keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Pikkusika valittaa omaa vikaansa

Eilen oli pitkästä aikaa kävelyilta. Teki hyvää, mutta todettava on, että yksin ei minusta olisi lähtijäksi pimeyteen. Kahdestaan aika menee rattoisasti, nytkin tarvoimme lähes kahdeksan kilometriä. Sen päälle oli erittäin nautinnollista käpertyä maailman suurimpaan nojatuoliin (josta edelleen olen Kaukolle kiitollinen) tihrustamaan Downton Abbeytä ruoka-astian kanssa. Yöllä sitten heräsin jomotukseen, vasen lonkka otti pahakseen jolkkaamisesta. Siihen kävin pakollisella vessareissulla vetelemässä hevoislinimenttiä (josta kiitos toiselle ystävälle Keskeiseen Suomeen), jomotus vaimeni siedettäväksi.

Tänään on vihdoin passihakemuksen vientipäivä, sitten on käytävä kaupassa, koska veljentytär tulee yökylään. Kai hänelle pitää jotain ruokaa tarjota. Neidillä on pääsykokeet torstaiaamuna eikä hän tahdo olla junamatkan takana. Ymmärrän hyvin, itse olen samanlainen ennakoija ja varasuunnitelmien varasuunnittelija.

Viikonlopuksi luvassa olevat sosiaaliset kohtaamiset ahdistavat. On kaksi tilaisuutta peräkkäisinä päivinä, kummassakaan en ole mukavuusalueellani. Ahdistus riipoo rintaa jo etukäteen, mutta toisaalta olen antanut alustavan poistumisluvan itselleni heti tuskan käydessä ylitsevuotavaksi. Varsinaista kekriä tänä vuonna ei tule naapurilähiössä juhlittua, sadonkorjuujuhlamme siirtyy marraskuun loppupuolelle.

Työkin ahdistaa. Muutosta muutoksen perään, säälittää ihmiset, joita viskotaan organisaatiosta ja firmasta toiseen. Esihenkilö on aivan uskomaton olento, mutta minähän kestän. Kovasti vaan ihmettelen, miten kenelläkään on nykypäivänä vara käyttäytyä sillä tavalla, ylentää itsensä ja kieltäytyä kategorisesti vaikeista tai vastenmielisistä hommista. Itse kun aina on uskonut solidaarisuuteen ja tasa-arvoon, niin kummastuttaa kovin. Mutta ei se mitään, pitää vaan aktivoitua etsimään seuraavaa paikkaa. Nyt väsyttää tämä lomattomuus ja omat sosiaaliset sitoumuskohelluksensa. Omaa syytäni kaikki, ketään muuta ei juuri voi syytellä.

Kun saisi viikon maata. (Näinköhän malttaisin kolmea päivää enempää?)

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Puhaltelua

Meni turhan pitkään. Olin vasta aamulla kotona. Kivaa toki oli, mutta kylläpä nyt on huono olo. Suorastaan pelottaa, mitä tässä vielä tapahtuu. Tein jumalaisia hirvikääryleitä, ystävät höystivät muusin ja salaatin kera. Viini virtasi. Virtasi niin kuin nyt hiki huokosistani. Naureskelimme, että kolme keski-ikäistä naista saisi kyllä lämmitettyä pienen talon. Muutenkin nauratti vähän kaikki, paitsi että tulihan siinä vähän vetisteltyäkin, normi karjalalainen kokoontuminen. Tuliaiseksi sain Meksikosta kuivattuja chilejä. Ne ovat sellaisia hedelmäisempiä tapauksia, aasialaisiahan minulla on jo omasta takaa.

Pyykit ovat kuitenkin koneessa. Eihän tässä muuta voi kuin jatkaa tavanomaisia toimia. Yö pelottaa, todennäköisesti rytmihäiriöt vielä löytävät tiensä luokseni. Mutta huomenna kaikki on taas toisin. Toivottavasti. Edit 28.10. Selvisin! Eikä edes häiriöinyt, ihme kyllä. Varmaan johtuu siitä, että sain vielä iltapäivällä nukuttua lisäunta sohvalla. Sohva pelasti minut.

Tämä muuten on jo tämän blogin tuhannes kirjoitus. Olen minä taas askarrellut. Eikä loppua ainakaan vielä näy, mitä nyt tahti on vähän hidastunut, hyvä niin. Ehkä kerkeän vähän harkitsemaan, mitä kirjoitan. Ehkä tulee vähemmän läpiä päähän.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Pikatapaaminen kylillä

Naamakirjasta on paljon iloa ystävien kanssa yhteydenpidossa. Saa tietoonsa, missä ihmiset liikkuvat ja voi onnistua vaikka järjestämään pikatreffit maassa piipahtavan ystävän kanssa. Olipa kiva viettää alkuilta iloisessa seurassa, tavata pari siskoa, syödä hyvin ja vähän juoda. Sovimme, että seuraavat treffit ovatkin sitten vähän pidemmät, ensin meillä ja sitten heillä. Aikoinaan tutustuimme aloitellessamme blogien pitämistä, se oli silloin kun blogilistallakaan ei ollut paria tuhatta blogia enempää.

