keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Kymmenen vuotta ja yksi päivä sitten

Eilen kymmenen vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogimerkintäni. Oli sisäinen pakko kirjoittaa. Googlailin silloista blogiani ja näyttää, että sen jäljet olisivat kadonneet internetin syövereihin. Koko tarina, vajaa yhdeksän kuukautta, on kuitenkin paperilla. Mikä erikoista, kommentteineen, ainakin siihen aikaan ne sai livejournalista mukaansa.Pitää kyllä sanoa, että paljon on muuttunut. Oikeastaan koko elämä on toisin. Nyt on paremmin, vanheneminen rauhoittaa minuakin.

Pääsin viimeisenä vuosiluokkana mukaan naamakirjan Wanha Blogistania-ryhmään. Siellä on yleensä kovin hiljaista, monet ovat vaienneet, vain me sekopäisimmät jatkamme kirjoittamista. Muutama päivä sitten joku oli onnistunut bongaamaan kymppiuutisissa jonkun daamin tilittävän, että kun hän yhdeksän vuotta sitten aloitti polkkaamaan, ei Suomessa ollut blogeja. Oli muuten, mutta blogilistallakaan niitä ei ollut kuin tuhatkunta. Nyt osa niistä vanhoista on päättänyt ratsastaa jälleen. Sieltä saattaa löytyä tuttuja nimiä, tutustumisen arvoisia paljon.

Minulle bloggaaminen oli terapiaa. Saavutin sen avulla tahtomani, sain elämääni voimaa ja tukea jatkaa eteenpäin erittäin ahdistavasta elämäntilanteesta. Sen jälkeen tämä on ollut pelkkä julkinen päiväkirja, ei minulla yleensä mihinkään ole mitään teräviä mielipiteitä tai uusia ideoita. Olen kierrätyksen ja pyörän uudelleen keksimisen kuningatar, mutta se nyt vaan on minusta kivaa. Ja harrastuksenahan tämä on mitä mainioin, voi tehdä lähes koska tahansa ja missä tahansa.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Kalenterintäyttösuunnitelmia

Ensi viikonloppuna aion matkustaa muun muassa Arlanda Expressillä (onkohan muuten Arla koskaan neuvotellut, voisiko lentokenttä lyhentää nimeään, siinä olisi oiva  mainos...), liput saa näppärästi netistä edullisemmin. Ja vielä edullisemmin ne saa viikonloppuhintaan. Mutta ovat ne silti kalliit, 35 euroa edestakainen, kun me maksamme bussilipusta vitosen suuntaansa. Se nyt ei tietysti ole niin mukava, mutta junaratakin kai valmistuu lähiaikoina. Toista se oli Amsterdamissa, siellä matkaaminen oli sekä edullista että mukavaa.
Seuraavana viikonloppuna pääsen makoilemaan kylpytynnyriin tähtitaivaan alle. Oi ja voi. Sitä vierailua tosin jopa vähän pelkään, viime yönä näin jo painajaista. Kyseessä on joskus 80-luvulla romuuntuneen ystävyyssuhteen ehjäkorjausyritys. Sen jälkeen kun minut on kertaalleen saanut pois tolaltaan, on kovin vaikea saavuttaa luottamustani uudelleen. Mutta ei siis mahdotonta, tässä tapauksessa kutsuin henkilön jo syntymäpäivilleni, pahin osuus on takana. Todennäköisesti olemme molemmat kasvaneet ihmisinä sen verran, että voisimme tutustua toisiimme uudelleen. (Edelleen kyllä ihmettelen, miksi nyt yleensä ihmise tahtovat pitää minuun yhteyttä, koska olen vain minä, eikä minulla ole kovin paljon annettavaa.)

Muutama muukin retki on jo sovittu. Hyvä niin, koska vapaa-aika auttaa minua kestämään työtä. Työn suhteen voisin tosin mainita, että ehkä minä selviän siitä. Ainakin eilinen vaikutti lähes ihmispäivältä. Kauhistelin tosin printteriltä löytämääni harjoittelupaikkailmoitusta, puoli vuotta raskasta ja haastaavaa työtä palkatta. Jotenkin hirvittää tämä ajankuva ja oma voimattomuutensa. Kohta kai minutkin korvataan samanlaisen kuvion kautta. Is nothing sacred?

