perjantai 30. lokakuuta 2015

Vähän paha ihminen

Torstaina sain käsiini moneen kuukauteen ensimmäisen kerran tuoreen Kauppalehti Option. Minulla oli jopa aikaa hetken aikaa vilkuilla sitä. Tajusin kaipaavani viinivinkkejä, ravintolasuosituksia ja testattuja reseptejä - tietysti kopion tuoreesta lehdestä ne. Sitä en ymmärrä, miksi en jättänyt viinivinkkejä ja ravintola-arvosteluja töihin. Niille olisi vaikka voinut perustaa kansion, onhan meillä edes vähän säilytystilaa, etenkin jos saan tuhottua muutamia asioita, mitä olisi tarvinnut tuhota jo muutama kuukausi.

Taas pääsemme kehäpäätelmöintiin, johon aivoparkani yleensä joutuvat, kun on vähänkin ylimääräistä aikaa. Aloitan asian, josta tulee mieleen seuraava asia, jota en voikaan toteuttaa ennen kuin olen touhunnut yhden edellisen asian. Tarvitsisin itseäni kopioituna kolme kappaletta. Sellaisia, jotka ajattelevat samalla taajuudella, ovat yhtä nopeita ja logiikka ei riitele minun logiikkani kanssa. Enkä nyt suinkaan sano olevani looginen tieteellisessä ajattelussa, minulla on toki omani, ei välttämättä valtaväestölle sopiva kuitenkaan. Eivätkä matemaattisesti ajattelevat henkilöt kutsuisi sitä logiikaksi laisinkaan. Pitänee pyytää anteeksi sanan väärinkäytöstä.

Mutta jätän ruman kehäpäätelmäni riitelemään itsekseen tai keskenään ja kerron teille pahistempun. Läiskäsin tosi ruman ja ison firman tarran keskelle lehden kantta. Kirjoitin siihen permanent-tussilla "Älä vie pois toimistolta, kiitos." Kuulin nimittäin, että se on se meidän hooärpääpirumme, joka läystäkkeen omii ja vie kotiinsa. Kuspiä ja mulukku. (Olen mie nyt sen verran pitkään Savossa asunut, että rumat sanat taittuvat karjalalalaistyypiltäkin.)

***
Asiasta kukkaruukkuun. Jos ihminen pesee vessan, lattia, seinät, vessanpytyn, lavuaarin, ei omista poikalapsia, miehiä, kotieläimiä eikö itsekään pissi lattiakaivoihin, mistä helvetistä tuleee koko ajan sellainen kusen haju nokkaan kylpyhuoneessa? Kertokaa viisaammat. Ja kertokaa, millä sen saa pois.

Toinen juttu, kävin allekirjoittamassa paikallisessa terveyskeskuksessa suostumuslappuja, joilla saavat paperini ulos yksityiseltä terveysasemalta. Herätin ansaittua huomiota, kun vastaanottohenkilökunta totesi, etten ole käynyt 20 vuoteen kunnallisessa terveydenhuollossa. No en niin, kun ensin oli YTHS ja sitten työterveyshuolto. Nyt olen sitten veronmaksajien riesana - ai niin mut hei, mie maksan veroja. Arvatkaas, koska mulla on aika lääkärille. Lähimmäs arvannut saa valita, teenkö ruokaa, pahaa, kehunko blogianne, juotanko humalaan vai olenko muuten vaan viehättävä oma itseni. Ei tarvitse välttämättä vaatia yhtään mitään. Se on suositus, mutta arvauksia vastaanotetaan.

Eilen ei ollut hyvä päivä. Ehkä tästä tulee parempi.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Käsistä juoksevat päivät

En voi kuin ihmetellä ajan lentoa. Vaikka maanantait ja tiistait eivät lempipäiviäni olekaan, niin silti niiden katoaminen historiaan järkyttää joka kerta. Voi aika, minne menet, miksi et hetkeksi hiljentäisi vauhtia? Mutta kun näin ei ole, on pakko sitkutella. Olen kova täti suunnittelemaan, ilman listoja ja kalenteria unohtaisin puolet suunnitelmistani.

Nytkin elelen jo kolmatta viikkoa etukäteen. Ensin pitää muistaa kekrivalmistelut, sitten Mustaschin keikkaviikonloppu, jolloin todennäköisesti pääsen Iikkeaan sekä muutamaan muuhun kauppaan pitkän kaavan mukaan. Tarvitsen sen sängyn. Sitten olisikin jo vuorossa työpaikan tonttujuhlat - omakustanteiset, mutta tonttujuhlat kuitenkin. Vaikka olen töissä ehkä maailmankaikkeuden absurdeimmassa firmassa (nyt ne nimittäin lopettivat toimihenkiöiden työhöntulotarkastuksetkin säästövimmassaan...), kollegat ovat kivoja eikä niiden kanssa paljon kerkeä työajalla haastella.

Arkea jaksaa paremmin, kun on jotain odotettavaa. Oli se vaikka sitten jotain pientäkin. Seuraavaksi ryhdyn varmaan odottelemaan joulua, koska talvipäivänseisaus on suuren juhlan paikka pakanalle. Kutsuttiin sitä nyt sitten millä nimellä tahansa. Ja sitten tulee taas kevät, luonto herää, samoin minä. Yritän varmaan sanoa, että epätoivon puuskauksistani huolimatta elän varmaan elämäni parasta aikaa. Olen terve, minulla on ystäviä, kykenen toimimaan, minulla on töitä. Pelottaa, että tämä loppuu.

