tiistai 31. joulukuuta 2013

Huomenna pannaan päivä pulkkaan, oli sitä lunta eli ei.

Tavalla tai toisella minusta on kiva tehdä tämä, lyödä kirjat kiinni tämän vuoden osalta.

Tottahan te jo olette ymmärtäneet, että olen työhullu. Olen NIIN onnellinen, että olen töissä. Vaikka välillä leidi gagan kanssa, mutta silti. Työ on työ on työ. Se tuo mukanaan taloudellisen turvallisuuden ja antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa itseäni pienesti. Edes vähän. Jos työtä ei olisi, minä keksisin sen. Siksipä tahtoisin työpaikan, josta voisin olla ylpeä ja jossa minua arvostettaisiin. (Mutta kuten tiedätte, olen niin huono myymään itseäni, ettei minusta maailman vanhimpaan ammattiin ole. Ei enää tosin olisi saumoja ulkonäöllisestikään. Töissätöissä siis. Siksi todennäköisesti jään eläkkeelle p*skapaikasta tai työttömyyseläkkeelle.)

Terveys teki notkahduksen viime metreillä. En tiedä, mikä aiheutti minkä, veikkaan että väärä lääkitys väärään aikaan, lääkäri, joka ei tutki kunnolla ja kaikki, mutta kyllä minä oikeasti taidan vanhaksi tulla. Hyvän olonkin voi kaataa höyhenellä huonoksi, Vihdoinkin, sanoisi joku. Tämä erittäin varmasti oli viimeinen vuosi, kun minulta kysyttiin paperit. Enkä minä tahdo mikään ikinuori teräsmies ollakaan. Mutta tahtoisin työpaikan, jossa olisi muutakin kuin vain suppea työterveyshuolto.

Olisi minulla toinenkin toivomus, tahtoisin henkilön elämääni. Ihmisen, joka elättää itsensä, on hauska, suurinpiirtein edes minun mittaiseni. Ei mikään alkoholisti, työttömyyskään ei haittaa, jos vaan ymmärtää rajoittaa rahankäyttönsä oikealle tasolle. Saisi tykätä raskaasta musiikista, roolipelaamisesta, ruuasta, olla itsenäinen ja elää omillaan. Ystävällinen ja huumorintajuinen. - Juu, tiedän, ei sellaista ole olemassakaan, mutta haaveillahan aina saa. Kyllä jo tämän ikäisenä osaa itseksensäkin olla.

Jos ammatillisesti saisin valita uudelleen, menisin keittiöön. Jos saisin paljon rahaa, tekisin itselleni keittiön. Sellaisen BetB-paikan, missä saisin valita vieraani ja hemmotella heidät piloille. Kuulostaako tutulta? Juu. Niinhän minun äitinikin tekee, rakastaa ruualla. Minä kun rakastan koko ihmiskuntaa, paitsi ilkeitä ihmisiä, voisin syöttää heidät palleroiksi. Muita haaveita ovat keittokirjan tekeminen, suuri rakkaus ja ikuinen elämä. Nääh, kyllä minä tiedän. Kuulun keittiöön, mutta keittiössä on kivaa - ainakin minun keittiössäni. Parvekkeella saa tupakoidakin ja keittiöpullosta saa aina vähäsen. Paljonkin, jos on tosi kiva.

Moneskohan kerta maailmassa, kun totean, että en minä ilman ihmisiä mitään olisi? Ystäviä ja sukua. Omaa ja omittua. On se vaan kumma, että näinkin epäsosiaalinen hirviö on saanut paljon hyviä ihmisiä ympärilleen. Minua on niin siunattu ja sen toivoisin jatkuvan. En tahdo olla yksin, tahdon joukon, jossa välillä paeta komeroon. Joitain menetän, mutta syystä, todennäköisesti omastani. Siihen ei toinne puuttua, kun ei ajattele, pääsee vähemmällä.

Musiikki tuli takaisin jäädäkseen. Kiitos! Vielä kun lukemisen saisi kunnolla takaisin elämäänsä, jaksaisi muutakin. En ymmärrä, minne keskittymiskykyni katosi avioliiton ja -eron myötä. Ahdisti vaan niin paljon. Mutta onneksi edes sain musiikin, pitää olla tyytyväinen, se ei ole vähän. Ensi vuonna lisää musiikkia ja enemmän kirjavirityksiä, se on lupaus.

