, että niissä kysytään aina samat kysymykset, joihin varioiden annan samat vastaukset. Alussa vastaaminen oli vaikeata, en osannut kehua itseäni. Mutta kyllä outplacement-palvelukonsultti minulle jotain opetti. Nyt TIEDÄN olevani hyvä ja OSAAN myös kertoa sen. Siitä oli hyötyä. Viimeisin haastattelu oli hieno kirjaesimerkki siitä, kuinka teen vaikutuksen ensimmäiseen haastattelijaan. Ensi viikolla kun todennäköisesti saan mahdollisuuden tehdä vaikutuksen toiseen ja tärkeämpään, mokaan ennalta-arvattavasti täysin. Siitäkään en jaksa välittää.

Omahoitajan heräkello herätti minut joskus viiden jälkeen aamulla, hän meni aamuvuoroon, minä jäin sänkyyn lukemaan. Ottoveli tarvitsee uuden visakorttinsa, pohdimme tekstiviestein keinoa, kuinka saamme sen hänelle. Allergia niiskuttaa nenässäni edelleen, mutta nyt ollaan jo normaalimitoissa, koivun siitepölyn määrä on ennusteen mukaan kohtalainen. Hah, sanon minä.

Jos hyvin käy, tapaan tänään iltapäivällä mukavia naisia kaupungilla. Sehän on vähän niin kuin ihania naisia rannalla, eikö totta?

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Pakkopaita tilaa valkoinen*

Olen tähän saakka elämääni vältellyt tv-luvan maksamista. Vielä viitisen vuotta sitten oli se ihan viisas valinta, en nimittäin katsonut mitään muuta kuin Gilmoren tyttöjen tempauksia. Pian tulee vero meille kaikille täysikäisille, jotka omassa pilttuussamme asumme. Vai tuleeko myös täysikäisille, jotka asuvat esim. vanhempiensa kotona? Noh, ei sillä väliä, minäkin joudun vihdoinkin maksunaiseksi. Mielellänihän minä sen jo maksankin, ei ole läheskään niin suuri summa kuin tv-lupamaksu on ollut.

Työttömänä tulee tihrustettua televisiota. Tai sanotaanko, että saadakseen sosiaalisia kontakteja ja kuullakseen puhetta, televisio on usein auki, vaikkei sitä katsoisikaan. Niinpä tulee myös löydettyä ohjelmia, jotka muuten menisivät ohi ja sivu suun. (Uskokaa pois, mieluummin ottaisin työt, ylityöt ja vähemmän vapaa-ajan määrän, jos vain minulla olisi paikka minne mennä. Saattaisin jopa maksaa tv-luvankin, jos se jotenkin auttaisi työn saamista.)

Aamulla tahdon uutiset, aivan mitkä tahansa uutiset. Kymmenen aikaan kun syön aamupalaa - herään viimeistään kahdeksan maissa - katson mielelläni jotain hömppää, niin kuin viime aikoina Hamish Macbethia. Mikäli TV 1:n uusinta on jo tullut katsottua edellisenä iltapäivänä, siirryn kanavasurffaukseen. Mukavia ovat Nelosen Gok-jutut, (hän kun tuntuu takastavan naisia/ ihmisiä, niin kuin kuka tahansa, ketä on joskus kiusattu), Kierrätysmuoti (vaikka se akka ihan kamala onkin...) tai Talonostaja-neitsyet (neitsyys mainittu, thihihi). Minä kun aina haaveiln arkkitehdin urasta, mutta kuinkas ollakaan, matematiikan puolella olen melkoinen keskinkertaisuus. Minä ja Gaussin käyrän keskiosa olemme tulleet kovin tutuiksi toisillemme monessa suhteessa. Hätäpäissäni saatan katsella Emmentaaliakin (lue Emmerdale).


