maanantai 31. toukokuuta 2010

Aamupalafriikki

Minulle ei ole tarvinnut tolkuttaa, että aamupala on päivän tärkein ateria.* Aina on maistunut hyvin! Vanhemmiten en kuitenkaan aivan heti herättyäni ole mitenkään innostunut ruokailija, mielelläni odottelen parisen tuntia, herätän nälkäni.

Viikonloppuisin saatan keitellä puuroa, tehdä omelettia, paistaa jopa köyhiä ritareita, mutta heti kun marjoja alkaa saada, ne ovat osa viikonlopun herkkuaamiaista. Viime viikonloppuna oli perusemmesten lisäksi tarjolla galia-melonia, pensasmustikoita ja mansikoita, kaikki yllättäen Espanjasta. Mustikat ja meloni olivat herkkua, mansikoiden kanssa taidan odotella siihen saakka, että saapuvat jostain muualta. Kypsyys vaihtelee ärsyttävästi; joukossa on muutama kypsä marja, mutta myös raakileita. Sitten kun yrittää kypsyttää raakimuksia, kypsät alkavat homehtua. Ärsyttävää!

Tänään tekaisin aamupalaa töihin mukaan, se on asia, jota en yleensä tee. Meillä nimittäin töissä on tarjolla aamupalabuffet, sellainen kavennettu versio hotellien aamupalatarjonnasta, kaikki hinnoiteltu erikseen tai nälkäisimmille tarjolla koko paketti suhteellisen edullisesti. Mutta kun nyt kotona olivat hyvät voileipäainekset, niin päätin säästää euron verran.

(* Ketähän mie huijaan tällä aamupalafriikkeydelläni? Voisin saman tien tunnustaa, että ruokafriikkihän mie olen, kaikki kelpaavat; aamupala, välipala, brunssi, lunssi, iltapäiväkahvi, illallinen, yöpala... Mutta vain, jos ruoka on hyvää, mie en pahaa ruokaa vieläkään syö.)

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Uskaltaakohan sanoakaan, miten kivaa on ollut?

Perjantaista muodostui hivenen toisenlainen kuin alunperin suunnittelin. Ystäväiseni saapui kylään, ohjelma oli tosin se suunnittelemani; ruokaa, juomaa ja saunaa. Mutta siihen päälle vielä sain bonusilonaiheita, sain kolme puhelua, vaikka uskokaa pois, minulle eivät juuri ystävät soittele. Ensimmäinen tuli jo alkuillasta, kun ystävätär kertoi perheineen saapuneensa lomamatkalta. Valitettavasti olin jo iltaseuraa saamassa, jäi tapaaminen kesään, mutta ihana oli kuulla ystävän ääni, vaikka se väsynyt taisi ollakin. Hänen mukaansa viikko lomaa ulkomailla vaatisi viikon toipumisloman kotimaassa.

Toinen puhelu saapui länsirannikolta, missä ystäväni sai syksyllä iltatähtensä. Nyt kuulema alkaa jo vaivattoman lapsukaisen ihailu riittää ja sosiaalisuuttakin alkaa kaivata. Hotellissa on kuulema aina tilaa minulle. Hieno uutinen, mene tiedä, vaikka tekisin kesällä taas sellaisen westcoast surfing kierroksen.

Kolmas puhelu oli sitten se hassuin. Kerroin jonkun aikaa sitten siitä ystävästäni, joka ryhtyi lähentymään ja josta olin vähän katkera, mietin, ettei uudelleenlämmittelystä mitään iloa ole, mutta kuitenkin kutsuin tupaantuliaisiini. Taitaa siitä vielä jonkinlainen ystävyys tulla, ei nyt ehkä ihan niin tiivis paita ja perse-ilmiö kuin kymmenisen vuotta sitten, mutta ei ihan hyvää päivää, kirvesvartta-kaveruuskaan. Ystävän mukaan kun hän oli minua kaivannut niin, että oli unia nähnyt monta vuotta eromme jälkeen. Huh. Vähän pelottavaa moinen intensiivisyys.

Ystävä houkutteli kaksi saunapuhdasta naikkosta naapurilähiön karaokeiltamiin. Kerkesimme olla ravintolassa parisen tuntia, laulaa kaikki kappaleet ja nauttia pari virkistävää juomaa. Riemukasta on, että ystäväni tulevat toimeen myös keskenään! Onneksi tuli valomerkki, ennen kuin liikaa riehaannumme miehiä naurattamaan. Ajelimme taksilla kotiin, mistä ystävä jatkoi takaisin lastensa ja puolisonsa hellään huomaan. Me vielä nautimme iltapalaa, ennen kuin uni voitti.

Jotain mie olen tehnyt tässä elämässä oikeinkin, kun on niin kivaa! Tai sitten oli välillä niin kamalaa, että nyt on jopa hra Murphyn mielestä sopivaa jättää minut hetkeksi rauhaan. Pidän elämästäni niin paljon, että suorastaan pahaa tekee. Ihan kuin olisin nuorentunut ainakin viitisen vuotta, naurua ja iloa riittää! Ehkä jopa kymmenen vuotta.

Eilsen laiskottelin, tänään aion siivota, normaalitouhua luvassa kivan päälle. Mutta kyllä nyt jaksaakin, kun on virkistäviä hetkiä takana.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Haukoituksille altis

Viime öiset painajaiset olivat aivan omaa luokkaansa. Heräsin omaan uikutukseeni, enkä uskaltanut hetkeen edes liikkua, kun minua olivat pahat voimat niin kovin jahdanneet, että todennäköisesti ne odottelivat sänkyni alla vain tarratakseni viattomiin nilkkoihini (on minussakin jotain viatonta, uskokaa pois). Onneksi sitten naapuri paljasti olevansa hereillä ja normaalit elämisen äänet saivat rauhan palaamaan.

Phiuuh. Sitten ei uni tullutkaan ennen kuin muutaman tunnin päästä. Ja sitten kun taas uneen pääsin, jokin herätti viiden maissa. Ei tule mitään, tänään olen kovin altis haukotuksille. Aion kompensoida asioiden tilan juomalla sen verran viiniä tänään, että nukun kuin tukki. Toivottavasti näin käy, muuten alan natustella haltuuni uskottuja pillereitä. Tämä uhkaus on suunnattu suoraan unihiekkatoimittajaa kohtaan, reklamaatiota pukkaa.