Hyvä vuosi. Erinomainen. Erilainen, kipeä, surullinen, ahdistava, kasvattava, opettava, raastava. Lisää näitä mieluummin kuin höyhenellä sivelyä, kiitos, vaikka miten vänisen, että tuskaa on tullut jo ihan riittävästi. Aina sitä oppii itsestään jotain lisää.

***
Matka Pohjoisempaan Suomeen oli antoisa ja rentouttava, paitsi sängyn osalta. Kärsin prinsessa ja herne -ilmiöstä. Mutta eiköhän taas ensi yönä nukuta. Ystävien seura on elähdyttävää ja ilahduttavaa, etenkin kun keittiönpöytäfilosofiaa on taas harrastettu. Toinen huomio; isäni tuskin enää vuotta pidempään jaksaa, sen verran vahvat ovat merkit ilmassa. Tai ihme on jos jaksaa. Minulle se on aivan sama, olen rauhani tehnyt biologisen vanhemmuuden suhteen.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Tarpeeseen on tullut

Jos vapaata en olisi saanut, se olisi pitänyt keksiä. Nyt todella huomaan käyneeni ylikierroksilla. Viikonlopun jälkeen uni on syventynyt, suorastaan tunnen, miten se virkistää. Sääkin on tukenut lepoa ja rauhaa, ei ole paljon kiinnostanut nenäänsä ulos laittaa. Etenkin olen kunnostautunut päiväuniosastolla.

Pikkuhiljaa pakkailen kassia viikonloppuvierailua varten. Ei ihminen kovin kummoisia mukaansa tarvitse, kunhan vaan hygieniatuotteet ja lääkkeet löytävän tiensä kassiin. Eikä näytä Pohjoisemmassa Suomessakaan kylmä olevan. Sitäkään ei tarvitse miettiä.

Olen syönyt hyvin, herkullisia makuja, suolaista ja makeata, katsellut telkkaria, lukenut, kuunnellut musiikkia, enimmäkseen ollut ajattelematta, ajatellut vain vähän. Työpaikkoja en ole tällä vapaalla etsiskellyt, mutta parille keikalle varasin loput. Saldo on tähän saakka jäänyt plussan puolelle, mieli on rauhallinen.

Ai niin, sain muuten yhden lahjankin: vuosittaisen kurpitsansiementuotepaketin Itävallasta. Muut lahjat hankin itse itselleni sitä mukaa, kun tarvetta tulee. Ja kävinhän minä vaatekaupoissa aatonaattona, sinne upposi sievoinen summa. - Sitten kun en enää joskus töissä ole, en todellakaan jää kaipaamaan vaatekaupoissa ravaamista. Työvaatteiden ostaminen on yhtä kus´helevettiä.

Nyt taidan vetäistä pienet aamupäiväunoset. Sitten Kanin kirous ja lounas. Joulun aikaan tulee pelkurille sopivia elokuvia.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Paremmaksi kaikki muuttuu

Ystävä totesi eilen puhelimessa, että päivä on jo minuutin pidempi kuin lauantaina. Minua nauratti, tosin tärkempää oli itselleni huomata, että en sairasta tätä joulua niin kuin edellisen kanssa kävi. Räkätauti kolmannella, kamala oli se joulu, kun mielikin oli musta. Muistan kironneeni raskaasti, kun tajusin, että ei maistu ruoka eikä juoma. Nyt voin toivoa parempaa. Etenkin kun ei enää sureta edesmennyt parisuhdekaan, yllättävän kauan siinä meni, ennen kuin sydän lientyi, melkein 1½ vuotta. En muuten ole muistanut kertoakaan teille, että OH:lla on kuulemma jo lapsi, tiesinhän minä, ettei siinä kauan mene, ennen kuin hän siirtyy eteenpäin elämässä. Vanhalle naiselle se ei ole niin helppoa.