Iltapäivällä se alkaa taas. Yleensä TV 1:ltä tulee jotain mielenkiintoista viiden jälkeen. Tähän mennessä olen rakastunut intialaiseen tohtoriin, ranskalaiseen uusioperheeseen ja viimeksi Hamishiin. En muuten ymmärrä, miksi Hamish on nimetty Ylämaan ketuksi. Turha soitella, en vastaa puhelimeen. Nyt vaan Hamishin seura loppuu, saa nähdä, mitä seuraavaksi pääsen seuraamaan. Keskiviikkona tulevat Tyhjätaskut, taidan kaikkein eniten samaistua Sophieen, puolalaiseen kaksimetriseen siivoojayrittäjään.

Viikonloppujen must-ohjelmia ovat Lewis, Gilmoren tytöt ja Grand designs. Etenkin minusta on ihanaa, kun Omahoitaja osallistuu joihinkin rituaaliohjelmistani, mikäli hän on paikalla. Hän on oppinut tietämään vaatimattoman ja naurettavan makuni jopa niin tarkkaan, että viime viikon tiistaina alkanut Taivaan pilarit on hänen ehdotuksensa. Olen koukussa. Älkää soitelko myöskään tiistai-iltaisin.

Yllä olevien lisäksi voisin tietysti mainita Simpsoset, South Parkin tai Family Guyn. Bubbling under osasto siis. Mieluummin otan kyllä sarjakuvanikin kirjoina.

Ja minkä helkkarin takia mie tämänkin teille kerron? No ihan vain siksi, ettette kuvittelisi minusta liikoja. Olen televisioaddikti niin pitkään, kun joudun kotona olemaan. Tahdon töihin. Sitten televisiokin taas jää vähemmälle. Mutta komediaa tai draamaahan minä seuraan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kauhu ja raivoisa väkivalta eivät minua varten ole.

 *Otsikosta voitte kiittää hakusanoja, joilla blogiin on saavuttu. Kohta pitänee tilata pakkopaita, väri saa olla muukin kuin valkoinen.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Pohjanoteeraus hienolla keikalla

Terveisiä huonoimmin järjestetyiltä festareilta, joilla koskaan olen ollut! Metallican keikkahan oli aivan suuremmoinen, mutta sitä edeltävät tapahtumat Suvilahdessa meinasivat romauttaa fiiliksen aika alhaiseksi. Jos liian pienelle alueelle, jonka pohja on suurikokoista soraa, tuodaan liian paljon ihmisiä, tungos on hirveä, joka paikkaan pitää jonottaa, vessoja on liian vähän, paikat lainehtivat kusta, istuinpaikkoja ei juuri laisinkaan, maahankaan ei voinut istua, niin jo on kumma, jos alkaa juhlamieli vähän olla hakusessa, kun väsymys tuuppaa koipiraasuihin. Olipa hirveä kokemus! Kyllä saa olla melkoinen bändi, jota menen katsomaan moisiin olosuhteisiin.

Onneksi sitten kun keikka alkoi, Metallica korvasi odottamisen ja epämukavuuden. Ei paljon liirumlaarumia ja välispiikkejä, vaan tukevaa soittoa ja tuttuja biisejä. Kieltämättä aika on alkanut ajaa bändin suuruuden ohi, mutta vielä tuon ainakin kerran kävi katsastamassa, elleivät tee uutta mielenkiintoista materiaalia. Encorea kohti tunnelma alkoi nousta minullakin. Omahoitaja oli innoissaan ensi nuoteista alkaen, samoin olivat olleet hänen ystävänsä, joita tosin emme nähneet alueella laisinkaan, koska tekstarit tai puhelut eivät menneet lainkaan läpi. Mutta tänä aamuna hehkutusta riitti.

Muista bändeistä kerkesimme nähdä Amorphiksen, joka teki olosuhteisiin nähden hienon keikan ja Machine Headin, joka ei minua juuri hetkauttanut. Jättivät kylmäksi, kun en ollut saanut heidän tuotannostaan oikein kiinni ja varsinainen hittipotentiaali puuttui.