Siis mitvit? Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen onnellinen. Se tosin piti kätkeä, mutta meni jo.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Pieni mysteeri

Olen pitänyt excel-kirjanpitoa menoistani työttömäksi jäämisestäni lähtien. Silloin tahdoin aloittaa seurannan, että voisin tarvittaessa ryhtyä kutistamaan menojani turhimmasta päästä. Jostain syystä laskelmani oli kadonut, sitä ei löytynyt edes roskakorista. Tiedoston nimi näkyy viimeksi avatuissa dokumenteissä, mutta sitä ei vaan enää löydy omalta paikaltaan. Yritin myös etsi-toimintoa, silläkään filettä en saanut paikallistettua.

Vahinko ei ole suuri, mutta harmillinen. On ollut mielenkiintoista seurata menojaan useammalta vuodelta. Tulothan minulla ovat säilyneet vakiona, ei palkankorotuksia eikä lottovoittoja. Isänperintöäkään ei tullut kuin kaksi tonnia, hyvä niin, pelkäsin nimittäin joutuvani maksunaiseksi hänen viimeisille toilauksillensa. Siitä muuten tuli mieleen, että perunkirjoitus ei ollutkaan sujunut veljesten kesken niin kiihkottomasti kuin kuvittelin. Pikkuveljeni oli ryhtynyt kyselemään kuitteja vanhemmalta ja siitäkös toinen oli loukkaantunut. Olivathan ne summat kuitenkin pankkitilillä näkyneet. Noh, onneksi eivät olleet aivan ilmiriitaan saakka keskusteluaan vieneet, mutta loukkaantumista on ilmiselvästi liikkeellä.

Loukkaantumisen taito taitaa olla meillä verissä. Olemme oikeudenmukaista ja suoraselkäistä sakkia, sitten kun meitä epäillään vilunkipelistä tai väärinpelaamisesta, otamme sen henkilökohtaisena solvauksena. Lisätään siis sukuominaisuuksiiin sen yltiöpäisen loogisuuden lisäksi. Alkaa kuulostaa siltä, että minä en tähän sukuun tahtoisi kuulua, jos ei pakko olisi, jäykkäniskaista sakkia. Emme kuitenkaan mitään niskavuorelaisia, taivas varjele.

Mutta takaisin talouskirjanpitoon. Aion tehdä uuden ensi kuun vaihteesta alkaen. Tiedän sen, että menoni ovat aika lähellä samat kuin tuloni, mutta onhan se mielenkiintoista seurata, että mihin sitä rahaa katoaa. Minulla lähinnä kurkusta alas ja bändien kassoihin, mutta onneksi on pätäkkää mennyt vaatteisiin, kirjoihin, sisustamiseen ja matkustamiseenkin. Ja olenhan minä 1/10 asuntosäästäjäkin ollut, asuntolainan maksaminen loppuu ensi kuussa. Sitten voin sanoa todella omistavani jotain, muutakin kuin tuulen huuhtoman takamukseni nimittäin.

Pikkuhiljaa tosin olisi ryhdyttävä sitäkin miettimään, että millä sitä sitten eläkkeelle joskus ikinä päästyään oikein elää. Tein nettilaskelmia, jos jaksan olla sinne hamaan tappiin lähemmäs 70 ikävuotta töissä, saan ihan siedettävän eläkkeen, mutta jaksanko? Ja saanko? Mie en ole kovinkaan monta yli 60-vuotiasta oman ammattikuntani edustajaa töissä nähnyt, jostain syystä korvaannumme nuoremmalla. Nykyään ammattimme on vielä kuoleva, joten tässä voi käydä vielä huonosti. Todennäköisesti minulla on vain muutama hassu viitisen vuotta aikaa ratkaista ongelmani siltä osin. Pelottavaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Monipuolista

Perjantaina olin väsynyt. Kävin kaupasta piirakka-ainekset ja rakentelin kinkkupiirakan. Samalla juttelin puhelimessa Dervissin kanssa, hän sai minut suututettua, löin luurin korvaan. Jotain olen oppinut minäkin, ettei kaikkea tarvitse kuunnella. Silloin kun toinen herkeää katkeraksi ja ryhtyy syyllistämään, ei minun tarvitse jaksaa hänen kanssaan. Ei enää.

Lauantaina oli roolipelin vuoro. Naapurilähiössä rumusimme suhteellisen isolla porukalla rinnakkaistodellisuuteen suoraan keskelle Helmin syvänteen taistelua. Saimme pahemman kerran turpaamme, mutta meidät potkaistiin pois sieltä, ennen kuin tilanne ratkesi. Tai itse asiassa tilanne ratkesi sillä, että olimme kaikki toimintakyvyttömiä. En onnistunut juonissani, mutta onneksi muilla oli parempi onni ja pisteitä rapisi reilusti. Ystävien dobermanni on rasittavassa vaiheessa, 6 kk, enemmän innokas kuin älykäs, kaikki on menossa suuhun. Onneksi minä sain koiran kuuntelemaan itseäni, pari kertaa piti karjahtaa, että elukka ymmärsi pitää minuun etäisyyttä. Yksi pelaajapojista totesi ymmärtävänsä koiraa hyvin, olen kuulemma pelottava.