Bloggaamisen kautta olen tutustunut yllättävän moniin mukaviin ja mielenkiintoisiin ihmisiin. Kirjoituksista sen jo yleensä vaistoaa, tuleeko toimeen, kirjoitukset usein myös syventävät ihmiskuvaa, jo ensitapaamisella tiedät ihmisestä enemmän kuin normaalitutustumistilanteessa. Vai onko niin, että kun ihminen kirjoittaa, niin se jo kertoo hänestä paljon? Kertoo jostain syvyydestä, ajattelun avaruudesta, avoimuudesta.

Itse entisenä simpukkana ja tunteellisena siilinä olen ainakin avautunut tavalla, jota en kuvitellut itselleni mahdolliseksi. Minähän suorastaan tulen ihmisten kanssa toimeen ja jopa pidän monista! Vaikka lapsuus menikin komerossa ja ihmetellessä ihmisten vinkeitä, en vaan osannut lukea sosiaalisia viestejä ja sain usein henkisesti korvilleni. Minulla oli jatkuva ihmisvaje, enkä kuitenkaan tiennyt, miten ihmisten kanssa ollaan.

Tänään on sitten luvassa toinen tapaaminen, pitkän kaavan mukaan vanhojen ystävien kanssa jostain iloisesta Itä-Suomesta. Luvassa lienee ruokaa, juomaa, naurua ja laulua. Tai puhetta ainakin. Toivottavasti sitä naurua, sitä minä tarvitsen. Mutta sitä ennen voisin kokeilla uusiounien ottamista, jäi saldo viime yönä viiteen tuntiin, rytmihäiriöriski kasvaa. Vähän huominen pelottaa jo etukäteen.

Offtopic: saan kuulemma ilmaisen markkina-arvon mittauksen samalla kun minut haetaan treffeille iloisen Itä-Karjalan kanssa. Totesin siihen, että valitettavasti mittaustulos ei ole validi, koska mittaaja on parisuhteessa. Hänellä on vääristynyt käsitys sinkun arvosta. Sitä paitsi eihän minun arvossani mitään vikaa ole, minä vaan en törmää arvoisiini miehiin. Lue vapaisiin yksilöihin, jotka nyt suurin piirtein elättävät itsensä, eivät ole alkoholisteja, narsisseja tai roikkujia. En mie nyt mahdottomia toivo, vaatia ei voi enää mitään.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Takamus edellä kohti korkeita kasvustoja - p*rse edellä puuhun

Passi meni vanhaksi kuukauden alussa. En minä kesällä mihinkään passikuvaan kerennyt, enkä hakemaan uutta passia kello hyvissä ajoin, vaikka kovasti uhkailin. Ongelmaksi muodostui lähtemisen vaikeus, meidän lähiössä kun ei valokuvaamoa ole. Aina kun olin valokuvaamon lähellä, vilkaisin itseäni näyteikkunasta ja henkisesti puistelin päätäni. Kunnes tajusin, ettei se mitään auta, enkä minä miksikään enää muutu.

Niinpä kun eilen oli muutenkin tiedossa juoksenteluiltama, otin itseäni niskasta kiinni. Poikkesin lähiössä, jonne muutin aikoinaan 18 vuotta sitten. Pois sieltä pääsin vasta kymmenen vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole vieraillut. Suomen ensimmäinen ostari näytti olevan paikallaan, sen sijaan tien ali oli kaivettu alikulkukäytävä. Hyvä niin, sekin tosin tapahtui vasta, kun yksi kääpiö heitti henkensä koulumatkallaan.


Kuvien ottaminen oli projekti sinänsä, ensimmäisellä kerralla sain pitää lasit päässäni, mutta kun kuvat kehitettiin, niissä näkyi fläkki, heijastus. Minä jo arvasin, mutta kun setä tahtoi kokeilla, annoin tilaisuuden. Niinpä strippasin uudelleen ulkovaatteet narikkaan, seuraava kuva otettiin ilman laseja. Se kelpasi. Sain vähän alennusta ja maailman rumimmat valokuvat. Hyi helkkari, että sitä voi olla hirveän näköinen. Tai pöllön. Oikeastaan kummituksen, tosi ruman kummituksen näköinen. Walking dead?

Sitten kävin kotona evästämässä valkosipulia. Oli siinä jotain ruokaakin, mutta valkosipuli jäi päällimmäiseksi leijumaan, vai pitäisikö sanoa, että pilvenä? Kotilähiön kampaaja tosin väitti, ettei hän mitään haista. Sain tahtomani kohtelun, raitoja, leikkauksen ja jonkun Kerastasen rakennehoidon. Päällimmäiset hiukset ovat ryhtyneet hiutumaan. Mutta perkana, kun se kaveri ei osaa pitää näppejään erossa suoristusraudasta! Nytkin hän totesi, että vaikka tietää, etten pidä, kun hiukseni suoristetaan, niin hän suoristaa silti, koska niitä on niin kiva käsitellä. Jaa. Mutta kun ne hänen suunnitelmansa eivät sovi naamaan ja kroppaan, vaan kuuluisivat noin kaksi kertaa minua nuoremmalle ja kapeammalle ihmisenlapselle. Tämä päivä meni BHD-osastolla.