Eilen töissä koin ihmeen, minua muistettiin hyvällä. Ilmeisesti kollegani nauttivat vapaa-ajanohjelmastamme kokkaamisen kera, koska sain heiltä yhden daamin itse tekemän savikipon täynnä kaikenlaisia pähkinöitä. Joko kyseessä on vihjaus, että olen apina tai että olen vanha ja tarvitsen pähkylöiden hyviä rasvoja tai sitten he oikeasti pitivät illasta. Minä kyllä tykkäsin siitä itse, siksi mie sinne meidät tunkesinkin. Heh.

torstai 27. toukokuuta 2010

Viikko on pitkä kuin nälkävuosi

Tämä viikko on ollut harvinaisen pitkä ja raskas. Työtyyppisesti kuitenkin vain. Kotona vietän rauhaiseloa. Luen Anne Ricen Vampyyri Armandia englanniksi ja työmatkoilla taas Mosleyn Bad Boy Brawly Brownia, niin joudun keskittymään niihin sen verran, ettei tule ahmittua, vaan etenen hitaasti. Mutta luen kuitenkin joka päivä, se kertoo henkisen terveyden edistymisestä.

Tajuaakohan kukaan, millainen muutos persoonallisuudessani kävi avioliiton loppuaikoina ja sen jälkeen, kun lukemiskykynikin katosi. En voinut keskittyä enää mihinkään. Elämänlanka oli kaikin puolin aika kapoinen. Mistä tuli mieleen, että kylläpä edelleen ottaa Skupolliin vuodenvaihteen Pirsman verijuhla, kun siitä taas kohkataan lehdissä. Pahimmassa tapauksessa olisin minäkin karatessani saattanut joutua samantyyppisen tilanteen eteen, nythän ex-puolisoni ei tiedä osoitettani (eikä myöskään saa sitä osoitetiedustelusta, ei sitä saa sieltä enää kukaan mukaan) enkä vastaa hänen puheluihinsa. Toisaalta harmi, koska sinne ne loput tavarani taitavat jäädä tällä vauhdilla, kun en yksin tahdo niitä pois hakea. Taloudelliset vahingot olen jo melkein unohtanut, niitä en saa koskaan takaisin. Henkinen paraneminenkin etenee hitaasti, mutta kuitenkin etenee! (Syy, miksi tästä kohkaan, on etten itsekään aina välillä muista olleeni niin kamalassa jamassa. Eilen taas mietin, että työpaikan vessassa itkeminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Eipä itketä enää!)

Ihaninta on ajatella, ettei viikonloppuna ole mitään luvassa. Omaa oloa vain. Kotihommeleita voisin tehdä, siivoamista ja pyykinpesua. Ehkä voisi ikkunoitakin hankailla ja miettiä lisäsomistusta parvekkeelle. Hitsi, että minusta on kiva, kun on oma koti! Eilen mietin mielessäni, että näinköhän tuota kuitenkaan koskaan pystyy enää kenenkään kanssa elämäänsa jakamaan, vaikka tilaisuus tulisikin. Aika tiukassa istuvat omat tavat ja oma rauhan tarve. Toisaalta mie kyllä aina olen tahtonut jakaa elämäni jonkun kanssa, ei vain ole ollut äärimmäisen hyvä tuuri sen suhteen elämässä. Välillä vähän harmittaa, mutta oma valintahan sekin on, etten lapsia ole tahtonut, se jo aikanaan karkoitti osan ehdokkaista.

Mutta että minä odotan perjantai-iltapäivää! Saunaa, ruokaa ja viiniä. Oivoi.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Vanha nainen riehaantuu – kukkiva maa

Kaikki kukkii; tuomet, syreenit, pihlajat, omenapuut, koristepensaat, joita en tunnekaan. Luonto on suorittanut jokakeväisen räjähdyksensä. Mikä vihreys! Opin muuten uuden englanninkielisen sanan: verdant on vehreä, ihana sana! Nyt kun olisi joku kuskaamassa vähän kauemmas kivierämaasta, puhtaammille konnulle, kannattaisi kerätä luonnosta eväät talteen. Etenkin nokkosta!

Onneksi minulla on oma p-karjalalainen nokkoslähteeni niin kauan kun ottoveli kuvioissa pyörii. Hänen äitinsä kerää, kuivaa ja lähettää pojan mukana terveyttä pääkaupunkiin. Mutta sekin ilo pian loppuu, poika valmistuu ja katoaa taas maailmalle.

Mutta jäähän minulle onneksi parveke. Siellä ovat basilikat ja ruohosipuli jo iskussa. Eilen virittelin tuoksuherneelle alkulankoja parvekelaatikosta ritilään, että osaavat lähteä suunnistamaan oikeaan suuntaan. Tänään on varmaan ryhdyttävä tutkimaan timjamin taimien tilannetta, jotta ovatko ne vahvistuneet sen verran, että voisi siirtää jopa ruukkuun. Timjami on ihanaa! Siitä on tullut yksi lempiyrteistäni, kunhan vain ei liiottele, silloin saa koko ruokaan yskänlääkemaisen sivumaun.

Jokaisessa vuodenajassa on onneksi hyvät puolensa. Ja onneksi en ole kovin pahasti syksy-talvi-pimeämasentuva ihminen, yritän ainakin elää niidenkin vuodenaikojen kanssa ja nauttia siitä mistä voin. Niin kuin pimeydestä, kynttilöistä, torkkupeitoista, hyvistä unista, kun valo ei häiritse ja ... Noh, eipä siellä paljon muuta hyvää olekaan, paitsi lepokausi luonnolle, että se sitten taas jaksaa iloksemme purskahtaa.

Tulee mieleen, että itsekin tahtoisi purskahdella, mutta jos ihan pienesti ja omassa kodissa. Kevät!

tiistai 25. toukokuuta 2010

Keittiöpsykologiaa ja sesonkihommia

On taas ollut kumma päivä. Aina kun yritän kirjoittaa jotain, tulee joku tahtomaan jotain, puhelin soi, tai ajatus muuten vain katkaistaan. Ihan kuulkaa työasioissa. Ja hassuintahan on, että minä pidän kiireestä, pidän siitä, että päivä sujuu kuin siivillä, kun ei kerkeä nenäänsä pidemmälle kuin työasioita ajatella. Osa ystävistäni kutsuu minua häiriintyneeksi, he kun omasta mielestään hyvinkin pärjäisivät ilman työtä.

Työni on sesonkiluontoista. Huippuhetket sijoittuvat juuri ennen lomia, jolloin koko maailma pitää saada valmiiksi. Sitten loman jälkeen kuvittelemme aloittavamme puhtaalta pöydältä, vaikka lopputulos on, että siellä ovat jo loman aikana muut kasanneet hyviä rysiä ja ansoja lomaltapalaajan pöydällekin pläjähtämään.