Yöksi menin Naapurin luokse. Hänestä vaan paljastui sellainen puoli, että pitänee vähän aikaa sulatella asiaa. Sitten kysyä sitä uudelleen, etten vaan ymmärtänyt väärin. Jos en ymmärtänyt, en tiedä, onko järkeä pitää häneen yhteyttä. Ystävät ovat nimittäin minulle aika tärkeitä ja jos minun ystäviäni ei hyväksytä, niin se on melkoinen turn off minun puoleltani. Pitää pohtia asiaa.

Tänään olen taas levännyt. Sain parit päikkäritkin otettua. Tein pedikyyrin ja tilasin parin viikon päähän ajan ammattilaiselle. Jalkapohjani kasvattavat tolkuttomasti halkeilevaa kovaa kuollutta ihokudosta. Ihailen ruusujani, ostin pari puskaa, kun halvalla sain, punaisia ja valkoisia. Lauantaina sain jopa siivottua. Se sitten on vastenmielistä touhua, mutta palkinto on onneksi näkyvä. Ihan hyvä viikonloppu. Ensi viikonloppuna pitää muistaa, että kaupat ovat kiinni lauantaina. Naapurilähiössä juhlimme kekriä pitkän kaavan mukaan.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Paremmin aamulla

Aamu on ihmisen parasta aikaa. Etenkin jos sen saa viettää rauhassa ja omaan tahtiin. Minulla menee usein aikaa ihan pelkkään haahuiluun, mutta en pidä sitä pahana asiana. Muistelen uniani, virkistyn vähitellen. Perusrutiinit ovat samat.

Ensin pesen hampaat, sitten levitän estrogeenigeelin. Syön lääkkeet. Sen jälkeen kampaan hiukset ja tasoitan tukan pomput. Vielä laasti naamaan ja samalla kun syön aamujogurttiani (marjoja ja lisäkuitu sekä joka toinen päivä alfalipoiinihappopilleri) luen kuulumisia naamakirjasta tai tavaan iltapäiväläpysköitä. Kevyttä sen olla pitää siinä vaiheessa päivää.

Kuuntelen ilmaa, mietin, mitä laitan päälle, jos en ole jo valinnut illalla vaatteita. Juuri ennen lähtöä silpaisen vaatteet niskaani, koska on ihanaa antaa kehon hengittää. Yleensä vasta ulkona tajuan, että on jo pimeää. Valo aamuistani puuttuu taas ensi kevääseen saakka, mutta eipä hätää. Onneksi edes vaihtuvat vuodenajat eivät aja minua hulluuden partaalle, ihan minä itse senkin teen.

Aamut ovat sellaisia tuoreen rapsakoita, ei vielä tiedä, mitä päivä tuo mukanaan. Onnellisen elämän salaisuus on perusteeton optimismi ja alkava dementia. Tai ainakin kyky unohtaa ja antaa anteeksi myös itselleen. Välillä minäkin osaan.

torstai 22. lokakuuta 2015

Työpahoinvointipäivä

Hirvittävä päivä takana. TYHY on minulle kirosana, etenkin kun pitäisi leikkiä omaa osaansa tiimistä, johon ei parhaalla tahdollakaan tunne kuuluvansa. Kaikkeni minä yritän, mutta kun en osaa pitää suutani kiinni, niin huonostihan siinä käy.

Ison tiimin rva johtaja oli kinunnut varmaan meidän vakuutusyhtiöltämme pätäkkää tiimipäivään. Vetäjinä hänen luottoystävänsä, työnantajan vakoojat, joihin toiseen jo olen aikaisemmin törmännyt. En vaan voi luottaa sellaisiin ihmisiin, enkä tietenkään voi antaa itsestäni yhtään mitään.

Huonoa:
- en voinut pitää turpaani kiinni ennen päivää, kerroin, etten pidä joukkoliikunnasta enkä joukkohurmoksesta
- kroppani ei kestä edes joogaamista, koska polvet ja lonkat ovat sökönä - onneksi se ei näy kävellessä eikä seisoessa
- itkettää, kun tuntee olevansa ulkopuolinen
- itkettää, kun puhutaan onnellisesta paikasta, perheistä ja tärkeistä ihmissuhteista
- itkettää, kun itkettää
- itkettää, koska ei voi olla rehellinen
- itkettää, kun haluaisi kuulua johonkin.

Hyvää:
- en tainnut itkeä kuin muutaman näkyvän kyyneleen pimeässä, kun muut tekivät joogaa, enkä pystynyt siihenkään.
- liikutuin, kun porukassa kerrottiin hyviä asioita toisistamme. Liikutuin, koska en ole hyvä, minä vain näyttelen hyvää. Silti oli kiva kuulla, että minustakin ihmiset jotain positiivista sanottavaa löysivät. Muun muassa minulla kuulemma on englantilainen kuiva huumori, se oli hyvä asia - minusta, ei välttämättä muista.
- tajusin, että onhan minulla edes ystäviä, jos nyt ei perhettä tai työtiimiä olekaan.

Olisi edes sen päälle menty ryyppäämään ja kerrottu todella mitä toistamme ajattelemme. Tai sitten vaan ryypätty vähän ihan muina ihmisinä. Nyt ihmiset menivät kotiinsa ja minä menin tekemään päivän kiireelliset hommat vajaassa tunnissa. Tulin kotiin ja join melkein pullollisen viiniä. Nyt ei sitten tietenkään itketä, kun saisi sitä rauhassa tehdä. Mutta seuraavan kerran muistan olla sairaana. Vaikka sitten se menisikin omaan piikkiin koko päivä, en enää mene sinne voimaan huonosti. Minä tahdon pois. Tai ainakin tasa-arvoiseen työympäristöön.