Eilisillan kruunasi Downton Abbey. Juu, koukussa olen, viehe on niin syvällä, että tuskin saa leikkaamatta pois. Minä ja englanninenglanti. Rakkautta ensi kuulemalla, kun aikanaan lukion englanninkielen opettajani eron selvitti. Hänet kuulemma tapaa vieläkin kävelemässä jossain päin Helsinkiä komeasti harmaantuneena ja kävelykeppi kourassa, joku tiesi luokkakokouksessa kertoa. Jumalainen tarinankertoja, jota taisimme kiusata koko myöhäisteini-ikäisyytemme vimmalla. Oli niin ihanaa, kun sai aikuisen punastumaan, mutta hän oli myös ihana siksi, ettei silloinkaan lopettanut juttujen kertomista. Lovee!

Tätä hullua pidän jännityksessä parvekkeella, ettei kukkisi ennen aikojaan.
Kunnostauduin varaamalla jopa poliisilaitokselle ajan. Saan vietyä hakemuksen ensi viikolla. Kun saan passin kätösiini, voin ryhtyä miettimään ex tempore retkiä lahden eteläiselle puolelle. Jouluruokaostoksille ainakin olisi hinku. Menisi nyt vaan se kuusi viikkoa pikaiseen, että tietäisi, koska sitä palkatonta lomaa on tiedossa ja miten paljon. Marraskuun puolivälissä vasta lisätään tietoa ja tuskaa, pahimmassa tapauksessa minut jätetään vastailemaan vuodenvaihteessa puhelimeen ihan yksin. Se vasta kivaa onkin... Not.

Joku kun näkisi minut nykyään kirjoittamassa nenä kiinni tietokoneessa. Voi olla, että tässä on vähän samanlainen ilmiö käynnissä kuin kääpiönä. Silloin kuitenkin äiti oli viemässä minua silmälääkäriin, kun löysi minut metrin päästä televisiosta. Onneksi kukaan ei ole katsomassa minua ja näitä kolmeakymmentä senttiä.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat!

Vaikken koskaan ole arvostanut SIGiä yhtyeenä, tänään aamuyöstä naapurin rakin ujellukseen heränneenä sain korvamadon, jonka aion jakaa kanssanne.


Asuukohan meidän talossa joku metsuri? Vai komissaari?

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Hetkiä tapahtumaköyhästä elämästäni

Viime viikolla kävin ennen entisen työn kavereiden tapaamista shoppailemassa kevyesti. Yllätyksekseni löysin mustat bootcut farkut. Vähänkö olin riemuissani. Siitä ilosta innostuin hankkimaan yhdet rintareputkin, voin nakella parit kulahtaneet kappaleet mäkeen. Keski-ikä pistää ihmisen vaihtamaan aluvaatteet joka päivä, lämpötila nousee nopeasti ja arvaamattomasti. Mutta eipähän ole kylmä, nauroin Ottoveljelle, joka perjantai-iltana veti kotonani villasukkia jalkaan. Onkohan minulla enää koskaan kylmä?

Illastimme entisten työkavereiden kanssa Casa Largossa. Söin jälleen kerran maksaa. Minun ei kyllä veriarvojen takia rautapitoista ruokaa tarvitsisi nauttia, mutta minkäs voit, kun maksa maistuu. Ja pinaatti. Onneksi olin jo yhdentoista valmis lähtemään kotiin, hyvä niin, mutta silti seuraavana päivänä taas sydän jumputteli omiaan. Se siis loukkaantuu myös unen vähyydestä. Tällä vauhdilla minulle tulee todella tylsä loppuelämä.

Perjantaina sain seurakseni Ottoveljen. Vietimme illan kokkaillen ja seurustellen. Teimme itse asiassa neljä pientä aasialaisvaikutteista annosta, tofua, soijapalleroita, suppilovahveroita sekä vihanneksia erilaisissa kastikkeissa. Minä tyhjensin pullollisen viiniä, mutta siinä se, en edes ryhtynyt ryyppäämään. Loppuviikonloppu on sujunut rauhallisesti, onneksi. Nyt sen huomaan, että olen oikeasti kaivannut rauhoittumista. Ja hyvä, että rauhotuin, koska ensi viikonloppuna menen taas. Ottoveljen kanssa oli hauska vaihtaa ajatuksia, suunnittelimme jopa matkaani hänen kotiseuduilleen Aasiaan muutaman vuoden päähän. Sitten kun saan kunnon loman ja rahaa säästöön, sinne ei nimittäin kannata viikoksi mennä. Ja minun kannattaa mennä paikalliseen talviaikaan, että jaksan jotain.