Uneni on parantunut huomattavasti. Heräilen edelleen aamuöisin pari kertaa, mutta saan uudelleen unta. Muistan uneni, näen erittäin vilkkaita ja monimutkaisia unia. En tiennytkään, miten paljon päässäni on tietoa! Ihmeellinen tunne on herätä pirteänä ja levänneenä aamuisin! Paitsi että nyt vähän tuntuu flunssaiselta ja tekisi mieli jäädä ottamaan jatkounet. Pitää tarkistaa palkanlaskennasta, että onko minulla ihan oikeasti neljä päivää lomaa jemmassa. Jos nimittäin on, talviloma ei olisi yhtään huonompi asia viettää vaikka sängynpohjalla.

Päätin, että lakkaan pitämästä yhteyttä siihen kantajaani. Ei se ole sen arvoista. Sanan varsinaisessa merkityksessä arvoissamme tuntuu olevan vahva näkemysero. Näkemysero saattaa pidemmän päälle johtaa loukkaantumiseeni, enkä sitä enää kaipaa. Arpikerroksen alta sydäntä on vaikeata tavoittaa nytkään. Tuli rauha, kun tein päätöksen, siitä päättelen sen oikeaksi.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Elämysretkeilyä

Musiikki on hieno asia, olen kovin iloinen, kun sain sen takaisin elämääni. Keikat ovat mukava ajanviettotapa, ne ovat parhaimmillaan mieltänostattavia, euforisia kokemuksia. Parasta on, jos saa kokea hienon keikan hyvän ystävän kanssa, joka arvostaa näkemäänsä ja kuulemaansa kuten minä. Perjantain Huff´N´Puffin keikka oli juuri sellainen, euforinen jaettu kokemus. (Ja humalluttava, pitää totuuden nimissä sanoa.)

Nyt on Marjolla BÄNDI. Ääni sen kun paranee vanhetessaan, saa sävyjä. Puhaltimet ovat lähes kaikissa tilanteissa hyvästä, eivätkä taustalaulajat olleet lainkaan pahasta. Sitten kun biisit ovat vetäviä, niin mitäpä muuta ihminen voi tehdä kuin nauttia ja tanssia. (Ja juoda, kuten jo taisin todeta.) Virgin Oilin keikkapaikka on muuten yksi Helsingin parhaita. Sinne mahtuu sakkia, kaikki näkevät ja kuulevat ja äänentoisto on soiva.

Keikan jälkeen olisi pitänyt lähteä kotiin, vaan ei. Vielä rumusimme baariin. Se ei enää ollut viisasta. Sinne nimittäin meni lauantai, harakoille. En tosin ollut aikonutkaan tehdä mitään, vähän se viime viikkoinen kantajani tosin vonkasi minua joihinkin tuntemattomien ihmisten bileisiin, mutta en vaan jaksanut. Lämmitin saunan ja tein pizzan. Mineen oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella mokomasta kaverista, ehkä on taas oikeasti parempi noudattaa omaa neuvoaan ja antaa ajan kulua, se hoitaa suurimman osan ongelmistani.

Minua jotenkin nauratti, kun ystävän kanssa ennen keikkaa tunnustimme toisillemme tyttöjen juttuja. En ole tottunut sellaista tekemään muuten kuin täällä julkisesti. On yleensä sellainen tunne, että kuka tuollaista p*skaa jaksaa kuunnella. No, jaksaa, jos on itsellään tilanne päällä ja tuntemukset pinnassa. Kiitos siitä!

perjantai 23. tammikuuta 2015

Miehekästä menoa

Töissä oli yllättäen sellainen päivä, että pystyin laskemaan ainokaisen alaiseni vapaalle. Siinä sitten touhusin omiani, ehkä jopa ensimmäistä kertaa tajuten, mitä minun pitää tehdä ja missä järjestyksessä. Todennäköisesti tämä väliaikainen mielenhäiriö on mielestäni hävinnyt maanantaihin mennessä. Kerkesin jopa jutella (!) ihmisten kanssa, nauroin hereästi (enpä muista, koska viimeksi) ja suunnittelin tekemättömien töiden järjestystä. Sain pari kiireisintä tehtyä.