***
Joo joo. Tiedän. Olen erittäin kiitollinen siitä, että minulla on töitä. Aion olla jatkossakin, suorastaan nuoleskelevan kiitollinen, että saan pitää omani. Sain nimittäin eläkeotteen ja sen mukaan saan vasta reilun tonnin kuukaudessa, jos nyt joutuisin eläkkeelle. Eihän se jumalauta mihinkään riitä. Tai riittää jos on pakko, mutta mielellään saisi lisää tulla, ennen kuin työkyky oikeasti pettää.

Elämä on hirvittävä, paha paikka. Onneksi tämä on vain väliaikainen sijoituskohde.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Takaisin tulevaisuuteen päivä

Hyvää Back to the Future -päivää! Minä en itse asiassa kyllä ainakaan takaisin menneisyyteen tahtoisi, oli se 80-luku sen verran karmivaa aikaa. En tykännyt itsestäni, en olostani, en vaatteistani enkä siitä, että olin elossa. Onneksi keksin ryhtyä opiskelemaan nuorisotyötä, se edes jonkun verran ilahdutti minua. Oli jotain mielekästä tekemistä. Reilu kaksikymppinen minä on aika surkea otus, kyllä nyt on paremmin.

Parina yönä olen  nukkunut. Se on auttanut kovin toipumaan viikonlopusta. Onneksi ensi vknloppuna ei samanlaista rumuamista ole tiedossa, minun pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä oikeasti hiljentämään tahtia. Vai tippuisiko sitten vaan lennosta ja kerralla? Naamasta ainakin näkee elämän jäljet. Tämän vuoden uutuutena on hämähäkkiverkkoruttujen saapuminen, pitkään se hyaluroni kurissa ne pitikin, mutta nyt kollageeni pettää. Jännää seurata omaa rapistumistaan, onneksi se ei tapahdu päivässä, tähän kerkeää tottua.

Eilen työpäivän päälle läksimme aika ex tempore syömään kollegoiden kanssa. Tiiminvetäjämme oli varannut pöydän Woolshedistä. Olipas se mukavan oloinen paikka - ja täynnä. Jos ei pöytävarausta olisi ollut, tuskin olisimme niin mukavasti istuskelleet. Tai niin pitkään, läksimme vasta vähän ennen yhdeksää pois. Mutta oli vatsa täynnä, söin avocado-pekoni-pihviburgerin. Olisin tahtonut maistaa Woolshed Premium siideriä, mutta sitä ei kuulemma ollut, maistelin sitten Bath Ales Bounders siideriä. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus, hyvä perussiideri kuitenkin. Punkkua upposi lasillinen purkerin kanssa.

Kyllä hyvä hampurilainen aina huonon hakkaa, tuli todettua. En kovin monta kertaa ole premium-hampurilaista syönytkään, kiitos ketjuräkälöiden ei arvostukseni evästä kohtaan kovin korkealle ole noussutkaan. Woolshedissä voisin kyllä käydä toistekin, siellä on muun muassa sellainen pulled lamb hampurilainen listalla, joka huutaa minulle. Ja pari siideriäkin jäi maistamatta. Baaritiskin takana työskentelevät kundit olivat ihan asiallisia tyyppejä, mutta se tsubu oli epäkohtelias. Ei tainnut pitää vanhoista täti-ihmisistä. Palvelua muuten sai vain englanniksi.

Kollegoiden kanssa oli ihan kiva istuskella, mutta tajusin taas, miten olemme eri puusta veistettyjä. Yleensä en takerru tuohon ajatukseen, mutta nyt se vaan jotenkin jäi päällimmäiseksi pääparkaan. Olisi tehnyt mieli lähteä kotiin ja olla hiljaa. Yksin. Minä kuitenkin kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta olen introvertti. Mutta ehkäpä tänään pyykinpesu rauhoittaa.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Pohjoisemman Suomen kuulumisia

Torstaina läksin suoraan töistä junaan. Meinasi käydä huonosti, vaikka olevinaan tähtäsin aikaisempaan bussiin. Se vaan oli myöhässä. Vähän jänskätti, mietin jo mielessäni, että menen kyllä baariin ja vedän persiet olalle, jos junasta myöhästyn. Todella aikuismainen lähestymistapa ongelmanratkaisuun, eikä totta? Mutta kerkesin, jäi peräti kaksi minuuttia aikaakin. Matka sujui mukavasti torkkuessa ja Vish Purin seikkailuja lukiessa.

Perillä pikkuveli vaimoineen veivät minut suoraan wokkiruuan kimppuun. Salacavala on keksinyt oivan ja edullisen konseptin. Ensin valitaan proteiini, sitten kuppiin kasvikset oman maun mukaan. Päälle vielä nuudeleita ja oman maun mukainen kastike. Itse olisin tahtonut kastiketta vähän enemmän, mutta muuten annos oli erinomainen. Ja hurjan täyttävä. Suosittelen, jos Kuopion torille satutte baarin aukioloaikaan, menee kiinni jo kahdeksalta valitettavasti.