Vastasin aikaa sitten johonkin Brandosin kyselyyn. Siitä piti olevinaan tulla kympin lahjakortti palkkioksi, olin jo unohtanut koko asian, kun sain viestin, että kirottu koodi vanhenee tänään. Hätäpäissäni kävin tekemässä pikaisen tutkimuksen alennustalvikengissä, löysinkin edullisesti uudet talvikengät, valkoiset Josef Seibelit. Nyt ei enää talvea tarvitse miettiä.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Itket ja kuuntelet

Jostain ihmeen syystä päässäni soi Ultrabra-niminen korvamato. Pahempiakin voisi olla, mutta jostain syystä ei nyt ihan aamusta tahtoisi moiseen biisiin ryhtyä, parista edellisestä päivästä puhumattakaan. Vaikka ei tämä kyllä paljon naurata – tai naurattaisi, jos ei itkettäisi. Rytmihäiriöt jatkuvat. Jos tässä nyt jotain hyvää on asiasta sanottava, niin päivällä ei sydän naputa. Päivällä naputtaa pää, todennäköisesti se lisää illan ja yön sydämen lyöntejä. Mutta on tässä jotain hyvääkin, nyt on pakko ryhtyä rauhoittamaan elämäntyyliään, jos meinaa hengissä porskutella.

Töissä on puusilmäisyyttä liikkeellä. Miten voivat aikuiset ihmiset heittäytyä tyhmiksi? Miten ei yhtään viitsitä tehdä asioita, vaikka tiedetään, että ne tulevat vastaan päivä toisensa, kuukausi toisensa jälkeen. Miten voidaan heittäytyä ääliöksi? Jokaisella on yhtä vähän tai paljon tunteja työaikaa, jokaisella on omat hommansa, miten kukaan kehtaa vääntää toisen niskoille ylimääräistä tuubaa, jonka aivan yhtä hyvin voisi selvittää itsekin? Huhhuh, jopas helpotti.

Ehkä se yytee-lomautus vuodenvaihteessa tulee ihan hyvään saumaan. Olen kuitenkin vetänyt aika tunteella viimeiset 8 kuukautta. Kesäkin vielä meni, mutta nyt alkaa vähän väsyttämään. Kyllähän minä tietenkin jaksan, jos pakko on, mutta toisaalta en pistä pahakseni pientä lepotaukoa. Olkoonkin, että raha-asiat voivat siinä huonosti, mutta toisaalta pitää vaan ottaa järki käteen ja miettiä, etteivät yyteet ja lomautus ole uhka, vaan mahdollisuus. Voin vaikka hakea muita töitä.

Alkuviikosta kävin suutarini kehuttavana. Että miten on kiva, kun joku tuo kenkänsä ajoissa korjattavaksi, kun niiden kanssa on silloin helpompi askarrella. Ja kun minulla on niin erikoisen värisiä kenkiä, ei vain pelkkää mustaa. Totesin hänelle, että kun maksaa kengistään niin paljon, niin ei tahdo kertakäyttökenkiä. Minä ainakin mielelläni käytän kauniita kenkiä vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Korjautan ne juuri siksi. Ja kun laatukenkiä ostaa, ne saa vielä korjattuakin. Ei tällaiseen siroon 42 numeron kavioon noin vain niitä söpöjä löydy eikä minusta ole Tuhkimon sisarpuoleksi. Suoraan sanottuna, jos kenkä puristaa, niin sen kyllä huomaa.

Muutenkin olen huomannut pukeutumistyylini olevan naisellistumassa. En edelleenkään vedä mekkoja tai hameita päälleni, mutta paidoissa saattaa olla väriä ja avara pääntie. Eilen yhdessä kanta-astiakasiltamassa mukaan lähti sellainen värikäs tunika. ei kuitenkaan pinkki, eikä vaaleanpunainen, mutta ei mustakaan. Ehkä minussa sittenkin on ainesta sellaiseksi kukkahattuseitsemänkymppiseksi. Tietysti jos vaan elän niin pitkään. Ja elänhän minä, jos en stressaa. Pitää lopettaa stressaaminen. Yksinkertaista, rakas Watson!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Töihin lepäämään

Taivahan kiitos, kaikki viikonloput eivät ole näin vauhdikkaita! Hyvä, kun kerkesin toipua perjantaisen arvovieraan kanssa seurustelusta - jossa meni yllättävän pitkään, kun jo piti ryhtyä valmistelemaan seuraavaa visiittiä. Eli vääntämään lasagnea. Onneksi edes kerkesin tiskit tiskata alta pois, koska jälleen on vati täynnä tiskiä.

Siinä vlillä vielä Ottovelikin kävi ilmoittautumassa pikaisesti, mutta ei jäänyt seurustelemaan, kun huomasi kiireeni. Haki vain pakettinsa ja poistui kylille.

Roolipeli-iltamat olivat hauskat, opin hahmoltani uusia taitoja, hän osaa muun muassa levitoida. Ongelmaksi jäi, että päästäksemme pois planeetalta, meidän pitäisi ohittaa kapealla kivisillalla pönöttävä pahuus. Ensi kerralla on luvassa taistelu. Takanamme meitä kohti lyllertää myös joukko zombieita. Lasagne ja salaatti maistuivat vieraille, samoin viini. Jälkiruuaksi oli kasapäin irtokarkkeja ja omenavaniljaviinereitä.