Toisesta toimipaikastamme saapui pari kollegaa kokoukseen. Olin luvannut ennen kokousta pyöräyttää heidät ympäri pääkonttoria, että saavat jonkinlaisen kuvan asiasta. Toista en ollut tavannut laisinkaan, toisen varmaan vähän sen jälkeen, kun saavuin palkkalistoille. Molempien kanssa olen koko ajan ollut tekemisissä, joko puhelimessa tai sähköpostilla. Molemmat ovat auttaneet minua suunnattomasti, toivottavasti tunne on molemminpuolinen. Tai sellainen tunne minulle ainakin tuli siinä vaiheessa, kun tämä ennen tapaamani ylen miehekkäästi riensi käsi ojossa minua kohti ja kätteli. Onko teitä koskaan mies kätellyt niin, että siitä tulee olo, että se halaisi, jos ilkeäisi? Siinä oli jotain sellaista alkukantaista, yltiökohteliasta, miehekästä, herkkää, komeata ja näkyvää, että varmasti muutkin huomasivat, etteivät siinä tavanneet vain väkisten vastakkain laitetut henkilöt. Olipa hieno tunne! Voitti pusut ja halaukset mennen tullen, käsiparkani tosin muistaa sen pitkään.

Kohta ystävän kanssa bongaatte minut kyliltä. Jotta jos satutte samaan baariin, mie olen se 50-vuotias blondi, joka laulaa Marjon tahtiin. Moikatkaas, jos satutte huudeille.

torstai 22. tammikuuta 2015

Pää kiinni, painajainen

Jos eilen olisin kirjoittanut tätä, niin kuin vähän ajattelin, olisin kertonut, että uneni näyttää minulle entistä puolisoani parannettuna versiona. Unet olivat tekemässä hänestä ihmistä, arvelin, että sellaiseksi alitajunnan kompensaatioksi sen olisi voinut tulkita. Jos olisin valinnut toisenlaisen ihmisen, elämä olisi saattanut olla normaalia ja ihanaa. Viime yönä kuitenkin päästiin taas todellisuuden pariin, jossittelut karisivat puheestani ennen kuin sinne saapuivatkaan.

Olimme matkalla jossain päin Kambodžaa (päättelin ihmisten ulkonäöstä, kielestä ja ilmastosta), olisi se voinut olla mikä muu tahansa Aasian maa, jossa puhutaan ranskaa. Lentokentälle piti mennä pienellä veneellä ja tietysti entinen puolisoni oli myöhästymässä. Näimme hänet ja ystävän puolison heiluttelemassa käsiään laiturilla, kun me jo ajelimme hyvän matkaa kohti lentokenttäsaarta. Siellä kuitenkin bongasin venetaksin kuljettajan, jonka sain houkuteltua hakemaan heidät. - Se siitä unesta, sanoma tuli selväksi, ei kannata hankkia moista ristiä itselleen. Ei se nyt niin ihanaa ole, eikä normaalista ole tietoakaan.

V*tuttaa olla epäonnistunut luuseri parisuhdeasioissa. Olisi niin kivaa, kun olisi joku, kenen kanssa jakaa näitä asioita. Mutta hei, jaan nämä sitten teidän kanssanne. Eikö olekin viehättävää? (Toivottavasti kuulette sarkasmin äänessäni.) Onneksi kuitenkin muuten olen ihan suhteellisen tavallinen ja normaali ihminen.

Töissä meille on luvassa terapiaa. Heh, oikeasti pari kertaa työnohjausta, että saamme paletin kasaan. Onhan se melkoinen tiputus palveluntasossa. Vain minimin ja tärkeimmät pystymme tekemään, kaikki muu jää organisaaion itsensä hoidettavaksi. Ja minun ongelmani tietysti on vielä se ääretön itsenäisyyden tarpeeni, joka tekee minut joidenkin muutosten tekemisessä itsepäisen muulin. Jalat haraan ja korvat kiinni.

Kaaduin tiistaina - tietysti kipeälle polvelleni. Pitäisi varmaan mennä käymään lääkärissä, koska sillä jalalla ei enää rappuja laskeuduta. Mutta kun lääkärit ovat alitajuntani mielestä pelottavia. Äitini taitaa olla toista mieltä. Hän jatkaa paranemista, on jopa luvattu kotihoitoon, kunhan vatsa alkaa toimia. Siinä se vaan homma saattaa ollakin, kun kyseinen nälkäkurki on aina ollut nirsosyömäinen. Minä en ole siinä suhteessa(kaan) tullut äitiini.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Nukkuneen rukous huokaa

Olen niin väsynyt viikonlopun rumuamisen jäljiltä, että jouduin suorastaan pakottamaan itseni koneelle. Kaikkein mieluiten olisin mennyt vain suihkun kautta nukkumaan, sen verran on tullut väsytettyä itsensä. Mutta kivaa on ollut!