Hetken aikaa vielä jaksoimme kotosalla seurustella ennen kuin vetäydyin neitsytkammiooni. Sain nukuttua tolkuttoman hyvin, niin muuten koko reissun ajan, lähes kahdeksan tuntia. Päivällä siirryimme sitten äiteen joulun viettoon, saihan hän ruokittavakseen kaikki kolme lastaan sekä vielä miniänsä. Sairausrintamalta ei ollut mitään uusia uutisia, vasta ensi kuun alussa kuulemma taas skannataan ja katsotaan miten pilleri on tehonnut syöpäpalleroon.

Iltaruuasta olin vastuussa minä. Pitänee uskoa, että olen minä jonkinlainen ihmeolento, kun onnistuin välinpitämättömällä asenteellani houkuttelemaan veljen nuorimmaisen krantun maistamaan savukalapastaa, joka oli aikaisemmin tuomittu pahaksi. Ei kuulemma ollutkaan, poika jopa kysyi äidiltään, että miksi hän ei koskaan ole sellaista tehnyt. Minua nauratti. Muutama lasillinen viiniä siinä upposi, mutta taas olin puolen yön jälkeen unilla. 

Lauantaina veliseni kuskasi minut ystäväpariskunnan luokse. Siellä oli emäntä-armas jo varautunut siihen, että tekisimme maggaraa. Olipas se sottainen show, mutta hauska sellainen. Onneksi heillä on tiskikone, vaikkei sitä vieras osaakaan täyttää oikein. Ihania artesaanipalleroita valmistui kahta lajia: yrttilammasmaggaraa ja chorizoa. Niitä sitten vedeltiin illallisella kasvissipsien ja kaprisaiolin sekä balsamicopunajuurten ja Peltolan sinihomejuuston kera. Minä suurinpiirtein kehräsin, kun vielä saunaan pääsin illalla. Molempia maggaroita muuten sain mukaani maistiaisannoksen, sen vein mukanani Naapuriin, kun eilen saavuin kotiin. Arvostus oli korkea, sain vaihtariksi aamulla lähtiessäni vispipuuroa. Ihan omatekemää, jotkut sitä osaavat - ja jaksavat.

Chorizoa
Sunnuntaina teimme ihanan syksyisen promenaadin pitkin Kallaveden lähirantoja. Ennen lähtöäni pääsin vielä herkuttelemaan suklaahippukekseillä. Oli kovin kiitollinen olo kotiin matkatessa. Minulla on ihania ystäviä! Olisi siellä pidempäänkin viihtynyt, mutta toisaalta odotan kyllä kiihkeästi tänään iltaa ja omaa sänkyä. Sosiaalinen erakko vaatii veronsa, puhelin on jo äänettömällä. Pää pitää saada ladattua myös.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Hyvä muistutus

Kun eilen pysähdyin entisessä kotilähiössäni, näin muuten entisen puolisoni. Siinä se saatana seisoskeli bussipysäkillä, selvinpäin ihme kyllä. Ensin teki mieli kääntyä takaisin bussiin, mutta ovi oli jo kiinni. Sitten teki mieli lähteä karkuun, mutta kuitenkin kävelin ohi ripeästi.

Kaupassa pelkäsin hänen seuraavan perässä. Sain kuitenkin tehdä vähät ostokseni rauhassa. Hukkaan meni myös pikaisesti suunnittelemani vaatimuslista, koska tyyppi oli ymmärtänyt omaa parastaan ja kadonnut julkisilta paikoilta. Saattoihan tuo arvatakin, että luvassa ei olisi mikään viehättävä kohtaaminen.

Omia tunteitani aina kauhistelen. Jos en sääli, alkaa aggressiotaso nousta. Alitajuntani mielestä minulla on paljon kostettavaa. Ja kosto kumpuaa ilmeisesti henkisenä pahoinpitelyaikeena. Siitä pitäisi päästä eroon, ei tee hyvää hipiälle, kun sappi tihkuu ihotiehyeistä läpi. Kun pääsisin joskus siihen vaiheeseen, ettei hänen näkemisensä aiheuttaisi minkäänlaisia reaktioita, ei hyviä eikä huonoja. Että hän vain olisi joku yhdentekevä ihminen.

Hyvää näkemisessä oli se, että muistan taas miksi sitoutuminen ja parisuhde eivät minulle sovi. Osaan paremmin pitää varani tämän nykyisen virityksenkin kanssa. Minulla kun on vahva taipumus joutua ojasta allikkoon.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Kädentaitoja

En osaa vaihtaa vetoketjua. Niinpä harmitti kovasti, kun vuoden vanhasta talvitakista repesi vetoketju alhaalta viimeisen kerran keväällä. Olihan se jo luiskahdellut sieltä aikaisemminkin, laskeutui nimittäin pahimoilleen liian alas, kunnes teki viimeisen tamppunsa ja repesi kunnolla. Dublinista löysin edulliset hakaset ja nyt olen pikkuhiljaa ommellut niitä takkiin kiinni. Valmista tuli eikä hetkeäkään liian myöhään, olin jo lauantaina paleltumisen partaalla. Hakasten kiinnipysyminen voi kyllä olla vähän herrassaan, mutta jos nyt edes muutaman vuoden takki kestäisi ennen kuin pitää etsiä uutta.