En saanut kävelytikkuja. Ei ollut Klaas Uulssonilla. En sitten sieltä ostanut mitään. Sen sijaan löysin matkan varrelta farkut, työhousut ja pari paitaa, sekä jotain pientä kivaa myöhästyneeksi joululahjaksi Pohjoisempaan Suomeen. Voi kun olisin rikas! Hukuttaisin ystävät kaikenlaiseen kivaan, maksaisin ihmisten velat ja karkaisin jonnekin muualle vähäksi aikaa. Sitten palaisin takaisin, koska en vaan voi kuvitella asuvani missään muualla kuin Suomessa.

Tänä aamuna heräsin kuuden maissa. Olin juuri suudellut ylen kiihkeästi molemminpuolisen tunteen vallassa menneisyydestä hetkeksi tulevaisuuteen päässyttä ihastusta, jota vannotin, että hänen pitäisi muuttaa meidän molempien elämä ja lakata odottamasta. Ja että hänen pitäisi pitää huoli itsestään, koska tiedän, miten hänen on käynyt. Menin sitten takaisin unille ja sain unta! Minä olen vain väliaikauneton. Heräsin samaan elämään, joten en saanut muutettua todellisuutta, vaikka mieli altis olikin.
Kuvitus meinasi unohtua.
Toiselta ystävältä sain joulu stadissa -kortin, jonka teksti nauratti ja vetosi parempaan minuun:

Kettu Viikissä vodaa dokaa
kanalassa monta pokaa.
Koht´on kunnon joulu-bileet
tiedossa on kanafileet.

Seppo "Kalle" Kankkonen.

Elekää polttaa ihteänne ja taloanne. Syökää ja juokaa kohtuudella. Nauttikaa vanhasta pakanallisesta valon juhlasta, johon joku jeesus tungettiin päälle. Tai nauttikaa tästä uudemmasta traditiosta. Ihan miten tahdotte.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Tänään kotona

Olen nukkunut hyvin, vaikka aamuyöllä taas pidin parin tunnin valvontasession. Sain nimittäin uudelleen unta. Sitten siivosin ja kasasin joulukuusen. Viritin kuuseen valot, koristelu tapahtuu huomenna. Pian teen naapurilähiöön lupaamani kanafajitas-täytteen sekä taateli-pekonikääröt. Jälkiruuan aion käydä kaupasta. Olen myös käpistellyt joulupukki-asioita.

Koti on puhdas, pian minäkin. Hain aamulla yhtä työpaikkaa ja tilasin uuden verokortin, koska vanha meni täyteen ennen aikojaan. Tajusin mitä tarkoittavat, kun sanovat minua persoonalliseksi ihmiseksi, se ei välttämättä ole aina kehu. Mutta älkää huoliko, kyllä minä vikani kannan, ovathan ne minun vikojani.

Naapurin koiralle olen suunnitellut beetasalpaaja-nakkilähetystä. Auuuuuuhhhhh! Auuuuuuuuuuhhhhhh! AAAAAUUUUUUUUHHHHHH!

(Tässä päivityksessä ei kyllä ole minkäänlaista punaista lankaa. Vaan tarvinneko tuota?)

perjantai 20. joulukuuta 2013

Onnenpuuskahdus

Elämässä saa arjen keskellä pieniä onnenhetkiäkin. Niistä on muistettava itselleen mainita, uskon nimittäin siihen, että ihminen voi ajatella joko hyvää tai pahaa. Minä olen valinnut hyvän. Pahaa on kaikkialla, se vain kasvaa, jos sitä turhaan kehutaan.

Eilen onnenhetken aiheutti HASO, kun sain ensi vuoden vuokrakirjeen. Vuokra ei nouse, mutta yhden vuokravapaan kuukauden sijaan meillä on nitä tulevana vuonna kaksi. Olen varmaan jo monta kertaa todennut, ettei minulla ole varaa muuttaa tästä kodosta pois, vaikka tämä vähän pienenlivakka onkin. Kyllä rauhallisessa ja vakaassa pilttuussa asustaa kuitenkin mieluummin, vaikka välillä haikailenkin lähemmäs keskustaa. Ei tämä nyt itse asiassa niin kaukana ole, ei minulta nimittäin lähes tonnia pala vuodessa taksiajeluihin, sen verran saan vuokraan avustusta. Saan ajella enemmänkin siis.