Jos nyt edes kursoorisesti jaksaisi selittää näitä juttujani, että muistaisin jotain sitten joskus kun en enää jaksa tehdä mitään. Perjantaina saunakeikan jälkeen saunamajuri  ensin syötti meille hapankaalihotdogit ja vei meidät Kurviin. Sieltä valuttauduimme useamman baarin kautta keskustaan. Yhdestä baarista sain jopa saattajan mukaani. Seuraavana aamuna saattaja kantoi laukkuni juna-asemalle. Harmitti, kun kaveri asuu vieläkin pohjoisemmassa kuin vanhempani ja ystäväni. Ikä olisi soveltunut, samoin huumori, hän valitteli törmäävänsä vain yksinhuoltajiin, kun taas minä totesin, että kaksinnaijia ne ovat kaikki. Niin kauas ei tule riiausreissulle lähdettyä, vaikka numerot vaihdoimmekin. Mutta mistä sen tietää, miten elämä kuljettaa.

Jyväskylässä on ylen rento meininki, vaikka lapsenhoidolliset haasteet meinasivat estää iltamme sujuvuutta. Onneksi ne kuitenkin saatiin järjestymään. Emäntä tarjosi jumalaisia tapaksia ja erinomaista mustatorvisienirisottoa. Että minä olen vähän kateellinen ihmisille, jotka saavat käydä sienimetsässä! Minut kyllä kutsuttiin uudelleen kylään, joten mene tiedä vielä sienimetsäänkin pääsen. Baareja Jyväskylässä riittää. Me emme kerenneet koluta kuin kolme niistä. Pitää seuraavan kerran lähteä aikaisemmin liikkeelle.

Sunnuntai-illan kotimatka sujui yhtäläisissä merkeissä kuin meno. Nukuin. Sitten vaan en osannut nukkua viime yönä. Töissä oli taas kamalaa. Äiti paranee, on päässyt jo nestemäisen ruokinnan piiriin. Minä näytän ikivanhalta. Jos elämä olisi koko ajan tällaista, en jaksaisi pitkään. Olen ikääntynyt entinen nuori.

***
Olipas se tylsä selostus todella riemukkaasta tapahtumia täynnä olevasta viikonlopusta. Mutta aina ei vaan jaksa kirjoittaa - eikä kaikesta voi kirjoittaa.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Would you like to kiss an old ashtray?*

Ensin pikakelausta: ....skriik... tviiittttt... skrrääääkkkk "kamalaa" ....pröööötttt.... "töissä" svooosshhhh.... jne jne jne. Ihan sitä samaa, ellei vielä kamalampaa. En millään jaksaisi. Ymmärrän olleeni tähän astisessa elämässäni kovin onnekas, koska suurimman osan työelämääni olen pitänyt työstä, jota olen tehnyt. Joskus jopa nauttinut. Lähestulkoon tekee mieli ryhtyä harrastamaan joutavanpäiväistä tupakointia, että saisi pitää taukoja. Se siitä. En aio tupakoida.

Olikos minulla mitään muuta kerrottavana? Joo. Mutsi selvisi leikkauksesta. Nyt hän ei saa juoda (syömisestä puhumattakaan) muutamaan päivään, koska haiman kasvaimen mukana jouduttiin nappaamaan osa vatsapeitteestä. Muistan sen tunteen leikkauksien jälkeen, kun mitään ei niin tahtoisi kuin juoda ja sitten ei anneta, koska oksentaisi. Hänellä se jatkuu pari kolme päivää eikä syy ole oksentelu. Muuten mamma kuulosti teräsnaiselta, tiedättehän, se laji, joka heittäytyy heikoksi, vasta viime hetkillä päättäessään olla vahva ja selvitä edessä olevasta. Sen lisäksi hän yllättäen ymmärtää asioita, joita hänelle on aikaisemmin jouduttu rautalangasta vääntämään. Terveisiä pohjoisempaan Suomeen yhden ammatin harjoittajalle, teidät oli huomioitu.