Onneksi en aikonutkaan tehdä mitään kummempia viikonloppuna. Vatsavaivat veivät veronsa, en jaksanut kovin kummoisia. Hyvä, kun jaksoin kaupassa käydä. Siivota piti, mutta sitäkin olin skippaamassa. Kohtalo vaan päätti toisin. Olin nostelemassa parvekkeella majailleita joulukaktuksia takaisin sisälle, kun onnistuin tönäisemään yhtä kasvia, joka kaatoi kaksi muuta. Multaa kaikkialla, vettä, kuraa, pölyä, kasvinpalasia. Näin niin pahasti punaista, että teki mieli kävellä ulos ovesta ja jättää koko homma sikseen. Sitä vaan en voinut tehdä, koska ei minulla viikolla ole sitäkään vähää aikaa touhottaa suursiivouksen merkeissä.

Reilu tunti siinä meni, syletti, vesi valui päästä. Jostain syystä sairastaminen saa nesteet liikkeelle. Nälkäkään ei ollut yhtään, mutta sen päälle oli vaan pakko syödä, huomasin, että raivo härkä -käyttäytymismalli alkoi olla lähellä. Siinä olisivat pian kaikki kukkaset löytäneet itsensä ulkomajoituksesta asvaltilta tuhannen päreinä. Onneksi edes välillä tunnistan alhainen verensokeri-ilmiön.

Naapuri kutsui yökylään. Ennen unille menoa katsoimme Ice Age 4:n. Siinä on ihminen, joka pikkuhiljaa on päättänyt ajaa minua visuaalisen viestinnän pariin. Olen kyllä varoitellut, että kokeilu ei välttämättä pääty hyvin. Minua liikutti, kun hän tunnusti kertoneensa minusta joillekuille ystävistään viikonloppuna. Muutenkin tuntuu kummalliselta, kun minulle suoraan ja kaartelematta kerrotaan, miten kiva, mukava, ihana, viehättävä ja ties mitä minä olenkaan. Ihmisestä voi lähteä ihmeellistä hyrinää, kun se silittelee minua. Ja kaikki tapahtuu jotenkin niin tavanomaisissa merkeissä, ilman suurta draamaa. Tulee hyväksytty olo - kummallisen turvallinen. (Joo, joo, muistatteko miten kävi viimeksi, kun tuntui turvalliselta? Se ei päättynyt hyvin. Minä muistan.)

Ihmeelliseltä se vaan silti tuntuu, kun joku kysyy aamulla, että nähdäänkö vielä tällä viikolla ennen kuin lähden Pohjoisempaan Suomeen. Taisin hätäpäissäni vastata kyllä.

Näin unta, että olin Janis Joplinin konsertissa. Muistan ihmetelleeni, että eikös se nyt sitten kuollutkaan, että miten minä nyt niin olin erehtynyt. Vanhentunut oli kyllä kovasti, mutta ääni kulki edelleen. Mietin unessa, että kyllä hyvä musiikki on hyvää. Sitä mieltä olen elävässä elämässäkin.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Pakkolepo

Ai, minulla oli tämä tällainen blogi täällä. Elämä vie taas varsin vauhdikkaasti.

Keskiviikkona olo oli kehno, ei se paljon parempi ollut torstainakaan, vatsa kouristeli koko päivän. Haastavaksi tilanteen teki se, että olin torstaina lahjontatyyppisellä retkellä Tallinnassa. Sellaisissa olosuhteissa mieluiten olisin jäänyt vain makoilemaan sängynpohjalle, mutta nyt riipaisin rohtoja kitusiin ja liikuin muun ryhmän mukana.

Sen verran oli vapaa-aikaa, että kävin jälleen kerran Gerry Weber-osastolla Kaubamajassa. Sain yhden työpaidan. Ostin minä yhden anilliininpunaiset nahkahansikkaatkin, mutta se oli ihan vahinko. Ekkeröölle oli tullut kiva kauppavaihtoehto sen iänikuisen marketin lisäksi, Nordic Popup-puoti. Ostin sen melkein tyhjäksi. Johtuu tosin siitä, että Naapuri tilasi pienpanimo-oluita ja itselleni löysin pari siideriä. Enkä noita nyt siis lavatolkulla roudannut, vaan pullolisen kutakin. Kekrijuhlaa varten löytyi hirvenlihamaggaraa ja hevoisenlihaleikkelettä. Kerrankin oli riittävän viileätä, että pystyi turvallisesti ostamaan elintarvikkeita.

Perjantaina olo paheni, mikäli mahdollista, entisestään, hikoilin ja palelin vuoronperään. Teinkin sitten superlyhyen työpäivän, reilun kuusi tuntia, kun en enää ymmärtänyt laskujen tiliöinnistä mitään, päätin luovuttaa. Kotona söin kerrosvoileivän, kun en muuhun jaksanut ryhtyä, ennen kuin torkuin nojatuolissa ja kuuntelin vatsani murinaa.

Viime yönä se sitten alkoi, erittäin äkillisesti ja voimakkaasti. Ruiveli. Ripuli. Vatsanvääntö. Nyt olekin käyttänyt aamuni pesemällä lakanapyykkiä. Ei varmaan tarvitse kertoa enempää. Ja arvaatte varmaan, että tänäänkään en tee mitään muuta kuin makoilen sohvalla tai nojatuolissa. Sekä koitan saada sijauspatjan kuivaksi, että voisin nukkua ensi yönä sängyssä. Mutta eipähän tarvitse pitää arpajaisia, millaista ohjelmaa hankkisi.

Ensi kesäksi muuten järjestin yhden ohjelmanumeron. Minulla on lippu Black Sabbathin keikalle Kaisaniemeen. Menen vaikka yksin, jos kukaan muu ei tahdo kanssani leikkiä. Nyt pidetään vaan sitten sormia ja varpaita ristissä, että Ozzy säilyy hengissä sinne saakka!