Kehuja on myös annettava apteekin tytsyn suosittelemalle Systane Balancelle. Silmät eivät valu kuin pohjattomat kaivot ja kutinaakin on vähemmän. Tämä voittaa mennen tullen aikaisemmat kokeiluni, niistä en viitsi edes nimiä mainita, eivät kuitenkaan toimi minun silmissäni niin kuin tarkoitus on.

Tänään on pyykkipäivä ja siivouspäivä ja joulukuusen pystytyspäivä. Huomenaamulla lähden taas kävelykaverin kanssa lenkille, suunnittelemme ensi vuodelle säännöllistä rutiinia, ettei vaan tule taukoja. Kunto on parempi kuin vuosi sitten, en puuskuta niin pahasti - jo näin vähälläkin liikkumisella. Hyvä minä! Huomenillalla näen taas ystäviä. Sitten laskeudun joulupatjalleni. Ihanaa!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Jaksupaitulit risana

Elämme aikaa, jolloin joulupukki tuo uusia jaksupaituleita. Toivoisin niin ainakin, koska vanhat ovat aivan rikki. Töissä pitäisi taas maailma saada valmiiksi klassiseen puolivuotisrytmiin, toinen maailmanvalmistumishetkihän tulee juhannuksena. Tai viimeistään heinäkuun alussa. Mutta valmistan tämän joulumaailman ensin, vaikka ihan oikeasti alan kohta kirkua.

Suomalainen vuosilomasysteemi ei työpaikan vaihtajaa suosi, ei ainakaan alempaa toimihenkilöä, joka ei saa klausuuleita sopimuksiinsa. Ensi kesänäkään en vielä saa lomaa, koska olin määräaikaisena vuokrafirmalla puoli vuotta. Ja ne vähät lomat kai kannattaisi säästää jonnekin synttäreiden punttuuseen, että saisin ne järjestettyä.

Osansa varmaan tekee työpaikan tunnelma. Yyteet loppuivat, laput on jaettu. On ollut aika katkeria kommentteja liikkeellä, minäkin olen niistä osani saanut. Kaikesta säästämisestä ja muusta p*skasta huolimatta kaivelin kaappeja ja löysin joulukoristeet, jotka levittelin pitkin aulatilaa, edes vähän iloa silmille ja sielulle. Lähetin glögikutsut perjantaille - taas ihan omatoimisesti, keneltäkään kysymättä. Sanokaa vaan, siitä saan vielä kuulla. Mutta kun tää on mun luonto.

Aamulla herätyskello soi juuri sopivasti, unessa alkoivat sellaiset kutistetut alkuasukkaiden päät laulaa uhkaavalla nuotilla. Minulla taitaa olla pikkuisen stressi. Onneksi ensi viikolla edes saa olla poissa hetken ja unohtaa työt. Onneksi aloitin taas kävelemisen, sydän näköjään kestää sen. Nyt vaan pitää hankkia kävelytikut, että pysyn pystyssä, kun lunta alkaa tunkea ovista ja ikkunoista. Onneksi myös rasituskoetestikutsu tuli - jo tammikuun lopulle, vaikka uhkailivat kolmen kuukauden odotusaikaa. Sokerina pohjalla menen tänään treffaamaan entisiä kollegoja gölgin merkeissä. Kyllä se tästä, on se sujunut aiemminkin.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Henkilöllisyystodistus

Perjantaiset kollegoiden läksiäiset sujuivat hienosti. Tilaisuus ei ollut suuri yleisömenestys, mutta kaikki ilmoittautuneet saapuivat paikalle. Ruoka oli hyvää, sitä oli enemmän kuin riittävästi. Saa vielä maanantainakin niitä syödä, keräsin ne nimittäin ajoissa kylmään. Kymmenen maissa ajelimme kylille, jouduin taas aivan uuteen rilluttelupaikkaan, Sir Einoon. Jaksoin porukan kanssa melko pitkään, kiva oli oppia tuntemaan uusia puolia työkavereistaan.