Viime aikoina olen tuntenut itseni pienimuotoiseksi rahanlainaajaksi ja koronkiskojaksi. Tai en minä mitään korkoa kisko, mutta lainaan rahaa ystävilleni. Se pieni asiaan liittyvä syyllisyys on tullut niinkin naurettavasta asiasta, että olen joutunut varmistelemaan takaisinmaksupäivää. Minulla kun ei juuri nyt ole vararahastoa. Ensin tapahtui ex-miesonnettomuus, sitten kodinsisustus ja viimeisenä tupaantuliaiset. Kaksi viimeksi mainittua eivät olleet onnettomuuksia, vaan ilon ja riemun päiviä, mutta sinnehän se vararahasto sitten meni, nyt elän pitkästä pitkästä aikaa kädestä suuhun.

Kettiöspyskologian mukaan varhaislapsuudessa kärsitty puute ja epävarmuus saavat ihmisen toimimaan aikuisiällä hamsterimaisesti. Itse pidän itseäni kouluesimerkkinä, kaapit ovat täynnä ruokaa, juomaa ja muuta tarpeellista, viimeistä purkkia ei käytetä, ellei uutta ole tulossa tilalle ja tilillä saisi olla mielellään enemmänkin kuin sata eeroa ylimääräistä. Nyt tosin ei ole, mutta kaapit ovat täynnä. Tietysti.

Talous todennäköisesti korjaantuu takaisin plussan puolelle, kunhan saan kesälomarahat, mutta sitten alkaa taas se iänikuinen jeesustelu ja pohdinta oman pään sisäisesti, että mitä sitä voi lomalla tehdä mahdollisimman vähällä kulutuksella. Toivottavasti saan taas Lapin matka-seuraa ainakin, mutta toisaalta ei minulla ole mitään vastaan kesälomaa pääkaupunkiseudullakaan, minä kun tykkään kesäisesta tsadista. Vanhempien luona on pakko käydä, yyh.

(Taas kuvittelin, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Mistä näitä sisäisiä oksennuksia oikein tulee?)

maanantai 24. toukokuuta 2010

Cooking in the rain

Vapaaehtoistelu oli jälleen kerran ihanaa, upeeta ja mahtavaa. Nuoret ovat niin mieletöntä sakkia! Olin mukana touhuamassa kaupunginosa-päivillä, missä nuorilla oli kahvio, järjestöillä esittelyständinsä ja menossa mukana myös Kengurumeininki. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kyseistä kokoonpanoa kuulin, johtunee siitä, ettei omia kääpiöitä ole, niin ei ole tullut tutustuttua lastenmusiikkitarjontaan. Hauska duo! Jopa jonkinlaista silmänruokaa.

Iltapäivällä kävelin juuri ennen taivaiden aukenemista ystävän luokse, missä sateesta huolimatta ryhdyimme valmistelemaan grillattavia. Tarkoitus oli pikaisesti käyttää eväät grillissä ja heti saman tien ryhtyä pelailemaan, mutta rankkasade vähän sotki suunnitelmiamme. Siellä minä sitten nakotin takapihalla, kääntelin ukkosessa pihvejä, maggaroita ja vihanneksia, kun joku seisoi suuren sateenvarjon kanssa vieressä. Ukkonen tärähteli ympärillä niin, että välillä pompin ilmaan ja kiljahtelin säikähdyksestä.

Illan emäntä teki muuten jumalaisen hyvää salaattia, johon tuli lipstikkaa, viinirypäleitä ja vihreitä aineksia. Sen reseptin tahdon itselleni. Oli sen verran vinkeä makuelämys.

Ruuan päälle pidimme todella lyhyen pelisession, vain 2,5 h, mutta pääsimme viimeiseen ulottuvuuteen, missä jännittävät seikkailut lohikäärmeiden kanssa tulevat jatkumaan. Horisontissa nimittäin jäi lentelemään 200-metrinen valkea lohikäärme. Sen lisäksi meillä on se punainen lohikäärme edelleen matkassa, samoin näkymätön palvelijamme kantaa mustan lohikäärmeen munaa. Voi hyvät hyssykät! Tuosta se on taas hyvä seuraavalla kerralla jatkaa...

Ihana ilta! Sitten taksilla kotiin joskus yhden jälkeen. Ei paljon tarvinnut unta houkutella. Sitä harrastin koko eilisen sängyssä ja sohvalla. Televisio oli taustameluna, kirjaakaan en jaksanut avata. Normisunnuntai nykyään... Valitettavasti olen edelleen aivan poikki, toivun todennäköisesti huomiseen mennessä, sitten ryhdyn suunnittelemaan uusia vinkeitä ja kerään taas liikaa touhua. Kierteessä ollaan, onneksi edes hyvässä ja mukavassa kierteessä!

lauantai 22. toukokuuta 2010

Liian suuri pala kakkua?

Eilen vein naispuoliset kollegani kokkikurssille. Väänsimme Uudenmaan Marttojen keittiössä ihanaa louisianalaista ruokaa, creolia ja cajunia. Täytyy myöntää, että vaikken usko Amerikasta mitään hyvää tulevankaan, ruoka voi tehdä poikkeuksen. Kollegatkin ovat kivoja. Marttojen keittiö on aika hieno ja kurssit edullisia. Tuokin maksoi vain eur 50/hlö ja juomat päälle.


Siihen päälle pönötimme vielä baarissa. Onneksi ymmärsin lähteä jo ennen yhtä kotiin, mutta paska, paska, paska tätä fysiikkaani. Kun unirytmini olen taas onnistunut sotkemaan, ei viime yönäkään sitä lajia annettu kuin viisi tuntia. Se oli sitten kolmas yö huonoilla unilla. Vitu. Olen tosin sitä mieltä, että sillä mennään, mitä on annettu, vaikka harmittaa, että pitäisi elellä vaan huopatossutehdaselämää.

Kohta lähden vapaaehtoistelemaan aina iltapäivään saakka. Sitten vielä pitäisi roolipelata ja grilliä. Saattaa olla, että tukehdun vielä kakkuuni. Tai saan sydänkohtauksen. Mutta kai se on parempi tipahtaa lennosta kuin kitua sängynpohjalla. Taidan odottaa huomista ja lepopäivän pyhittämistä varsin kiihkeästi.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Kotijuttuja, kun työjutut ovat ihan blääh

Kotikuvat ovat jääneet vähiin. Tai noh, eivät kotikuvat, mutta parvekekuvat, koska parveke oli niin käsittämättömän likainen, etten oikein tahtonut edes ajatella sen olemassaoloa. Nyt kun se vihdoin on kesäkunnossa ja kalustettu niin hyvin kuin tässä vaiheessa voin ajatella, mietin, että taidan tallentaa sen.