Olen ollut erittäin onnellinen, että minulla on kantaraudat. Liukuesteet, mitä ne nyt ovat? Kannukset? Kannukset kuulostaa parhaalta. Onnellinen olen siitäkin, että voitin jokerissa eur 50. Saan ensi viikolla ilmaisen kestoloton ja jokerin. Työmotivaatiota on siis tarjolla kannustukseksi, koska ei sillä vielä asuntoja osteta ja koroilla elellä. Minun tekisi mieleni tupakoida.

Ennen töi-juttua menen hammaslääkäriin, lohkeama. Pelottaa jo etukäteen. Ei paljon taas viime yönä nukuttu. Eli elämä on aivan ennallaan. Yritän olla mottaamatta tai purematta ketään, yritän olla juoksematta karkuun. Tästä se ei hyvä seuraa - ja maksaakin se lysti. Hammaslääkärit ovat sadisteja. Voisinkohan lykätä asiaa yhden savukkeen verran?

Illalla pääsen saunaan ystävän kanssa. Tiedän, että se ei siihen lopu. Huolestuttavaa on, että puolen päivän aikaan lauantaina minun pitäisi olla junassa matkalla keskiseen Suomeen. Mielenkiintoista, mutta vastaanottokomitea on tehnyt kaiken hyvän eteen, on upeata tietää olevansa tervetullut, minä sitä etenkin nuorempana kovin epäilin. En pitänyt itseäni kenenkään suosikkikaverina. Mutta nyt ovat asiat muuttuneet, ehkä minä sittenkin olen ansainnut paikkani ystävämaailmassa. Ja on sitä aikaisemminkin vähällä unella tehty asioita. Mitäs ovat tehneet viikonlopuista näin lyhyet ja viikoista pitkiä! Niiden syytä kaikki. - Arvatkaas, kuka harrastaa tänään joutavanpäiväistä tupakointia.

*Otsikosta saan kiittää lukioaikaista englanninkirjaa. Siellä se oli yhden kappaleen otsikkona. Minä vasta opettelin silloin tupakoimaan, olin luonnonlahjakkuus. Minäkin siis jossain lajissa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Huonoa palvelua

Olin niin oikeassa vaihtaessani kotivakuutusyhtiötä! Ensinnäkin maksoin vakuutuksesta aivan liikaa, toiseksensa kun nyt vihdoin ryhdyin vaihtamaan yhtiötä, sain entiseltä hyvityslaskukirjeen, jossa kerrottiin puhelinnumero, johon soittaa ja ilmoittaa tilinumero hyvitystä varten. Iloisna mietin, että kiva, kun saa palvelua tähänkin aikaan (n. klo 19 maissa), kun missään ei mainittu, koska saisi soitella. Kuuntelin paskaa jonotushumppaa 15 minuuttia ennen kuin ihminen vastasi. Ihminen kertoi, etten minä tietenkään nyt enää voisi mitään tilinumeroa kertoa, kun sen pitäisi tapahtua klo 8 - 18 välisenä aikana.

Kirosana, sanon minä. Mikä *piip* siinä on, että mitään asioita ei voi hoitaa työajan ulkopuolella. En minä nyt mistään bussista voi alkaa tuollaisia henkilökohtaisia asioita soittelemaan. Ja töissä ei todellakaan kerkeä. Töissä ei kerkeä muuta kuin hyperventiloida, huutaa välillä apua ja välillä käydä vessassa pillittämässä. Ruma sana, millaisessa yhteiskunnassa me elämme! Paskaa työtä, törkeästi töitä, liian vähän kollegoja, liikaa muistettavia asioita - eikä todellakaan minkään valtakunnan mahdollisuutta hoitaa yhtään ainutta omaa asiaa työpäivän aikana. En ole vajaaseen vuoteen pitänyt yhtä ainoata kahvitaukoa, hyvä, kun syömässä on kerennyt käydä.

Olen ryhtynyt kielellisesti kirkastumaan töissä, kun minua yritetään hoputtaa. En vaan voi hoitaa asioita yhtään nopeampaa tahtia. Jokainen hoputtaja joutuu asioineen jonon hännille. Siinä kun aloittaessani ammatinharjoittajia oli firmassa yhdeksän, meitä nyt on kokonaista kaksi. Yrityksen henkilöstön koko ei valitettavasti ole pienentynyt mitenkään merkittävästi. Olemme tilanteessa, joka johtaa katastrofiin, voin sen jo nyt ennustaa. Suunnitellut helpottavat toimenpiteet eivät valmistu ajoissa. Luvassa on huutoa kolmannella - siihen muistaaksení osaan vastata, ellen sitä ennen ole jo burn outin takia poissa kustannuspaikalta.