Lauantaina olin lähdössä ystävien luokse blinipikkujouluun, vilkaisin itseni peilistä pukeutumisen jälkeen. Suorastaan harmitti, kun tiesin, etten olisi menossa ihmisten ilmoille, näytin nimittäin hyvältä. Tuli sellainen vaarallinen omnipotentia-kohtaus, jonnka valtaan joudun onneksi erittäin harvoin. Siinä tilassa jos kylille joutuu, tekee suurimmat tyhmyytensä ja saa mielenkiintoisimmat seikkailunsa.

Pirsma-kaupasta kävin nappaamassa mukaani suolakurkkuja, smetanaa, sipulia ja neljä siideriä. Kassalla kun törkkäsin vihreän bonuskortin lukijaan, kassa pyysi näyttämään paperit. Hölmistyin ja kysyin, onko kortissa jotain vikaa. Hän vastasi, että ei, mutta koska olin ostanut siideriä, hän tahtoi nähdä ikäni. Siinä vaiheessa minä taisin punastua ja aloin hihitellä hysteerisesti samalla, kun kaivelin ajokorttini esille. Kun ojensin sen kassalle, hän puuskahti spontaanisti, että en voinut olla sen ikäinen! Että kun ei ole ryppyjäkään. Jonossa takanani olevat nauroivat, kun korotin ääntäni, että minä kyllä täytän seuraavana vuonna viisikymmentä. Että eivät ne paperini väärennetyt ole.

Olipas se tilanne. Keräsin kimpsuni ja kampsuni, samalla kun jatkoin punastelua, hihittelin sisäisesti. Tapahtumasta oli mukava kertoa ystäville, siinä sitten naureskelimme koko sakki. Ilta oli muutenkin onnistunut, naurua ja lämpöä. Alkuruuaksi tuli maa-artisokkakeittoa. Sen jälkeen isäntä paisteli blinit. Täytteinä oli hevosta, savukalaa, sienisalaattia, muikun ja siian mätiä. Ja niitä suolakurkkuja. Jälkiruuaksi oli mantelikakkua, svastikatorttuja ja prinsessakakkua. Puuh, ihanaa!

Puolen yön jälkeen hyppäsimme taksiin, tipautin ystäväpariskunnan naapurilählöön, sitten taksi ajeli kotikulmille. Kuski kertoi lähistöllä sijaitsevasta kerhosta tai salakapakasta, sanoi sieltä tulevan tilauksia pitkin yötä. Olenkin vähän miettinyt, että jotain siellä tapahtuu. Jos jaksaisin, seuraisin tilannetta, mutta eipähän tuo minun asiani ole.

Tänään peilista ei katso miljoonan dollarin nainen, vaai aika lailla ikäisensä peikko. Aion levätä päivän. Flunssa onneksi on jo ohi. Vielä vähän pitää niistellä räkää päästä, mutta akuutti tilanne on ohi. Sydän voi suhteellisen hyvin olosuhteisiin nähden.

torstai 12. joulukuuta 2013

Kuulen kuninkaallisten kutsuvan

Hammaslääkärissä käynti ei sattunut yhtään. Tai noh, ei sattunut fyysisesti, mutta henkinen kipu jäi kalvamaan. Nimittäin kun herra surautti pari kertaa poralla pitkin toiseksi viimeisen takahampaani kolon reunoja, hän samalla totesi, että puolen vuoden päästä olisin samalla asialla joko hänen tai jonkun muun luona. Hampaassa ei ole enää yhtään ainutta omaa seinämää, kaikki ovat paikka-ainesta. Eli se ei enää puremista kestä.

Hän suositteli kruunua, sellaista posliinista valkoista hampaan näköistä palikkaa, joka sementoidaan ihmisen omaan hampaaseen kiinni. Sitä ennen jäljellä oleva hampi sorvataan neliöksi, johon kruunun saa siististi ja saumattomasti istutettua. Siihen kuulemma kannattaa ottaa puudutus, koska arvioitu kesto on tunti (!?! dipamia!). Hintaa hampaalle tulisi heidän kauttaan eur 550 ja puudutukset. Justiinsa. Ei tarvitse miettiä, ostanko uuden puhelimen. Tai että ostanko uuden tietokoneen. Onneksi silmälasit on jo hankittu, muuten jäisivät nekin hankkimatta. Pitää tosin vielä kysellä muitakin tarjouksia. Toisaalta siellä olisi edes joku tuttu naama tekemässä työtä, vaikkei hän mikään maailman ystävällisin lajissaan olekaan, mutta ei ainakaan ole sadisti.