Basilikat ovat nauttineet lämmöstä. Siellä jossain taustalla on myös kesäkukkia. Yläkerran tuoksuherneet voivat vahvasti, sen sijaan kudzuista on noussut toistaiseksi vain yksi.


Toinen iikkean hyllyni meni kylpyhuoneeseen, toinen joutui parvekkeelle. Siinä tulee kasvamaan kiinalaista ruohosipulia, yksi tappajachili (vaffa!), persilja sekä veliseni tuoma currykasvi, joka on kaunis, mutta aika mitättömän makuinen tähän saakka maisteltuani. Vieressä ovat auringonkukkaset, jotka selvisivät pienellä tukemisella kylmyydestä (hanki nyt jumangeggura niitä coctailtikkuja!).
Jossain vaiheessa rautatuolien tilalle tulevat lepotuolit, todennäköisesti muovirottinkiset. Nyt joutuu vielä odottelemaan, että niiden hinta laskee, niitä löytää kirpparilta, rikastun äkillisesti tai keksin jotain aivan muuta (minun kyllä tekisi mieli hankkia soffa parvekkeelle...). Kamerakin pitäisi saada, kännykän kuvat ovat melkoisen pimeitä, tosin ne on otettukin iltasella joskus kymmenen maissa.

Ulkonakymä sisäpihalle on tylsä. Vielä tylsempää on asua taloyhtiössä, joka on täynnä kääpiöitä. Mukavaa on, etteivät he ole pelkästään suomenkielisiä. Mutta juma, että harmittaa, kun minun kotiini näkee suoraan sisälle ja minusta taas olisi kiva olla jemmapiilossa ja tupakoida rauhassa silloin kun tupakoitsetuttaa. En kyllä kääpiöiden takia aio lopettaa, enkä yläkerran naapureidenkaan. Anteeksi, olen paha. Enkä aio aivan heti poiskaan muuttaa, oppikoot kestämään.

Työ on palaamassa takaisin tylsyysosastolle. En minä saanutkaan sitä uutta hommelia, josta haaveilin ja jota vähän olen saanut maistella. Toimeen on palkattu fiksumpi ja nuorempi, eikä minun sitten tarvitsekaan kouluttautua. Noh, mitäpä tuota kohta viisikymppistä akkaa uusiin hommiin opettamaan. Osanneko nykyisiäänkään enää muutaman vuoden päästä? Voi ruma sana.

torstai 20. toukokuuta 2010

Saavutetuista linjoista ei luovuta

Viime syksyn alennusmyynnistä ostin valkoiset farkut ja mietin, että tulikohan viskattua 20 euroa kankkulan kaivoon. Mutta eipä tullut, hyvin nuo vieläkin jalkaan sujahtivat. Itse asiassa ovat vähän löysät – en olisi yhtään pahoillani, jos olisivat vielä enemmänkin löysät, mutta näinkin on hyvä. Olen siis pitänyt saavutetuista linjoista kiinni.

Pitäisi tormistautua ja laihduttaa taas joku kymmenen kiloa lisää. Sen jälkeen uskoisin olevani ihan tyytyväinen. Sa nahdä, koska se tuuli taas iskee. Sitä ennen on aivan turha aloittaa, jos ei motivaatio ole kohdallaan. Positiivista toki on, että olen lopettanut mussuttamisen, kun paino ei kerta ole noussut. Hyvä minä!

Nuorna tyttönä aina hinkusin valkeita farkkuja. Mutta kun köyhiä olimme, hyvä, kun vanhemmillani oli varaa edes yhdet farkut vuodessa minulle ostaa. Eihän niitä voinut valkeina hankkia, vähän hassut olisivat talvella olleet. Hyvä kun sain nekin. Jonkun aikaa sitten kävimme keskustelua viikkorahoista, että kuka oli mitäkin saanut ja mitä oli sen eteen pitänyt tehdä. Meillä resepti oli suhteellisen turvallinen; kotihommissa piti auttaa, mutta rahaa ei saanut, koska sitä ei ollut. Ensimmäisen viikkorahani olen saanut joskus yläasteikäisenä.

Toisaalta ei tuo nyt niin kamalaa ollut, miltä saattaisi nykyajan kakarasta kuulostaa. Eihän minulla ollut kasetti- tai levysoitinta, että olisin edes voinut musiikkia hamstrata. Kirjoja oli kirjasto pullollaan ja kirjoitus- ja piirtämisvälineitä oli aina tarjolla jotain sorttia. Sitä paitsi oli kavereita ja kavereilla vaikka mitä. Ja toisaalta – olen kyllä nyt vanhempana kompensoinut kaikenlaisia puutostilatraumoja; minulla on vaikka mitä ja PALJON! Valkeita farkkujakin kahdet...

Myös painoa on paljon, koska saavutetuista linjoista on niin kovin vaikea luopua.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Rahat ja järki heikossa hapessa

Todellisuus iskee pikkuhiljaa taloudelliset faktat kehiin. Minullahan oli himppasen säästöjä, mutta näköjään olen sellaisella innolla kalustanut pesääni ja tehnyt pieniä hankintoja, että tässä kuussa menevät tuhkatkin pesästä. Noh, oma vika pikkusika, tulipahan järjestettyä mukavat ja riemukkaat tupaantuliaiset ennen taloudellista romahdusta. Hyvä niin.

Sen lisäksi olen hankkiutumassa ensi kuussa vielä yhteen itseaiheutettuun taloudelliseen kurimukseen, tilasin kuuden pullon laatikollisen cavaa, samalla kun esihenkilöni teki tilauksensa. Mutta tuleepahan kesäjuomaksi jotain namia. Eikä se kuusi pulloa mihinkään riitä, mutta tietysti näin himppasen pers´aukiisena kirpaisee kertasummana.

Kun tuo esihenkilö tuli mainittua, niin mainitsenpa toisenkin työasian. Tiedänkin nyt tasan tarkkaan, kuka minua töissä riipoo. Ja tiedän myös miksi. Olen kehittänyt luontaisen vastenmielisyyden yhtä höösäävää henkilöä kohtaan. Jopa niin luontaisen, että tulkitsen melkein minkä vain hänen sanomansa joutavanpäiväiseksi höpinäksi, ylireagoinniksi ja muutenkin turhaksi. Minun pitää päästä eroon tuosta ajattelutavasta, vaikka se totta suurimmaksi osaksi onkin! En nimittäin tahdo ryhtyä edes mielessäni arvostelemaan ihmistä, joka ei ole minulle mitään pahaa varsinaisesti tehnyt, on vain tyhmä ja toiselta planeetalta. Taitaa olle selkeätä, että minulla tulee olemaan siinä melkoinen työ...