Sitten makaamaan. Puuh.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Pää punaisena

Jo toisen kerran vähän ajan sisällä modeemini päätti katkaista yhteytensä verkkoon. Luulen, ettei se pidä kylmästä. Minulla nimittäin jäi ovi auki, kun menin yökylään Naapurin luokse. Hän aivan ex tempore pyysi ja yhtä suunnittelemattomasti suostuin. Tosin laitoin ehdon, että saan katsoa Downton Abbeyn rauhassa, kanavaa ei vaihdella eikä valintaa arvostella. Noh, toisaalta miehellä, joka katsoo työkavereittensa kanssa Salattuja elimiä, ei varmaan ole pokkaa minun vähäisiä katsomisiani arvostella.

Kävin kampaajalla. Ihana pikkukampaajani väänsi hiukset astetta ruosteisempaan suuntaan ja jumalan tähden pää on nyt punainen. Onneksi se muutaman pesun jälkeen haalistuu, muuten saisin muuttaa naamakirjanimeni blondista Red Sonjaksi. Tällä kertaa torpedoin kaikki hiustenkikertämisaikeet narraamalla, että on heti liikuntaa luvassa.

Ilta venyi liian pitkäksi Naapurin kanssa jutellessa. On jotenkin henkisesti raskasta tutustua uuteen ihmiseen, kun ei tiedä, jääkö se elämään vai miten siinä käy. Toisaalta sitä tietysti voi itse torpedoida hyvän alun sanomalla laulun sanoin, "ettei tästä mitään tuu ja lähtis kävelemään, painais oven kiinni perässään". Mutta toisaalta sitten jostain syystä tuntuu, että pitkästä aikaa siellä vastapuolella on ihminen, joka oikeasti on kiinnostunut minusta. Älkääkä nyt väärin käsittäkö, minä olen yhtä lailla kiinnostunut hänestä. Melkoisella varmuudella saan ainakin ystävän.

Aivastuttaa. Nenäonkaloita pakottaa uhkaavasti. Meillä on töissä pyörinyt joku tappajaflunssa, jolta tähän saakka olen onnistunut välttymään. Saa muuten nähdä, saammeko edes influenssarokotusta töiden puolesta, vai pitääkö oikeasti yrittää itse hankkia sellainen itselleen. Lääkärissä pitäisi käydä, viimeinen satsi lääkkeitä on jo vahvassa alussa. Mutta kun se kunnalliselle meneminen jotenkin on niin hankalaa. Siihenkin toki varmaan totun, kunhan saan rutiinin selväksi. Vihaan poikkeamia rutiineissani, en ole mikään hetken lapsi arkiasioissa.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Musiikkia, maestro

Täällä minä seisoskelen uuden työpöytäni ääressä. On ollut aika hektinen viikonloppu. Perjantaiaamuna salskeat herrat saapuivat lupauksensa mukaisesti heti yhdeksän jälkeen. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat jo poissa ja uusi pöytäni paikallaan. Kotiin jäi melkoinen sotku, kun kirmasin saman tien töihin.

Hektisen työrupeaman jälkeen kipittelin kaupan kautta kotiin. Seitsemän maissa olin jo kaupungilla. Saavuimme onnekkaasti lähes yhtä aikaa Coloradoon ja vain kymmenisen minuuttia odoteltuamme saimme ikkunapöydän. Enpä olisi uskonut, että siellä on moinen tungos. Jos olisi ollut suurempi seurue, tuskin olisimme mahtuneet ex tempore syömään, pöytävaraus olisi pitänyt tehdä. Ruoka oli rehellistä, konstailematonta ja yllättävän hyvää. Itse söin jänöparan sisäfilettä, grillattuja kasviksia ja pöhköperunoita (lohkoja siis). Kiireestä huolimatta henkilökunta oli huumorintajuista sekä tilannetajuista. Hieno kokemus!

Vatsat pinkeinä suuntasimme Tavastialle. Siellä lämmittelijä oli vielä lauteilla, mutta Flaming Sideburnsien keikkaa me olimme tulleet kuuntelemaan. Hauska kohtaaminen narikassa oli, kun Cosmo Jones Beat Machinessa soittava entinen nuoreni tunnisti minut noin nanosekunnissa ja pääsin lämpimään halaukseen. En kuulemma ollut muuttunut yhtään 20 vuodessa. Minua nauratti. Illan aikana tuli törmäiltyä useampaan otteeseen, muistelimme vanhoja, kuulin olleeni auktoriteettia omaava puolueeton hahmo. Ihan hyvä ihminen, ettäs tiedätte. Tuli lämmin olo.

Vielä lämpöisempää oli keikan aikana, yritimme olla parvella, mutta eihän siellä pystynyt kykenemään. Hiki valui pitkin niskaa ja selkää. Alhaalla oli vähän siedettävämpää ja keikka oli hieno. Bändi on yksi parhaita livebändejä, mitä ikinä olen saanut seurata. Eikä se pettänyt nytkään. Hikisen väännön jälkeen poikkesimme vielä Ilveksessä yksillä, Bäkkärille oli kutsu, mutta sen skippasimme, minua kutsui Naapuri ja ystävää koti. Puhetta piisasi, se on hienoa. Asiat selvenevät, kun niitä selvittää toiselle ja samalla itselleen. Siitä iso kiitos, että tiedän voivani puhua luottamuksellisesti.