En ikinä kuvitellut työurani loppuvan näin. Minultakaan ei saa kuin surkeata palvelua.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Arjen kutsu

Koen vastenmielisyyttä ja pelkoa, on maanantaiaamu. Töihin pitää lähteä, kalsaritkin kaivoin eilen valmiiksi esille, onneksi pakkasta ei ole luvattu kuin täksi päiväksi. Aamut eivät vielä ole osoittaneet vaalenemisen merkkejä, ei siihen kauan enää mene, mutta en malttaisi odottaa. Valon määrä saattaa vähän edes helpottaa tilannetta. Sen lisäksi on syytä psyykata itseään, että se on vain työtä enkä voi tehdä kuin määräni asioita. En voi jäädä tekemään ympäripyöreitä päiviä, koska minulla ei ole tuuraajaa. Kahdeksan tuntia on riitettävä, tai seitsemän ja puoli, kahdeksaan se kyllä menee väkistenkin.

Viikonlopun vietin visusti sisätiloissa. Tilailin matkalippuja erinäisiin kohteisiin. Mietin, että olen ehkä hivenen rauhoittumassa levottomimmista ajoistani. Tai oikeastaan paljonkin, jos vertaa vaikka parin vuoden takaiseen tilanteeseen. Nyt harkitsen edes nimeksi, ennen kuin teen päätöksiä. Impulsiivisuutta vaan on edelleen liikkeellä turhan paljon. Onneksi edes olen vähentänyt alkoholin kanssa pelleilyä, mutta onnistun järjestämään rahareikiä siitä huolimatta. Pitäisi keskittyä säästämään! Suureksi ilokseni unta riittää, siitä olen ollut lievästi sanoen ihmeissäni, heräilen, mutta saan uudelleen unta.

Äitini leikataan keskiviikkona. Katsotaan nyt sitten, miten siinä käy. Toivottavasti hyvin, parastahan minä hänelle toivon.

Itse olen ajautunut kirjeenvaihtosuhteeseen. Kumma juttu sekin. Mitähän siitä vielä seuraa? En ole yhtään innostunut sotkemaan arkeani yhtään enempää, joten enpä usko, että seuraamukset kummempia ovat. Ajanvietettä, suhteellisen harmitonta, uskoisin.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Elämys ravintolassa - elän syödäkseni

Itseeni sijoittaminen jatkui eilen. Ystävätär soitti ennen joulua ja kertoi saaneensa elämänsä työpaikan. sellaisen, joka olisi kelvannut minullekin. Tietysti olin vähän kateellinen, mutta kun itse en lamaltani edes pysty hakemaan töitä, niin ei voi paljon valittaa. Enimmäkseen kuitenkin olen hänen puolestaan onnellinen, hän on ansainnut parempaa kuin mitä tähän saakka on entisessä työpaikassani ollut tarjolla.

Sovimme juhlistavamme asiaa ruuan ja juoman parissa. Ja senpä tosiaan teimme. Tapasimme töiden jälkeen Bar Sociksessa, siinä treffipaikka, joka ei vaan koskaan petä. Aina on tilaa, mukavat istuimet ja ammattitaitoisen kohtelias palvelu. Vajaa tunti vierähti nopeasti, ennen kuin kävelimme Ludvikinkadulle. Ystävätär kuulemma mielellään antaa minun päättää ravintolan, koska ei ole kertaakaan valintojani katunut. Koska molemmat olemme hedonisteja ja herkkujen perään, päätin, että ei pahasti mennä metsään, jos matkaamme Raguun.

Emmekä muuten menneet. Viiden ruokalajin yllätysmenu Ludari ja viinipaketti tiesivät paikkansa. Kaikki oli hyvää, ihanaa, taivaallista ja maistuvaa. Tarjoilu oli rentoa, asiantuntevaa ja asiakasta arvostavaa. Arvostuksesta kertoo sekin, että kun ystävätär ei pitänyt ankan kanssa tarjottavasta linssilisukkeesta, se kompensoitiin välittömästi toisella viinikaadolla. Ei silti, että viiniä olisi ollut tarjolla liian vähän. Jokaisen ruokalajin kanssa tuli uusi viini, jotka ainakin maallikon suussa sointuivat eväisiin.