Mutta ei se mitään. Olen nukkunut pari yötä, vaikkakin heräillen. Mutta melkein nukkunut siis. Ja vaikka allergia on ihan peeseestä, kevät on kivempi kuin talvi. Eilen viritin tuoksuherneille kiipeilytelineen kohti naapurin parveketta. Ja illalla menen juomaan vähän lahjahevosen tarjoamaa cavaa. Hah, tästä saa luvan tulla hyvä päivä.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Laumasieluiset perkeleet

Että taas ottaa pattiin yksi työkaveri, jolla oli aivan kelpo lennot tulevalle retkelleen, mutta joka tahtoo tehdä koko saamarin paketin uusiksi ihan vain sen takia, että ei tahdo lentää yksin kotiin. Voi sääli, sääli, aikuinen ihmisraukka, kun ihan Atlantin yli olisi yksin joutunut istumaan ja vielä isolla pahalla Frankfurtin kentällä seikkailemaan.

Hyvähän se minun on huudella, kun en matkusta laisinkaan. Sen lisäksi en ole mikään seurallisuuden kukkanen. Jos minun pitäisi lentää pitkän kokousrupeaman jälkeen tuntisotalla takaisin kotiin, mieluiten tekisin se ihan itsekseni, tulpat korvissa ja kirjaan uppoutuen. Mutta niin vaan olemme erilaisia ihmiset. Ja sitten ne sosiaalisesti erilaiset tuottavat minulle harmaita hiuksia ja suurta työtushkaa.

Jossain taustalla vielä kummittelee tuhkapilvikin. Jotta tuleeko vai eikö tule ja jos tulee, koska tulee. Eilen yksi onneton soitti minulle UK:sta kaksi kertaa ja yritti saada minua soittamaan lentoyhtiölle, vaikka hänen lentonsa on vasta tänään illalla ja sen lisäksi lentoyhtiöt eivät ryhdy toisten lennoista keskustelemaan kuin varanneen matkatoimiston tai matkustajan itsensä kanssa. Että mie en siinä kyllä hirveästi voi tehdä. Jotta väänsin sitten rautalankaa.

Nyt suoraan sanottuna tämä matkanjärjestelyosio työssäni vituttaa niin paljon, että on irtisanomisen paikka lähellä. Puusk. Ehkä kuitenkin kestän tämän avautumiseni jälkeen.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Pitäisihän tämä jo osata ja muistaa

Ihan menee vanhan kaavan mukaan. Kun eilen olin hereillä kokonaista seitsemän tuntia, en myöskään nukkunut kuin viisi tuntia yöaikana. Nyt kyllä väsyttäisi. Rytmihäiriöitäkin tuntuu olevan liikkeellä, kun uni on jäänyt vähiin. Kaikkea tämä vanhuus teetättääkin.

Sen lisäksi työsähköposti ei toimi. Kaikki työni katkeavat vaiheeseen ”nyt lähetän tuotoksen toisaanne”. En sitten lähetäkään.

Kaiken hyvän lisäksi olen ihmoittautunut yhdelle tutustumiskäynnille iltapäiväksi. Jos silloin saan postit kulkemaan, en voi lähteä minnekään. Toisaalta koen myös jonkinlaista lähtemisen tuskaa, kun mietin, että vaihtoehtona olisi töiden jälkeen sohvalla makailu ja aikainen nukkumaanmeno. Toisaalta paikka olisi mielenkiintoinen ja minun ihan oikeasti pitäisi käydä siellä. Ääh puuh.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Juhlikaa, nauttikaa, eläkää

Elämä on lyhyt ihana juttu. Juhlia kannattaisi aina ja koko ajan. Mielellään mahdollisimman usein. Naurua ei koskaan ole elämässä liikaa. Eilen sitä taas piisasi. Nyt vähän tosin nukuttaa ja tiskit odottavat. Mutta ne kerkeävät odottaa vaikka huomiseen. Huihai! Oli se sen arvoista!

Ja sitten jaffaa.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Alaston kokki

Eilen illalla väänsin pari pellillistä lihapullia. Vaikka itse sanonkin, minun lihapullani voittavat mennen tullen äitini lihapullat. Ex-anoppini pullista puhumattakaan, siinäpä ihminen, jonka ihmeellisiä eväitä en todellakaan jäänyt kaipaamaan. En kyllä muutenkaan. Mutta takaisin lihapullini; salaisuutena ovat yrtit. Pistän pulliin reilusti oreganoa, basilikaa ja vähäsen minttua. Tietysti mausteita kanssa; paprikajauhetta, valkosipulia, currya ja ripaus chiliä. Taikinaa kannattaa vaivata kunnolla ja vaivaamisen jälkeen lepuuttaa ennen kuin veivaa sen palleroiksi.

Uunissa paistaminen on toki terveellisempi tapa valmistaa pallerot, mutta tällä kertaa viimeisestä pellillisestä pääsi lorahtamaan nestettä uunin pohjalle huomaamattani. Itse asiassa huomasin asian vasta silloin kun avasin uunin luukun pistääkseni sinne sämpyläpellillisen. Sitten mentiinkin hyppysottiisia hetki; palovaroitin ryhtyi ääntelehtimään voimakkaasti. Mie tein varmaan noin kiljoonaa asiaa yhtä aikaa, laskin peltiä, sammutin uunia, suljin uunin luukkua, etsin tikkaita, väänsin tuulettimen täysille ja revin palohälytintä katosta sekä patteria hälyttimestä.

Ja tämä kaikki nakuna. Sisällä nimittäin on niin lämmin, etten tahtonut heti suihkun päälle tahtonut veivata vaatteita niskaan, etenkin kun vielä ei ole kiire minnekään. Mutta jos joku olisi kerennyt reagoimaan ja soittamaan palokunnan paikalle, olisi pojilla kerrankin ollut katseltavaa. Yksi alaston kokki nimittäin.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Kaukopartio Vantaalla

Suoritimme veljeni kanssa sissi-iskun Vantaalle lähes tismalleen kahdessa tunnissa. Ensin cruisasimme työpaikalleni, mistä mukaan lähti tyyris toimistotuoli, jonka ainoa vika on puhkikulunut kangas. Houkuttelin kiinteistöpäällikkömme luovuttamaan sen minulle ilmaiseksi. Itse asiassa hän kertoi, että ehjempiäkin olisi ollut tarjolla, että enkö millään vaihtaisi tuolia johonkin niistä. Minä vain en tahtonut, olen nimittäin muotoillut tuolin istuinosaa kymmenisen vuotta omalle takamukselleni sopivaksi, saavutetuista eduista ei luovuta.