Sunnuntai oli aika kamala päivä. Olin sotkenut vuorokausirytmini, viinin latkiminen taas oli sotkenut unirytmini eikä sydänkään enää tahtonut leikkiä kanssani. Onneksi on löhötuoli, torkkupeittoja ja jääkaappi täynnä valmista ruokaa. Tällä viikolla ei varmaan paljon tarvitse kaupassa käydä. Ihanaa, mutta kamalaa. Vanhuus on kamalaa, kun mieli on vielä altis, mutta ruumisraiska ei pysy enää perässä. Minun on pakko ryhtyä hiljentämään tahtia, tai sitten uskottava, ettei huvia kauan kestä.

Pian lähden töihin lepäämään. Arki on ihanaa, vaikka yyteet töissä etenevätkin. Minulla on ilmeisesti vuodenvaihteessa ainakin parin vkon palkaton loma. Täytyy vain varautua siihen.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Lehtipuhaltimet meillä aina tulevat olemaan keskuudessamme*

Aamulla, kun ajelin bussin kyydissä töihin, mietin, että maanantaina on varmaan jo töihin saapuessakin pimeää. Tänä vuonna syksy on saapunut armollisesti, värikkäänä, lämpimänä ja sateettomana. Puutkin ovat saaneet pitää ruskaiset pukunsa harvinaisen pitkään. Pääkaupunkiseudulla kun yleensä tuulee aina. Mutta kohta se saapuu – lehtipuhaltimien luvattu aika. Tässä vaiheessa vuotta lasken aina, montako kuukautta on valon saapumiseen, vain viisi. Ei se oikeastaan paljon ole. Kunhan tästä nyt vuodenvaihteeseen saakka jaksaa, alkaa valon määrä taas lisääntyä. Ei paha.

Joo, joo, tiedän. Eivät kaikki osaa noin ajatella, tuo kuulostaa omahyväisen yltiöoptimistiselta. Mutta kun ei oikeasti ahdista. Minua ahdistavat muut asiat, mutta sää ja vuodenkierto eivät onneksi vaikuta. Jossain asiassa edes pääsee vähän helpommalla. Sen lisäksi minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän jotain siitä, miten vuodet kuluvat aina nopsempaan, mitä enemmän tulee ikää, mutta kun siitä on jo useampikin juttu julkaistu, mistä se johtuu, niin etsikää niitä. Olen samaa mieltä, kulkee se, kirmaa ja rientää, perkele.

Eilen illalla mittasin verenpainettani, lukemat olivat suorastaan yltiöoptimistiset, 119/ 79, kun ykskaks sain tolkuttoman rytmihäiriökohtauksen. Se jopa rekisteröityi verenpainemittariin, mokoma alkoi rääkymään hädissään. Sitten otti todella pahasti, tajunta himmeni pariin otteeseen. Jos en olisi tuolissa jo valmiiksi istunut, todennäköisesti olisin löytänyt itseni lattialta. Pelotti vähän aikaa, mutta kun hetken lepäilin, pahin meni ohi. Hupaisinta toki oli, että en iljennyt soittaa lääkäriin, kun yleensä sinne pääsen, ei enää tapahdu mitään. Minulla on sydämeni jemmassa elelevä rytmiryhmä, jota ei saada kiinni. Toisaalta lähtö on tuolla tavoin helppo, ei se nimittäin satu yhtään, tuntuu vaan tosi epämukavalta ja sitten menee taju.

Tällä viikolla minulla oli treffit suutarini kanssa. Hän tervehti minua iloisesti kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää (joperuonansuu-äänellä kukkaroa) kysyen, että mitä kivaa olin tällä kertaa tuomassa hänelle. Uudet marjapuuro-millamagia-kenkäni yllättivät minut, niissä onkin nahkapohja. Nahkapohja ei kestä juurikaan suomalaista ilmastoa, toisaalta tehdaskorkolaput ovat surkeata tekoa, ne kannattaa vaihtaa parempiin mahdollisimman nopeasti. Toisena tuliaisena vein salvianvihreät bootsini, niistäkin olivat kesän aikana korkolaput saaneet kyytiä. Kyllä huomasi, mitä kenkiä on tullut pidettyä. Minulle luvattiin taas kanta-asiakasalennus ja kosteuskäsittely kaupanpäälle. Onni on taitava suutari, sitä en väsy toistamaan. Olisikohan niitä missään vapaana? Voisin minä sellaisen seuralaiseksenikin huolia.

Tänään tulee yksi kiva ja mukava. Hänelle teen tofua sataykastikkeessa. Huomenna pelaamme minun luonani roolipeliä, sinne rakentelen lasagnen. Sunnuntaina makaan nojatuolissani ja kuuntelen sydämen ääniä. Sanokaa minun sanoneen.