Alkuun tuli surf&turf-henkinen lihan ja äyriäisten ilotulitus, sitten tuli kampasimpukkaa ja hummerilientä. Seuraavaksi risottoa ja lammasta (hauska savuefekti hillopurkissa), sitten ankkaa (se kieltämättä oli menun heikoin linkki). Päätösnumero oli tiramisu uudella tavalla, minähän en mikään jälkiruokien suuri ystävä ole, tämä kyllä upposi yllättäen kaikki. Hyvä, etten nuollut lautastakin, reunoilta taisin kyllä suklaata vähän kaapia.

Rahaa meni saman verran kuin joulueväisiin, ei se nyt älyttömän kallista ollut laatuun nähden, mutta ei ihan joka viikonloppu voi kuvitella satsaavansa ruokaan 61 euroa ja juomiin 48. Oli se tosin sen väärti. Ja humalaankin tulimme. Vielä pistäydyimme jälkiruokajuomalla Sling Inissä, ennen kuin ystäväiseni lähti kotiin. Minä eksyin baareihin, mutta onneksi en raahannut mitään mukanani kotiin ja kostoksi itselleni ajelin yöbussilla. Säästin olevinaan.

Tänään olen enimmäkseen nukkunut. Sen lisäksi kävin hakemassa kynttiläkattokruunun parkkipaikalta, vaihdoin toisen ystävän kanssa sellaiset nimittäin päikseen. Hänellä kun on suurempi parveke, niin sinne meni paremmin se minun vanhani. Minä taas sain hänen kruununsa. Nyt vaan pitää löytää joku kylään poravasaran kanssa, että saan koukun kattoon. Ai niin, ensin pitää hankkia koukku ja proppuja. Mutta asioilla ei ole kiire. Ei millään ole kiire, elämä on minulle hyvä.

(Huomasitteko? En yhtään valittanut töistä. Olisin kyllä voinut, siellä on kamalaa. Mutta teen sen sitten maanantaina. Tunnen itseni.)

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Sijoitan itseeni

Osteopaatille meno oli järkevintä, mitä olen itseni eteen tehnyt koskaan. Sen lisäksi että hän korjasi tenniskyynärpääni, sen jumin jostain takakankustani, avasi ikuisessa penikkataudissa olleet pohkeeni, hän myös joutessaan oikaisi ruotoni niin, että yliliikkuva selkäni aiheuttama alkava notko, vihlonta ja kolotus ovat poissa. Osteopaatti suositteli minulle asahi-alkeiskurssia. Jos vain saan töissä sovittua aikataulun, aion panostaa siihen. Jotain tässä on itsensä eteen ryhdyttävä tekemään, etten mene mutkalle ja lakkaa liikkumasta.

Tänään olen ollut kovin onnellinen, että minulla on henkilökohtainen puhelinnumero erikseen ja työluuri erikseen. Työnumero on näköjään soinut aika kiitettävästi. En minä siihen vastaamiseen tahdo vapaa-aikaani käyttää, mutta pelottaa, mikä kaaos on odottamassa perjantaina, kun taas kustannuspaikalle pitää venyttäytyä. Saa nähdä, koska seuraavan kerran voin pitää vapaata.

Olen muuten sitä mieltä, että  jos minulta nykyisessä työpaikassani vaadittaisiin alentamaan palkkaani, kertoisin heille, mihin voisivat tunkea alennuksensa ja vaatisin irtisanomista välittömästi. Minulle maksetaan nytkin aivan liian vähän siihen nähden, mikä on työn kuormittavuus. Ei raha helpota työn määrää, mutta edes vähän loiventaa tuskaa.

En ole saanut mitään aikaiseksi kotona. Päivähän se tietysti on vielä huomennakin. Uni on maistunut. Se on erittäin hyvä asia!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Pieleen, mutta ei pahasti

Jos oli perjantai vastenmielinen työpäivä, ei maanantai paljon paremmalta tuntunut. En vaan opi uudessa työssäni tarvittavia temppuja riittävän nopeasti. Tarvitsisin rauhallisen tilan, jossa keskittyä asioihin. Se ei onnistu avotoimistossa, missä minua pidetään STT:n vahvana kilpailijana. Tilanne tulee vielä muuttumaan vakavaksi, todennäköisesti jo perjantaina, kun seuraavan kerran menen töihin. Eikä asioita mitenkään auta, että tietokoneeni kovalevy irtisanoi sopimuksen kanssani kolmen maissa iltapäivällä. Meni 1,5 h saada varakone toimintakuntoon. Jäivät monet oleelliset temput tekemättä, mutta siellähän odottavat mokomat perjantaiaamua.