Keikan jälkeen kävelimme Arabiaan, suora tuntui loppumattoman pitkältä. Kun vihdoin pääsimme bussipysäkille, jouduimme odottamaan ensimmäistä luokseni menevää bussia 40 minuuttia. Siinä vaiheessa olisimme molemmat olleet jo taksia vailla, mutta ohi ei ajanut yhtään vapaata. Eikä kummallakaan enää äly riittänyt kävellä edes korttelia eteen päin, että olisimme tilanneet taksin jollekin kulmalle. Sitä paitsi uskoimme tyhmyyksissämme näyttötaulua, joka väitti bussin saapuvan 15 - 18 minuutin kuluessa. Niinpä kun kotiin pääsimme, nälkä, jano ja väsymys olivat jo melkoiset. Onneksi oli iltapäivällä tekemääni lasagnea valmiina, ruuan jälkeen tuli sitten hirveä horkka molemmille. Palelimme niin, että uni piti aloittaa kahden peiton alla. Ja vettä meni pitkin yötä, nestehukka taisi tulla, vaikka vesipullot mukana olikin. Olisi pitänyt juoda vielä enemmän. Onneksi emme lähteneet baariin!

Takaisin arkeen. Tänään elpaan. Huomenna on taas uusi työhaastattelu. Siihen yhteen hyvään paikkaan en päässyt jatkoon, sain juuri äsken puhelun. Kohdallani oli tyssännyt it-taitojen puute. Pah. Haku siis jatkuu. (Mie en jaksa, en jaksa, en jaksa...)

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Aamupalafriikki

Heti herättyäni minulle ei maistu kuin vesi ja pakolliset pillerit, mutta jos parin tunnin päästä on evästä tarjolla, minuun uppoaa tuhdimpikin aamupala. Nyt kun aikaa on, usein teen aamupalaksi pienen munakkaan. Ostin blinikinkereitä varten pienen teflon-lettupannun parisen vuotta sitten. Nyt alkaisi jo pian olla aika uusia ostos, ei maksanut nimittäin kuin vajaan 5 eeroa, ja koska pannu on ollut kovassa käytössä, alkaa pinnoite jo osoittaa heikentymisen merkkejä. Rikki se ei kuitenkaan vielä ole, sellaisella en suostu ruokaa tekemään, koska jostain syystä en usko, että teflon tekee sisäisesti nautittuna hyvää. Paahdan pannulla mausteet, teen jälkiruuaksi syrnikit ja aamupalakseni yhden munan munakkaan.

Aamiaismunakas yhdelle

Tahtomaasi terveellistä täytettä n. 1 dl pilkottuna (itse olen käyttänyt tomaattia, paprikaa varhaiskaalia, hapankaalia, porkkanaraastetta, perunaraastetta)
nokare voita tai öljyä
currya ja paprikajauhetta
1 kananmuna
salaattimixia, rucolaa tai tuoreita yrttejä silputtuna
ripaus suolaa
roiskaus pippuria
muutama ruokalusikallinen juustoraastetta

Sulata voi tai kuumenna öljy pannussa. Lisää curry ja paprikajauhe, anna kiehahtaa. Lisää pilkottu terveellinen osio, paista ja hauduttele hetki pannussa, että nesteet kiehuvat kokoon. Sillä välin riko muna kulhoon, lisää yrtit tai salaatti, mausteet ja juustoraaste. Vispaa sekaisin.

Kaada muna-yrttisekoitus vihannesten päälle, peitä pannu kannella ja laske lämpö ykköseen. Anna hautua kypsäksi noin viitisen minuuttia. Tarjoile sellaisenaan tai paahtoleivän päällä, kuten minä omani syön. Lisäksi tarvitsen vain kupillisen maitokahvia (kupillinen = n. 0,4 l). Seuraavan kerran nälkä on vasta joskus kahden maissa iltapäivällä. Vain taivas on rajana, mitä munakkaaseen voi piilottaa. Olen itse asiassa miettinyt, että jos joskus töihin pääsen, mikä minua estää tekemästä tuollaista jo valmiiksi itselleni iltasella. Kyllä työpaikkojen taukotiloissa yleensä mikroaaltouuni on.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Alitajunta, perkele