Jossain vaiheessa tuoli tulee saamaan uuden päällisen niskaansa ja on taas parempi kuin pussillinen uusia. Ja uskokaa pois, eron todella huomaa, kun tähän asti olen kyyhöttänyt kotioloissa sellaisella taittotuolilla. Ei ole kovin tehnyt mieli tsättäämään jumittua.

Seuraava iskukohde oli Ikea. Veli jäi puhumaan puheluita parkkipaikalle, lupasin, että olen ulkona 20 minuutissa. Sitten aloin liikkua: pari paketillista kuohuviinilaseja, neliönmuotoiset vaaleansini-turkoosit leipälautaset, vaaleansinisiä servettejä, kaksi torkkuhuopaa, kaksi isohkoa tyynyä, päiväpeitto, seinäkoukkuja, kiinnitysliinoja sekä kaksi Lerberg-hyllyä ja Solsta Pällbö rahi. Meni 30 minuttia, mutta se johtui siitä, että valitsin väärän kassajonon. Siihen tosin jo osasin varautua, minulla on aina ollut moinen taipumus.

Miten minä nyt maltan edes kauppaan lähteä, kun tahtoisin ryhtyä kasamaan aarteitani? Mitään en nimittäin niin rakasta kuin Ikean kasausohjeiden lukemista (meillä kaikilla on hulluutemme...) Mutta pakko on, muuten jää huominen menu vajaaksi ja sitähän me emme tahdo.

torstai 13. toukokuuta 2010

These days I´ve been mostly eating yoghurt*

Olen löytänyt uuden herkkujäätelön. Tai itse asiassa se ensimmäisen kerran työnnettiin minulle käteen tuotenäytteen omaisesti rautatieasemalla, kun olin matkalla yhteen työtilaisuuteen. Ihastuin kerralla, Pingviini Frutti-Laku-tuuttiin. Mikä herkullinen yhdistelmä, kaikki ne maut, joista pidän: lakritsa, suklaa ja päärynä! Omnomnom. Jos nyt jotain pitää haukkua, niin on vähän turhan iso herkku joka päivä vedeltäväksi.

Mut hei, mut hei kaverit, minäpä korvasin sillä äsken aamupalan. Ärsytti heti aamusta, kun koivu hyökkää kimppuun, en näe, kuule, haista, maista mitään. Paitsi herkkujäätelön ja kahvin samalla kun tihrustin rähmäuniaamusilmilläni Sherlock Holmesia. Jakso oli aika jänskä, siinä oli yllättävän paljon väkivaltaa tällä kertaa, mutta loppujen lopuksi paha jälleen sai palkkansa, rikkihappoa nimittäin.

Tänään voisi olla hyvä siivouspäivä, huomisesta tulee hieno Iikkea-päivä ja ylihuomisesta erinomainen tupaantuliaispäivä. Siitä se lähtee. En anna allergian häiritä enempää (lue: antihistamiini ryhtyi vaikuttamaan).

* Otsikkolainasta kiitos lempiohjelmani Fast shown Jessen dieetille.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Työleirillä tiekarttoja aivomyrskyämässä

Vietin eilisen yhden tiimin kanssa tutkiskellen tulevaisuutta. Englanniksi sama kuulostaa paljon hienommalta: workshop, brainstorming ja roadmaps. Mutta kun suomalaista sakkia olimme, käytimme tietenkin suomea, vain lopputulema kirjattiin englanniksi.

Välillä tekee hyvää päästä pois toimistosta. Etenkin se tekee hyvää, jos pitää saada jotain fiksua aikaiseksi tulevaisuutta ajatellen.Eivät puhelimet soi kaiken aikaa ja joku fiksu kävele kokoushuoneeseen kysymään jotain elintärkeätä. Sen lisäksi kokouspaikoissa on yleensä hyvä ruoka, niin oli eilenkin; buffetaamiainen, kokouslounas ja iltapäiväkahvi.

Hyvä päivä, mutta kotiin kun pääsin, tein henkistä kuolemaa. Väsytti niin, että hyvä kun jaksoin vaatimattoman ruuan tehdä, ennen kuin kampesin vaaka-asentoon sängynpohjalle. Sherlock Holmesiakaan en kerennyt katsomaan. Niinpä luin Anne Ricen Vampyyri Lestatia ja muistin, miksi se aikoinaan herätti minussa niin romantillisia ajatuksia.

**
Osanotto ystävälle, joka menetti tärkeän ihmisen elämästään!

maanantai 10. toukokuuta 2010

Kummitusten ja jumalien lepopäivä

Seitsemäntenä päivänä taas kummitus lepäsi. Reitti oli tuttu; ensin yön nukuin sängyssä, sitten päivän torkuin sohvalla. Kävin tosin viralliset päiväunet ottamassa oikein peiton alla pimeässä. Ruokaakaan ei tarvinnut tehdä, kun natustelin vähän kananrippeitä perjantailta ja sulattelin lauantaista vatsaani.

Lauantain iltamat eivät tietenkään hekisesti rasittavat olleet; hyvää ruokaa, mukavaa seuraa, vähän singstaria ja sitten puolen yön maissa kotiin, mutta kun se taas oli toinen päivä perätysten valvomista ja pienimuotoista riekkumista, niin kolmas päivä menee sitten harakoille. Minusta ei ole minkään tekijäksi. Tai olisi kai, jos pakko olisi, mutta kun mielellään yhden päivän viikossa ihan oikeasti vain makailee. Lauantainen emäntämme tarjosi meille alkuruuaksi parsaa ja hollandaisekastiketta (sitä mie olinkin kaivannut!) sekä etanoita hukutettuna valkosipuli-sinihomejuustovoihin. Sen päälle sitten söimme grillattua lihaa, maggaraa, herkkusieniä, pelmeneitä sekä uusista perunoista tehtyä perunasalaattia. Jälkiruuaksi limoncello-torttu ja kahvia.