Saan siis jossain sopivassa välissä kruunun suuhuni, liityn kuninkaallisiin. Toivon vaan, että se tapahtuisi vasta myöhemmin, että kerkeän säästää rahat kruunajaisiini. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Niinkö?

Räkätautia on ollut töissä liikkeellä, minutkin se saavutti tiistaina saavutti. Olen väsynyt, en saa unta, koska nenä. Kurkussa on kaktuskasvi. Korvaa kipittää. Palelen. Mutta koska kuumetta ei ole, en jää kotiin. Hommia riittää. Liikunnan uudelleen aloittamista lykkään kuitenkin, ettei sydän riehaannu. Sain nimittäin tiedon, koska pääsen kunnalliseen rasituskokeeseen. Heh, siihen menee kolme kuukautta. Heikompi saattaisi siinä välissä jo kuolla kupsahtaa, minulla ei moista aikomusta ole.
Näkymä ravintolasaliin Turkkilaisesta kabinetista.
Tiistaina pidimme kokousta Seurahuoneen Turkkilaisessa kabinetissa. Siinäpä vasta sievä huone, historia havisi ympärillä, Mannerheimkin on siellä kokoustanut isojen poikien kanssa joskus. Pitää muistaa tila, jos joskus ikinä pääsen järjestämään sellaisia tilanteita, missä tarvitaan intiimiä illallistilaa. Le Havren joululounas oli herkullinen, suppeahko verrattuna muutamaan muuhun, mutta maukas, rohkeita raikkaita makuja.


Tästä on kuulemma tihrustettu pyssyin kanssa, ettei Mannerheimia vaan yllätetä.
Onhan Seurahuoneella osa asioista vähän ihanasti rempallaan, kun Museovirasto taitaa aika tarkkaan tutkia, mitä kiinteistölle saa tehdä ja miten. Huoneet kuitenkin on renoveerattu. Tuli taas hirveä hinku päästä hotelliin yöksi, minä olisin tosi hyvä kiertopalkinto hotelleille, jos vaan rahaa olisi suokuokalla. Testailisin erilaisia tunnelmia ja nauttisin palvelusta. Olen tosi hyvä pelaamaan turistia myös kotikaupungissani, ei minun sitä varten tarvitse matkustaa maailman ympäri, kun täälläkään kaikkia ymmärrä.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Kuluvan ajan arvoitus

Jummi. Mitään en olevinaan tee, silti päivät livahtelevat käsistäni. Jossain Teeman tiedeohjelmassa selitettiin, että vanhojen ihmisten ajantajulle kuulemma käy huonosti. Aika ryhtyy rientämään, se muistaakseni johtui dopamiinin vähenemisestä aivoissa. Minä taas sanoisin siitä, että minulla on enemmän mahdollisuuksia nauttia elämästäni kuin lapsena. Jumalaare, että mulla oli silloin tylsää ja ikävää!

Lauantaina teimme Ottoveljen kanssa toimintasuunnitelman hänen poissaolonsa varalle. Sain miljoona erilaista valtakirjaa toimia hänen nimissään ja puolestaan. Ja salasanoja. Sääntöjä ja ohjeita. Sitten teimme ruokaa. Iltasella hän meni kuuntelemaan Michael Monroeta ja minä Honey B & T-bonesia. Hyvä jako, molemmat saimme tahtomamme. Keikan jälkeen treffasimme vielä yksillä ennen kuin hän lähti unille ja minä taas jatkoin baarivaellusta. Ajelin yöbussilla kotiin ja juomiakin tuli nautittua äärettömän säällisesti. Hyvä niin, olo oli ihan ihmisolo sunnuntaina.