* Otsikosta kiitos Jeesukselle, suomenuskovaisen/ pakanan kannattaa lukea vihollisen ohjekirjanen tarkkaan, että voi tarvittaessa lainata sitä. On siellä muutama hyväkin juttu, ihmisellä vaan on tapana lukea lakia kuin piru raamattua. Pun intended.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Kaikkien maailman ongelmien ratkaisija marisee

Että voi ihmisellä töissä nousta verenpaine, vaikka olisi takana miten kiva ja rentouttava viikonloppu! Ja vasta kun mietin, että kai se on hyvä merkki, kun ensimmäisen kerran ajattelee työasioita vasta maanantaiaamuna aamutoimia tehdessään. Tuli mieleen, etten ollut saanut vastausta yhdestä paikasta, mutta se vastaus odottelikin minua jo sähköpostissa. Siinä mielessä kaikki siis oli suorastaan erinomaisesti. Sen sijaan rva johtava ammatinharjoittaja kyllä on melkoinen tapaus. Kun sitä kuvittelisi, että olemme töissä saadaksemme asiat sujumaan mahdollisimman juohevasti, niin tulee välillä mieleen, että hänet on palkattu hidasteeksi ja esteeksi. Miten ihminen voi olla niin kovin puusilmäinen, ratkaisemaanhan meidät on ongelmia palkattu eikä lietsomaan niitä. (Puuh, helpottipas! Sen lisäksi hoen itselleni, että ”Älä ajattele, älä ajattele, älä ajattele, ei sinulle siitä makseta.”)

Lauantaisen ulkoiluhetken jälkeen menimme ystävän kanssa syömään Rivoliin. Meidän oli tarkoitus nauttia merenelävien lautanen (Plateau Royal), mutta menun etusivulla mainostettu maistelumenu puhui meidät ympäri. Ruoka oli hyvää, mutta rekkamiehen annos se ei ollut. Alkuun härkäcarpaccio, sitten tiikerirapu-liha-dim sumeja, pääruuaksi karitsaa kahdella tapaa, sitten pieni nökäre brietä (tosi nuori ja todella tylsä valinta, se suolakeksi mukana oli naurettava) ja jälkiruuaksi kelluva saari.

Kaksi tuntia sen jälkeen oli ystävättärelläni nälkä, uskomaton ihminen! Jotkut ihan oikeasti omaavat rekkamiehen metaboliikan. Niinpä kävimme vielä Tapas Barcelonassa, missä hän sai kympin viikkojen annoksen, kolme tapasta. Minä taas tyydyin lasilliseen Lansonia, leikin hyvää vasikkaa. Kävimme parissakin ravintolassa kääntymässä, mikään ei oikein iskenyt, niinpä meidän uhomatkamme keskustaan loppui jo yhden maissa. Hyvä toisaalta niin, olimme ainakin sunnuntaina valmiit naapurilähiön vierailua varten.

Naapurissa ystävä toipuu suuresta leikkauksesta. Olipa kiva nähdä, että jo viikko leikkauksen jälkeen hän vaikutti omalta itseltään, toipuminen oli hyvässä vauhdissa. Kahvittelun lomassa makaaberi huumori sai taas kukkia. Odotan ilolla, kun taas pääsemme kokoontumaan pitkän kaavan mukaan, kyllä kotibaarin tarjoomukset näyttävät ravintoloiden herkut voittavan mennen tullen.

Seinänaapurin eroahdistunut koira karkoitti Nukkumatin. Mietin juuri, että pitäisikö jotain koirapsykologien nimiä ja numeroita printata vinkkinä hänelle. Todennäköisesti kun niitä olisin liimaamassa naapurin oveen, koira kuolisi sydäriin. Auuuuu, aaaauuuu, auuuuuuuhhhhhhhh! Korkealta ja kovaa, typerä spanieli. Juu, en ole koiraihminen, en ainakaan tiistaiaamuyöstä.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Kävelyretkellä bongattua

Yksityiskohta suuremmasta graffitista on ihan viralliselta piirtelyseinältä napattu kuva.

Tämä taas epäviralliselta.
Kai se on pakko myöntää, alan olla koukussa kävelyyn. Tällä viikolla on kävelykaveri ollut sairaana ja vasta tänään sain itsestäni sen verran irti, että läksin itsekseni. Nyt tässä uushuumassani oikein sylettää, kun mietin, että hyvät reitit pian peitetään typerillä hiihtoladuilla. - Ja juu, tiedän, ettei se aivan heti tapahdu, mutta silti kiukustuttaa. Pitää siirtyä kävelemään meluisille kaduille.

Mutta ne kävelytikut pitäisi hankkia, dementiahiihtoa varten, kuulemma lisää tehoa kummasti.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Yksin kotona - tänään kotona

Olin varaillut tovin tätä iltaa yhtä musiikkinautintoa varten, mutta kävikin ilmi, että tapahtuman ajankohta oli siirretty. Uusi ajankohta taas ei sopimut minulle. Niinpä yllättäen minulle tuli perjantai-ilta, jonne en ole sopinut mitään kenenkään kanssa. Tämä on aika mukavaa. Huomenaamulla ei ole kiire minnekään, illalla on taas seuraa ja seikkailuja luvassa. Tänään olen notkunut netissä, tehnyt suolaisen piirakan huomista varten ja kohta menen sänkyyn varhaista unihetkeä varten. Olen aika poikki.