Jos alatte jotenkin miettiä, että ruokaa kuulostaa olevan melkoisen paljon ja että ainako ne tuolla tavalla ahmivat, niin olette oikeilla jäljillä. Aina on paljon ja monta laatua. Ja jos mietitte, että joko ne kaikki vyöryvät pitkin asuinaluettaan palleroina eteen päin, voin paljastaa, että todennäköisesti minä olen ainoa, jonka aineenvaihdunta ja koirattomuus saavat välillä viettämään vesipäiviä, kun housut alkavat kiristää. Kehenkään muuhun mättämisellä ei tunnu olevan minkään valtakunnan vaikutusta, vaikuttavat suorastaan anorektiselta sakilta.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Puhdas parveke

Nyt voi kesä minun puolestani tulla. Käytimme eilen pari tuntia parvekkeeni seinien ja lattian hankaamiseen. Tehoaineina olivat maalarin pesu ja valkopyykinpesuaine kuumaan veteen sekoitettuna sekä pari harjaa. On muuten kuulkaa nikotiini jännän väristä, kun se valuu pitkin seiniä.

En ikinä olisi saanut itsekseni parveketta pestyä. Tai ehkä olisin, mutta kiukkuharmituksen määrä olisi ollut suuri. Nyt kun oli vihmerää työseuraa, hinkkaaminen oli suorastaan hauskaa. Pesun jälkeen kantelimma tavarat paikoilleen, levitin maton lattialle ja ryhdyimme nauttimaan alkupaloja sopivan juoman kanssa.

Sauna lämpeni, työläiset puhdistuivat sekä ulkoisesti että sisäisesti. Iltasella vielä tekaisin gruusialaiset uudet perunat, creme fraiche-sienikastikkeen ja avasimme grillibroileripaketin. Sen jälkeen olisi ollut helppo nälkäistä jututtaa, vatsa tuli täyteen.

Että mie olen iloinen, kun parveke on puhdas! Nyt vasta oikeastaan saan koko kodin kunnolla käyttöön. Äsken kävin ihailemassa myös vihmeriä naapureitani, jotka pitävät pihatalkoita. En tietenkään osallistunut, kuka sitä kymmenen aikaan lauantaiaamuna on toimintakuntoinen, jos on haastellut mukavia aina kolmeen saakka aamuyöllä? En minä ainakaan.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Joukkoliikenneihastus

Olen tällä viikolla ihaillut jokerilinjalla vaeltavaa sveitsiläistä Capacity-bussia (vanha linkki, mutten löytänyt uutta jatkotestaamisesta), sellaista kaksinivelistä jättiläistä, johon pääsee sisään ja ulos kaikista ovista. Eilen pääsin kyytiinkin. Tasaista oli meno, ja tilaa oli mukavasti, nivelten kohdalla oli reippaasti seisoskelutilaakin, jos ei istumaan tahtonut. Kyllä sellaisen kyytiin nousisin mieluusti jatkossakin. Ilmeisesti yksi vaihtoehtoinen suunnitelma sisältää Capacityn-pituisen johdinautolinjan perustamisen jokerilinjalle. Taitavat ne raiteet jäädä suunnitelmaksi, vaikka se ainakin minun mielestäni olisi kaikkein paras tapa reissata.

Tänä vuonna muistin peräti äitini syntymäpäivän ajoissa, lähetin kortin, joka ilmeisesti saapui juuri oikeana päivänä perille. Siihen näppärästi yhdistin myös äitienpäiväonnittelut, joten sunnuntaina ei stressiä tule, jos vaikka puhelu sattuukin unohtumaan. Vuosi vuodelta huomaan paremmin, miten vanhemmat muuttuvat lapsiksi jälleen.

Työ ärsyttää ja hiertää. Tai oikeastaan vieraat, jotka eivät ymmärrä, että majoittuminen kesäkuisessa Helsingissä tai edes pääkaupunkiseudulla on todella kiven takana. Sitten kun jonkun kolon heille löydän, niin ei muka kelpaa! Lainaan puolijoukkueteltan ja muutaman pukkisängyn työpaikan takaparkkipaikalle, siinäpähän ovat, vartioimattomalla leirintäalueella ilman pissa- ja keittopaikkaa.

torstai 6. toukokuuta 2010

Aavistus vihreää*

Puiden väri on muuttunut radikaalisti. Ei vielä voi sanoa, että lehdet olisivat pullahtaneet, voi olla, että se tapahtuu jo tänään, mutta väri on muuttunut. Kun katsoo metsikköä, se kuultelee vaaleanvihreään päin. Ja valkovuokot tulivat jo. Se on minulle tunnetusti jokakeväinen ihme, pohjoisen lapsi kun olen.

Eilen suihkun jälkeen tuijottelin itseäni peilistä. Totesin, että parasta ennen päivä meni tänä vuonna. Vielä viime vuonna olin kiinteä, nyt en enää ole, rajat muuttuvat suttuisiksi ja pehmeiksi. Yäk. Meikillä saa ihmeitä aikaan, kun ihmisten ilmoille lähtee, vaan kun riisuu vaatteensa ja pesee naamansa, totuus tuijottaa peilista takaisin. Vanha. Kulunut. Viime vuotisen teeren poikanen, ei mikään eilisen teeren poika.

Pesin pyykit, söin tomaattimozzarellasalaattia, jälkiruuaksi sinihomejuustoa ja hunajamelonia (miten paljonhan mie voisin syödä juustoa, jos saisin?), join muutaman lasillisen viiniä. Istutin chiliä ja uudet kudzut. Eivät varmaan kestäneet sitä muuttoa, joutuivat sen verran palelemaan. Parissa rangassa oli vielä vahvat juuret, olisivat saattaneet lähteä, jos olisin malttanut odottaa, mutta enpä malttanut. Persilja pitäisi siirtää kasvatusastioista ruukkuun ja basilikoja pitää ryhtyä ulkoiluttamaan, mutta se saa vielä odottaa ensi viikkoon.

* Meinasin kirjoittaa, että aivastus vihreää, ja sitähän se tarkoittaa, sain melkein viikon olla syömättä allegrialääkkeitä, mutta eilen se taas alkoi. Tirsk.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Räyh

Vaikka viime yönä uni taas tuli, edelleen ärsyttää ja kaihertaa. Ja elämä on ihan tyyyylsäääääääääää. – Mitä? Eikö joka päivä tapahdukaan jotain jänskää, kivaa ja mukavaa? Minua on huijattu!

Voisin tietysti pohtia nälkälakon ja ruokalakon eroa, mutta taidan jättää pohdiskelun siihen, että kerron omasta hamstrauksestani. Minun piti mennä ostamaan biojätepusseja ja roskapusseja, kun kotiin pääsin, huomasin, että mukanani oli jauhoja, vissyvettä, kuivahiivaa, leikkelepaketti, tomaattimurskaa, vihanneksia, maitoa, juustoa ja sipulikeittopussi. Ei biojätepusseja tai roskapusseja.