Hirveätä painajaista näin päiväunillani. Olin jossain baarissa, Omahoitajakin tuli sinne, mutta jostain syystä ei tullut moikkaamaan minua. Ajattelin, ettei hän nähnyt minua ja juoksin perään. Hän ajoi pois vespalla (!) ja kohta pystyin netissä seuraamaan, miten hän oli ystäviensä kanssa menossa keikalle ilman minua.  Huhuh. Tarkottaako tämä sitä, ettemme me alitajuntani mukaan menekään yhdessä Sonisphereen? kysyin Omahoitajalta. Vastaus oli, että voin kuulema kertoa alitajunnalleni, että se on melkoinen hölmö.

Mie olen onnekas paskiainen!

Eilen tuli saunottua, syötyä ja juotua ystävän kanssa. Kyllä maailma taas parani, kun valvoimme neljään saakka. Onneksi meille ei pätkähtänyt päähän mikään baariajatus, sitten se vasta heikko happi olisikin. Tämä päivä on mennyt makoillessa television ja karamellipussin kanssa. Ostin nimittäin laivalta ison pussillisen Twist-karkkeja, nyt on vatsa kipeä toffeen ja suklaan natustamisesta. Tyhmä olen.

Ottoveli ilmoittautui. Hänen kontrahtinsa loppuu huomenna. Toiveena oli, että hän jopa saisi edes vähän aikaa olla maissa, kun unet ovat olleet aika vähissä. Puhuimme jopa vaihtoehdosta, että hän tulisi käymään Suomessa. Katsotaan nyt, mita varustamo hänestä tahtoo. On jo aika kova ikävä häntä, siitä on jo vajaa pari vuotta, kun hän lähti Suomesta. Haaveena hänellä oli, että pääsisi syömään tekemääni sienilasagnea, lohdutin, että sieniä on edelleen jemmassa, saan ruuan tehtyä, jos hän vain pääsee Suomeen.

Huomenna on roolipeli- ja grillipäivä. Onneksi vesisade taisi lakata.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Kuusiluodossa piknikillä

Omahoitaja ja minä retkeilimme jälleen Helsingissä. Tällä kertaa kipitimme uusia pitkospuita pitkin Kuusiluotoon. Sitä ennen poikkesimme lahden rannalla lintujentarkkailukojussa, bongasin ensimmäisen nokikanani. Kun nautimme piknikeväitämme Kuusiluodon itäisellä rannalla, näimme jotain uskomatonta, peura asteli sirosti aukiolle, eikä huomannut heti meitä. Hetki oli jotenkin taianomainen, kuvaahan siitä ei tietenkään saanut, etenkin kun toffeen värinen kaunistus hokasi meidät ja katosi parilla pitkällä loikalla takaisin pusikkoon. Uuttukyyhkyt huhuilivat, mustarastaat pitivät konserttiaan. Varmaan pari tuntia meillä meni istuskellessa ja saarta kierrellessä.

Kartioakankaali

Kalliokieloja
Paluumatkalla ryhdyin jo nilkuttamaan. Panin nimittäin uudet kengät jalkaani ja senhän tietää, kuinka siinä tuppaa käymään. Onneksi en ole pariin päivään lähdössä minnekään pidemmälle. Kaupassa korkeintaan käyn ja sunnuntaina vähän roolipelailen. Omahoitaja tekee töitä, mutta ystävä saapuu kylään tänään tai huomenissa.
Länsirannalla on grillipaikka ja huonokuntoinen laituri.

Kiva ilma, ei ollut liian kuuma, mutta tuuli turhan ravakasti.

Sitten koittakin jo maanantai ja Sonisphere. Ei tässä kerkeä työttömyyttään surra. (No, ehkä vähän, myönnän, mutta enimmäkseen koitan olla ajattelematta koko juttua.)