Työpaikalla meno muuttuu vain hurjemmaksi. Olen saanut selville monia mielenkiintoisia asioita, joista en tietenkään voi hiiskahtaa mitään. Rva johtava ammatinharjoittaja ei välttämättä olisi tyytyväinen, jos tietäisi minun tietävän. Muutenkaan en  ole aivan tyytyväinen hänen tapaansa delegoida minulle asioita, joista hän ei tiedä, miten ne hoidetaan. Ottaisi selvää! Niinhän sitä pitää minunkin. Noh, se siitä puuskaisusta, pitää ottaa asia kokemuksena ja uuden oppimisena. Tuolla niitä on riittänyt kyllä joka päivälle muutama, välillä suorastaan stressiksi saakka. Sitten kirmaan hetkeksi alakertaan ja hengitän pari kertaa syvään. Siellä ei kukaan näe, kun nauraa hihittelen asioiden koomisille piirteille. Tai ihmisten. Ja väistelen jättiläiskokoisiksi kasvaneita esihistoriallisia hirviöitä.

Onneksi löysin pari sellaista paikkaa, joita minäkin voisin hakea. Ainakin yhtä. Mutta täytyy sanoa, että tyhjästä on huono nyhjäistä. Ja kuten tiedättekin, muina hakijoina alansa huippuja, hyviä, nuoria, tehokkaita ja ammattitaitoisia ihmisiä. Siinä tilanteessa minä kauhistun, enkä osaa myydä itseäni, mutta pakkohan se on yrittää. Muuten jumitun tuonne ja joudun pelkäämään tulevaisuuteni puolesta hamaan eläkeikään.

Tänään jatkan seurustelua Denisen kanssa. Eilen lopetin Päätöksen uudelleenlukemisen ja aloitin Petojen kaupungin. Aion mennä sänkyyn naisen kanssa.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kassi täynnä paperia

Työhöntulotarkastuksen viimeinen osa on vihdoin takana. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sain paljon hyviä rohtoja. Itse asiassa sain toisen verenpainelääkkeen, noston kolestrolilääkkeen määrään, migreenilääkkeitä, kuitulisää ja allergialääkkeitä. Ja tietysti lausunnon, jonka mukaan olen sopiva työhöni. Oli sitten käsilaukku täynnä paperia, kun takaisin töihin pääsin.

Olipa kummallista, kun kerrankin aikaa oli varattu tunti ja lääkäri oikeasti kyseli koko kropan ja pään kunnon läpi. Ainoa varsinainen natina tuli painosta, tietenkin. Ja siitä kohonneesta verensokerista, ne taas ovat jotenkin yhteydessä toisiinsa, en minä nyt tyhmä ole, vaikka hullu saatan ollakin. Sen verran sitä hänen natinaansa säikähdin, etten enää tohtinut pyytää närästyslääkereseptiä. Se nyt näin jälkikäteen harmittaa, menevät taas aamuyöt heräilyksi, kun alkavat hapot nousta suuhun. Hän  kirjoitti minulle kontrollilähetteen verikokeisiin, pitää vaan ensin natustella vanhat lääkkeet loppuun, sitten aloittaa uudet, hankkia se verenpainemittari ja sitten käydä kokeissa. Tähän vaan pitää taas suhtautua, minä en voi mitään vanhenemiselleni ja olen liian laiska laihduttamaan. Se kai minut sitten lopulta tappaa, siltä tämä vahvasti vaikuttaa.

Harmi, kun firma ei suostu kustantamaan luomien poistoa. Nyt pitää sitten yrittää terveyskeskukseen luomenpoisto-operaatiota varten. Ärsyttää, kun tietää, että sinne pitää ensin saada aika tutkittavaksi ja sitten vasta - ehkä - saa operaatioajan. Tulee taas pitkä prosessi, mene tiedä, onnistunko siinä edes. Yksi tyypeistä on epäilyttävä ja kaksi hankaavaa, nekin kuulemma kannattaisi poistaa. Jaa. Mutta entäs jos vaan unohtaisin niiden olemassaolon?

Sitten toiseen asiaan - yksi hullu äitiyslomalainen haastoi minut kysymysrumbaan. (Ei se oikeasti hullu ole, vihmerä ja noheva ihminen. Ja hyvä äiteekin siitä tulee.)

1. Jokaisen pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Täytyy keksiä 11 uutta kysymystä.
4. Täytyy valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Täytyy kertoa kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Moneskohan kerta tämä on, kun kerron asioita itsestäni.

1. Numeroina olen 42, 46, 48, 49, 95 ja 178. Mikään niistä ei muistaakseni ole ääoo-numero eikä paino. Eikä puhelinnumero.
2. En jaksa laihduttaa, ei voi vähempää kiinnostaa nälkäännääntymisdieetti.
3. Voisin ehkä lopettaa noms-pussilla käymisen viikolla. Ehkä. En lupaa mitään.
4. Olen alkanut miettiä, että vanheneminen ärhäköittää ihmistä. Sitä tajuaa, että aikaa on aina vain vähemmän, eikä sitä kannata heittää paskaan. Tai hukkaan. Tai hukata paskoihin ihmisiin.
5. Minulla EI ole pinkkejä tavaroita tai vaatteita, vaan fuksian tai marjapuuronpunaisia. Perkana! (Me ihmiset kun näemme värit eri tavalla, niin pari ystävääni väittää, että minulla on paljon pinkkiä. Ei ole, vain makuuhuoneen lamppu on pinkki. Niin kerta!)
6. En tiedä, tahdonko kuitenkaan enää eläimiä, vaikka välillä hinkuan kissoja aivan kuollakseni. Minusta on tullut laiska ja unet ovat minulle aika tärkeät, silloin kun niitä sattuu saamaan.
7. En myöskään tahdo asua enää kenenkään kanssa, aivan samasta syystä.
8. Tahdon silti poikaystävän. Vai miesystäväksikö niitä pitäisi sanoa? En vaan tiedä, mistä sellaisia saadaan, joten tuo on aika hypoteettinen toive.
9. En ole ruma, mutta persoonallinen. Taitaa olla melkein sama asia.
10. Tukka sen kun tuuhenee. Outoa.
11. Vaihdevuodet ovat p*rseestä, vaikka minulla ei edes ole vaikeat viihdevuodet. Ja minkä helkkarin takia kaikkien verenpainelääkkeiden sivuvaikutuksissa mainitaan punainen naama? Kohta eivät enää nämä nykyiset naiselliset valkaisuaineet riitä, eikä vahvempia ole.