Sillä lailla, dementikko! Räyh.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Synkeään päivään sopiva synkeä aatos

Viime yönä yhden ja kolmen välillä oli taas epäkivaa. Ajatukset rullasivat tuhatta ja sataa. Asennon vaihtokaan ei auttanut, joskus nimittäin nukahdan uudelleen, kun käännyn sängyssä ympäri, käännän peitosta ja tyynyistä viileän puolen ja teen rentoutumisharjoituksia.

En suoraan sanottuna keksi mitään muuta stressin aihetta kuin suunnittelemani tupaantuliaiset. Olen kutsunut sinne kaksi sellaista vierasta, joiden kutsumisesta en ole laisinkaan varma. Ensinnäkin serkkuni, joka on syntymäpäivilläni osoitti puheissaan melkoista moukkamaisuutta, vai mitä sanoisitte päivänsankarin nolaamisesta ja halveeraamisesta suureen ääneen? Toinen kyseenalainen vieras on se entinen ystäväni, joka minut aikanaan hädän hetkellä hylkäsi, mutta nyt olisi sitten takaisin hinkuamassa. Hän on mukava ihminen, mutta ei taida elää ihan tässä maailmassa, sellaisessa, jossa on myös huonompiakin asioita.

Luulen, että tämäkin auttaa, kun olen kertaalleen kirjoittanut vaivaavan asian pois mielestäni. Tälläinen tämä minun alitajuntani yleensä on, suhteellisen helppo. Serkkuni kanssa tilannetta ei mitenkään helpota, että minua koko lapsuuteni verrattiin häneen, miten hän pukeutui, puhui, söi, opiskeli, käyttäytyi, eikä kukaan oikeasti tiennyt, millainen päällepäsmäri ja pirulainen sama herranterttu osasi olla, kun leikimme yhdessä. Entinen ystäväni kuitekin oli ihana ystävä, silloin kun olimme sydämellisissä väleissä, siitä nyt saattaa vielä jonkinlaisen kompromissikaveruuden saada aikaiseksi.

Toisaalta uskon ihmiseen ja siihen, että ihminen kehittyy myös henkisesti. Hakkaan sitten vielä noihin kahteen ihmiseen päätäni jonkun hetken, katson, jos heillä olisi minulle jotain kivaa ystävällistä hyvää annettavaa. Jos ei ole, osaan minä sitten lopettaa yhteydenpidon. Toivottavasti.

Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi jatkan lukemista. Voisin käydä itselleni sen ruusunkin, jonka yleensä mies ostaa naiselle ja saa vastapalkaksi kirjan. Mie kyllä tahtoisin molemmat. Mutta ainahan mie olen tahtonut sekä syödä kakun että säästää sen.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Halutahan saa

Näytti niin kauniilta aamulla, etten sitten katsellut laisinkaan lämpömittaria. Olisi ehkä kannattanut, olin nimittäin tönkköjäätyä pystyyn. Ei siellä vielä kevät olekaan. Tai sitten on kovin kylmä kevät. Valkovuokkopuskiakaan ei ole vielä noussut metsiköihin. Sen sijaan parvekkeella olevat auringonkukan taimet terhistyivät, kun ymmärsin antaa niille eilen vettä. Annan ehkä lisää tänään.

Samoin ajattelin ryhtyä ulkoiluttamaan jo muitakin taimia. Siinäpähän oppivat ja voimistuvat. Tai sitten joudun kasvattamaan uudet.

Ikeaan on päästävä. Tahdon sieltä kaksi Lerberg hyllykköä, toisen parvekkeelle ja toisen kylpyhuoneeseen. Samoin tahdon kuohuviinilaseja, wc-altaan aluskaapin, veitsitelineen ja vaikka mitä. Kyllähän kauppaan pääsee ilmaisella bussilla, mutta ei sillä bussilla ja sitten muutamalla muulla bussilla päästä kotiin tavaroiden kanssa. Ei ainakaan jos tavaroita on kaikki, mistä haaveilen. Todennäköisesti siinä vaiheessa kun joskus ikinä pääsen Ikeaan, minuun iskee pihikohtaus enkä osta muuta kuin paketillisen servettejä.

Pitää harkita haluamisiaan. Ja sitä ennen pestä parveke. Yyh.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Helppoa elämää

Perjantaina oli kiva vapaapäivä. En tehnyt mitään muuta kuin kävin kaupassa. Siivosimme vasta sitten kun ottoveli tuli. Hän ajeli imurilla ja mnä mopin kanssa perässä. Sen lisäksi että hän oli käynyt ruokaostoksilla Viivoanissa sain Hakaniemen torilta tuliaisiksi parvekkeelle currykasvin, josta jo nyt lähtee jumalainen tuoksu!

Ilta meni ruokaa tehdessä ja jutellessa. Leivoin sipulikeittopussileivän, joka kohosi uunissa niin, että jouduimme vähän jänskättämään, saanko leivän uunista vai ei. Sain. Hyvää oli, puolet menivät pakkaseen, koska lisäaineeton leipä ei pitkään elävänä säily niin kuin kaupan leivät. Joskus kolmen maissa tuli unijukka kylään.

Lauantaina oli vuorossa vierailu naapurilähiöön. Siellä ruokapöydässä istuskellessa ilta sujui rattoisasti. Pelasimme Disney-monopolya, minut valtasi suunnaton pakkomielle polttaa linna pelilaudan keskeltä savuaviksi raunioiksi. Mielijohdettani en saanut toteuttaa, mutta muuten kyllä pääsin mieleni päähän. Hyvää ruokaa, ravitsevia juomia, naurua ja puhetta. Ai niin ja munkkilaulua... Mutta ei siitä sen enempää.

Sunnuntai on sujunut kurkkuani kuunnellessa. Se on jotenkin kipeän oloinen. Voi tosin johtua siitäkin, että en vain jaksanut ujuttaa hammaskiskoa suuhuni ja se taitaa kostautua tosiperinaisellisena korinana nukkuessani. Olin nimittäin niin poikki, että tuntuu, etten asentoa juuri vaihtanut koko yönä. Lukeminen sujuu hyvin, Walter Mosleyn Valkoisen perhosen ja Musta Bettyn jälkeen siirryin Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan. Herraskaista väkeä pääsi uusiokäsittelyyn. (Tällä menolla uskallan pian kirjastoon lainaamaan lisää, kotikirjat eivät ehkä riitäkään.)