Luin taas kirjankin. Tai sellaisen, joka jäi vaivaamaan päätä. Johan Harstad sitä kiusasi kirjallaan Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito. Minä vähän samaistuin, kun itse etenkin nuorempana koitin pysytellä piilossa, hyvänä kakkosena. Mutta kirja kyllä rupesi suorastaan ärsyttämään. Vähän meni junnaamiseksi loppu, huipennus puuttui. Kävin sitten kirjastosta muutaman opuksen lisää, se on kuitenkin joulu tulossa ja minullakin on viikko vapaata.

Hammaslääkäriin on aika vihdoin keskiviikkona. Pelottaa jo nyt.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Minä itse

Tuli tästä väkistenkin silmille tunkevasta itsenäisyyspäivästä mieleen oma tilansa. Tai ainakin ajatus siitä, että kuvittelen olevani suhteellisen itsenäinen. Lapsena olin itsepäinen, minusta on jopa kuvallinen todiste. Jossain sukujuhlissa tuli taas se hetki, kun joku viisas aikuinen keksi, että serkuksista pitää saada kuva. Meitä on nimittäin melkoinen lauma, yhdeksän sisaruksen kaikki lapset muodostavat noin kolmenkymmenen henkilön ryhmän. Minä en tahtonut kuvaan. Piilouduin ulos. Minut löydettiin, mutta aina kun minusta laskettiin irti, juoksin pois kuvasta, Loppujen lopuksi joku vanhemmista yritti pidellä minua kuvassa, mutta en suostunut kumartumaan, niinpä ainoa asia, mikä minusta näkyy, ovat valkoiset sukkahousut.

Nuorena aikuisena ja varttuneempanakin aikuisena olen tajunnut, että vaikka päätökseni tehdä tai olla tekemättä jotain aiheuttaa minulle suunnattomia ongelmia, mielipahaa ja surua, en voi perua päätöstäni, koska en vaan voi. Kun päätös on tehty, siitä pidetään kiinni. Mikäli päätös on huono, se ja sen edustama asia unohdetaan tai painetaan taka-alalle, eletään, niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Mutta päätöksen kanssa eletään, koska vatuloimaan ei kannata jäädä.

En erityisemmin pidä itsepäisyydestäni. Olen jopa viime vuosina jalostunut sen verran, että myönnän tarvitsevani muita ihmisiä. Ystävällismielisiä ystäviä. Ei se minusta tee nimittäin yhtään epäitsenäisempää, vaikka joskus vähän yrittäisin apua ja tukea vastaanottaakin. Yritän määritellä käsitteitä itselleni, itsepäisyys ei ole itsenäisyyttä eikä itsenäisyys itsepäisyyttä. Minun pitäisi yrittää vähän luopua molemmista.

Ei tainnut kukaan luvata, että elämä olisi helppoa. Ei ainakaan, jos sattuu olemaan pappilan musta sika.

Monitehokas

Töiden jälkeen hain ne, elämäni ensimmäiset moniteholasit.

Kun pistin lasit päähäni ensimmäisen kerran, ilahduin suunnattomasti, koska näin lähelle. Minä nimittäin aina olen nähnyt lähelle, siitä kauas näkemisestä niin ole väliäkään. Seuraavaksi huomasin näkökentän vaihtelun. Ihan kuin katselisi maailmaa kuperan pullonpohjan läpi. Ja kun päätä kääntää nopeasti, päässä vippaa. Halpa humala luvassa vähän aikaa, sanoi nuori optikko. Tähän kuulemma tottuu. Sen lisäksi hän oli kovin iloinen, että ensimmäinen reaktioni oli ilo, on tottunut muunlaisiin reaktiohin. Minä kun en koskaan ole nähnyt hyvin, niin totun todennäköisesti nopeasti näkökenttäni sameisiin alueisiin.

Lauantaina pitää varmaan mennä vielä kiristyttämään korvantauksia ja nenätyynyjä. Mitäs on niin onneton nenänselkä, ettei sen päällä mitään pysy. Tai sitten minä vaan taas totun siihen, että nostelen lasejani säännöllisesti, niin olen tehnyt muidenkin lasien kanssa, liike on automaatio. Kehysten väri on kiva, tumma matta, joka tietyssä valossa näyttää tummalta lilalta.