Tässä Ambran virittämät kysymykset:

- Oletko onnellinen? Miksi, miksi et? - Olen tyytyväinen. Tai melkein tyytyväinen, välillä toki surettaa, mutta enimmäkseen yritän olla ajattelematta.
- Lempiherkkusi? (Mulla tällä hetkellä: suolakeksit ja brie-juusto, aah..!) - Salmiakki, sipsit ja juusto. Ei yhtä aikaa, mutta vaikka saman päivän iltana. Sipsit helevetin harvoin, koska niillä tulee köyhän naisen facelift.
- Suosikkitv-sarjasi? - Englantilaiset tietenkin - Heartbeat, Downton Abbey ja viimeisimpänä Naisten Paratiisi. Ei suomalaista nykypäivää, kiitos, minä elän siinä jo.
- Turhin julkkis? Miksi? - En tunne julkkiksia. Tai kai minä jotain nimiä tunnistaisin, sen verran nettilehtiä luen, mutta kun en seuraa heidän elämäänsä, niin en mene arvioimaan. Kai ne siitä jotain saavat, ei se sitten voi ihan turhaa olla.
- Kalju vai irokeesi? - Jos olisin hoikempi, voisin kokeilla molempia. Ehkä sellainen leveä irokeesi, jos pakko olisi, että vaan korvalliset olisivat paljaana. Kaljuun vaaditaan kaunis kallo, en tiedä, onko minulla sellaista.
- Tylsin kotityö? Entäs lemppari? - Silittäminen on saatanasta! Siksi en silitä kuin suihkupullolla. Samoin pyykinpesu ärsyttää, kun pitää varata vuoro. Tiskaaminen taas on kivaa, meditatiivista ja rauhoittavaa.
- Mikä on seksikästä? Äly. Ja silmät ja kädet.
- Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään? - En usko sellaisena kuin se kuvataan, ei mitään helvetti-taivas-virityksiä. Energiahan ei katoa, mutta minne se menee? Aivoenergia siis.
- Miten asuisit, jos raha ei olisi este? - Jossain ullakkoasunnossa Helsingissä, ja osan vuodesta hotelleissa ympäri maailman. Tai vuokra-asunnoissa.
- Suosikkisi alkoholijuomista? - Ei voi valita vain yhtä! Yksi sopii yhteen tilaisuuteen, toinen toiseen. Enimmäkseen nautin kuivaa siideriä, kuplajuomia ja punkkua.
- Onko rakkautta ensi silmäyksellä? - Ei minun mielestäni. Ihastumista kyllä. Rakkaus kasvaa vähitellen.

Ja minunko pitäisi keksiä vastattavaksi muka 11 lisää? Mieluummin kuuntelen ihmisten kertomuksia itsestään kuin kyselen. Minusta ihmisestä kertoo paljon jo sekin, mitä se jättää kertomatta.

1. Oletko pettänyt ketään? Onko tehnyt mieli?
2. Mitä sarjakuvakirjaa tai kirjaa suosittelisit? Miksi?
3. Selviäisitkö ilman modernia yhteiskuntaa? Kuinka pitkään?
4. Puuttuuko elämästäsi jotain vai koetko sen täydelliseksi juuri sellaisena kuin se on?
5. Mitä et suostuisi tekemään ikinä?
6. Tykkäätkö musiikista? Millaisesta? Miksi et tykkää? Vai jaksatko edes kuunnella enää?
7. Tahtoisitko osata jotain kieltä? Mitä? Vai riittääkö nykyiset?
8. Koita keksiä jotain hyvää sanottavaa syksystä. (Minä kyllä tiedän montakin hyvää puolta, mutta koitan vaan saada teidätkin hokasemaan, ettei se paha asia ole.)
9. Onko siulla kumpparit ja sadetakki?
10. Joko on joululahjojen hankkiminen aloitettu?
11. Mitä tahtoisit kysyä -kummitukselta-?

Saa ottaa kuka tahtoo. Ei täällä kyllä ketään enää taida käydä, mutta eipä haittaa. Saa vastata vaikka kommenttilaatikkoon, jos siltä tuntuu. Ei ole pakko tuntua. Ei tämä taida mitään kiinnostavaa olla.