Nyt aion levätä, että jaksan. Keväästä tulee raskas sekä työ- että henkilökohtaisella saralla. Onneksi huomenna on vielä viimeinen osteopaattikäynti, en ole enää kipeä mistään, mutta saa opettaa minulle torjuntakeinoja, että jaksan.

Lauantaina ostin Pirsman lihatiskiltä karitsan paahtopaistipalleroita. Eilen puhdistin ja kuivasin ne, pippuroin ja suolasin. Paistoin kuumalla pannulla ja laitoin uuniin kuorrutettuna sambal oelek-, valkosipuli-, rosmariini-, minttu- ja sitruunankuoritahmalla. Vahingossa laitoin liian kovan lämmön, piti olla 150 astetta, olin huitaissut uunin 175een, onneksi huomasin virheeni ajoissa ja otin pallerot ajoissa pois. Eivät kuivuneet, väri on keskeltä kaunis rosé. Paistinliemestä keittelin portviinikastikkeen. Siitä riittää syömistä loma-ajaksi, ei tarvitse ruokaa ajatella sen kummemmin. Kunhan nyt uunijuureksia teen tai juuresmuusia. Paitsi että ajattelen ruokaa ihan mielelläni, koska se edes vähän vie paska-asioita mielestäni pois.

Entisen poikaystävän kanssa on tullut juteltua enemmän kuin vuosiin. Johtunee siitä, että hän näki minut lyhyesti baarissa lauantaina enkä suostunut hänen kanssaan lähempiin tekemisiin. Siinä on oikein klassinen mies, pitää aina yrittää saada se, mitä ei saa. Minä en valitettavasti ihastuessani osaa olla vaikea, siksi kai meidän suhteemme sellaista vehtautumista olikin. Nyt kun ihastuminen ja rakastuminen ovat vaihtuneet ystävyysasioihin, hän aina silloin tällöin tulee hakkaamaan päätään seinään. Onneksi olen oppinut kovistelemaan riittävästi, ettei vahinkoja enää pääse tapahtumaan. Kiva hän kyllä on ystävänä, ei vaan toinne joutua hänen kanssaan yksityiseen suljettuun tilaan, pian on molemmilla tukka sekaisin (monellakin eri tapaa).

lauantai 3. tammikuuta 2015

Unissakulkija

Huuhtelin kuusen, kuivattelin sen ja panin takaisin laatikkoonsa. On se vaan kätevää, kun on muovikuusi! Se on osoittautunut taloudellisesti kannattavaksi ostokseksi. Kestää todennäköisesti tädiltä veljentyttärelle, jos hän sattuu sellaista tahtomaan. Tai sitten voi vaikka myydä eteenpäin. Valotähti roikkuu ikkunassa, sen kun jaksaisin vielä riipoa laatikkoon, parvekevalot saavat jäädä kevääseen saakka. Uskomattominta ovat ruusut, ne ovat kestäneet tänne saakka. Olen vaihtanut niille tuoreen veden joka päivä, ne ovat ilahduttaneet minua jo kaksi viikkoa!

Viine yönä nukuin suhteellisen hyvin. Viimeisessä unessa pelastelin sellaisesta chateau-tyyppisestä talosta paratiisilinnun ja hiiriä. Linnut kuvaavat ajatuksia, hiiret taas pelkoja ja huolia. Osa peloistani oli suuria ja värikkäitä, osa epämuodostuneita ja kuihtumassa, mutta kaikki ne minä aioin pelastaa ja kantaa ulos. Minulla oli vain vaikeuksia saada ne kiinni.

Äidilläni on haimasyöpä. Siitä ei yleensä selvitä hengissä, mutta näyttäisi siltä, että lääkäri aikoo leikata. Mielenkiintoista, hän siis lienee sitä mieltä, että äitee saattaisi selvitä. Minä olen oman rauhani tehnyt vanhempieni suhteen, mutta pelkään hänen puolestaan, pelkään samaa kuin itselleni, että se sattuu ja on tuskaisaa. Ihmisparka, ei ole ikinä oikein uskaltanut elää. Nyt alkaisivat olla viimeiset hetket käsillä pahimmassa tapauksessa.