Naapurin luona ilta vierähti aamuun. Riitti puhetta ja halauksia, juomaa ja lämpöä. Liian lyhyiden unien jälkeen katsoimme vielä elokuvan yhdessä ennen kuin menin ottamaan pikaiset kauneusunet kotiin, ennen seuraavaa rientoa. Suihku ja ehostaminen auttoivat, mutta väsymystä oli liikkeellä niin paljon, ettei olisi ollut lähtijäksi, jos ei kallis lippu olisi ollut jo plakkarissa ja ystävät odottamassa.

Hienoa oli ehtiä kerrankin ajoissa Circukseen. Kerkesin nähdä keikan kaikki kolme bändiä, Kobra and the Lotus aloitti kahdeksalta, nauratti, että osaavat ne naiset muuallikin metallia laulaa, mutta meidän daamimme vaan paremmin. Toisena esiintyi Gus G bändinsä kanssa, onhan se kaveri melkoinen tiluttelija, mutta ilman hyvää laulajaa ei bändi olisi jaksanut innostaa. Kreikan lahja maailmalle sai kuitenkin jo eloa yleisöön ja kun Kamelot vihdoin aloitti, tunnelmaa riitti kiitettävästi. Ei se keikka loppuun ollut myyty, hyvä niin, nyt oli kuitenkin tilaa seurata ja keskittyä power metallin saloihin. Hieno show, saivat yleisön jopa laulamaan eikä se kuulostanut kornilta.

Loppuillasta seurasi se perinteinen baarikierros On the Rocksista Perkeleeseen. Perkeleessä tapasin muuten Omahoitajan ystävän, joka vähän valoitti entisen poikaystävän nykyisiä vaiheita, en olisi tahtonut kuulla osittain huonoja uutisia. Häivähti ikäväkin, välitän hänestä edelleen. Perkeleestä onneksi ymmärsin lähteä ennen valomerkkiä kotiin, etenkin kun nuoriso alkoi pyrkiä iholle. Olin aivan poikki, mutta silti rankaisin itseäni bussikyydillä, kun se niin soveliaasti oli juuri lähdössä. Kotona oli pakko syödä ennen unia, päivän evässaldo siihen mennessä nimittäin oli kolme riisipiirakkaa. Vatsa kurisi, en olekaan ihan niin hyvä vasikka.

Oli hieno musiikkipitoinen viikonloppu. Tänään olen katsonut Yle Areenan tarjontaa ja nukkunut useat päikkärit. Uskoisinpa kuitenkin, että yöksikin vielä unta riittää.Näihin kuviin ja tunnelmiin, elämällä näyttää olevan viela paljon tarjottavaa ja minä aion nauttia sen kaiken, mitä annetaan ja eteen kannetaan. Oli se sitten hyvää tai huonoa.


torstai 1. lokakuuta 2015

Karjakkokatseella töitä

Olen työnkuvani takia joutunut osallistumaan pariin kokoukseen, jossa olen ollyt pyörtyä työntantajan juonien edessä. Tällä kertaa aiheena on työterveyshuolto. Senhän tiedämme kaikki, että yrityksillä on suuri tarve säästää kaikessa, etenkin työvoima-valtaisilla aloilla säästöt kohdistuvat henkilökuntaan. Nyt oli neuvoteltu työterveyshuoltosopimus niin mimimiin, että naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Armas työnantajani nimittäin tunkeaa kunnallisen terveydenhuollon kontolle kaiken muun paitsi akuutit sairastumiset sekä työtapaturmat. Esimerkiksi itse olen kerran vuodessa käynyt korkean verenpaineeni sekä kohonneen kolestrolin takia lääkärissä. Siellä on tsekattu verenkuva, verenpaine ja lääkitys. Enpä mene enää tuhlaamaan firman rahoja. Samoin allergialääkkeet, uniavusteet ja vatsavaivalääkitys on hankittava kunnallisen terveydenhuollon kautta. Mietin mielessäni, että siinähän sitten yritys odottelee minua töihin, kun käyn rahvaan seassa odottelemassa kunnallista lääkäriä keskellä päivää. Siihen kun vielä otetaan matka-aika päälle, niin kas, firma säästää ihan kummasti.

Olin toisessa kokouksessa, jossa eräs ulkopuolinen hankintahenkilö onnitteli rva henkilöstöhörhöä, että ei koskaan ole nähnyt noin hyvää työterveyshuollon sopimusta. Joo, meriittihän se on tuokin. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki tämä ja monet muut yhteiskunnassamme jylläävät asiat saavat vielä ammattiyhdistysliikkeen jäsenyyden tuntumaan kovin kallisarvoiselta asialta? Miten minusta tuntuu, että olen jo aikaisemminkin vinkunut sitä, että miksi ne onnekkaat, joilla töitä on, eivät saa asemastaan kauan nauttia, kun ne tapetaan työnsä ääreen? Ja miksi ihmeessä minusta tuntuu, että elän Absurdistaniassa?

Surkuhupaisaa. Kuten totesin, ei tässä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kas noin humpsahti taas yhteiskunnan hoidettavaksi yksi pieni osanen kuormittamaan jo ennestään täyteen bookattuja palveluja. Mutta onhan se tietysti hieno asia, että tasa-arvo toimii, kaikilla ovat asiat yhtäläisesti. Ennaltaehkäisevä työterveyshuolto in my arse...