Töissä on ihan hullua. Mutta niinhän siellä on ollut koko ajan. Välillä mietin, miten hulluksi se vielä voi mennäkään ja miten pitkään koko firma yleensä ottaen pysyy pystyssä. Mutta en jaksa välittää, paria paikkaa olen vasta hakenut, kiire ei ole, koska turha vaihtaa p*skaa toiseen samanmoiseen. Tahdon jotain uutta skeidaa elämääni, sillä sitähän löytyy joka paikasta, ihmisistäkin. Enkä tässä asiassa anna armoa itsellenikään, kyllä minä tiedän, millainen tyyppi olen.

Torstaina pääsin harjoittamaan töissä ensiapua. Kollega tuli töihin kättään pidellen, oli kaatunut kätensä päälle. Ajanut vielä hullu töihin, matkalla oli alkanut koskea niin, että lääkäriähän siinä alettiin soittelemaan samalla, kun minä toteutin kolme kovaa koota; kylmä, koho ja kompressio. Sanonpahan vaan, että tein tukevan sidonnan. Muutaman tunnin päästä kollega soitti tulokset, onneksi ei murtumaa, vain peukalosta revähtäneet nivelsiteet. Kipeät, mutta paranevat todennäköisesti nopeammin kuin murtuma, niistähän minulla on kokemusta. (Kopkopkop, koputan puuta.) Ei ole kuulkaas hukkaan mennyt ensiapukoulutus, saa nähdä saako nykyisessä firmassa kertausta ikinä, koskaan vai ei milloinkaan.

Tekisi mieli baariulkoilla tänä viikonloppuna. Katsotaan nyt sitten. Nyt ajattelin katsoa tämän viikkosen Downton Abbey jakson, koska se jäi tiistaina väliin. Väsytti niin, että leuat olivat ratketa. Minua muutenkin väsyttää ihan koko ajan. Mielenkiintoisinta toki on, että nykyään myös saan unta, tätä on jatkunut jo pari kuukautta (paitsi viime yönä, mutta eipä hätää, voin kokeilla päikkäreitä). Vetelen neljänä yönä seitsemästä ainakin seitsemän, parhaina jopa kahdeksan tai yhdeksän (!) tuntia unta. Minä! Entinen uneton! Nyt vain osa-aikauneton. Onko tämä merkki hautaan laskeutumisen alkamisesta?

***
Bubbling under: arvatkaas, mikä on mielenkiintoisin paikka, jonka näen moneen vuoteen ensi kertaa kunnolla? Varpaan kynnet. Olipa mukava leikata ne, kun näki mitä oli tekemässä. :-DDD (Varpaat ovat edelleen rumat, niitä ei hirveästi tee mieli katsella.)

tiistai 3. joulukuuta 2013

Ei ole mikään niin kuin ennen - eivät edes pitkät kalsarit

Uskaltaisinpa lähteä jo kävelemään. Nyt olisi välikerros verrareiden alle. Ihanan tuntuisia rätei, kevyitä ja mukavia, ei kyllä minun aikanani tällaisia ole ollut. Sellaiset venyvät ja vanuvat trikoot alukalsarit viimeksi olivat, kun sellaisiin olen koskenut. Ainoa miinus tulee siitä, että istuessa meinaa housunkaulus alkaa valua kohti painovoiman osoittamaa suuntaa, ristiselkä jää paljaaksi, mutta ehkä pöksyjä ei ole tarkoitettu istuskeluun vaan liikkumiseen. Olen tyytyväinen. Kävelyharrastus saa nyt vähän aikaa odotella, jos vaikka nopeastikin pääsisin rasituskokeeseen.

Ottoveli saapuu viikonloppuna kylään. Hän on yrittänyt vongata minua yhdelle keikalle, mutta katsotaan nyt, saako sinne enää piljettejä. Toisaalta kiva olisi lähteä vähän ulkoilemaan, mutta kyllä minulle riittää itse asiassa kotona seurustelukin. Onneksi on lyhyt työviikko, sitten kun vielä pari viikkoa jaksaa, niin saa reilun viikon elpyä.

Alitajunta myöhästyi hitusen tänä aamuna. Heräkello kerkesi soida, ennen kuin ystäväni unessa kerkesi päättä lauseen, että enkö todellakaan tiedä, mikä minussa on vikana. En tiennyt, mutta alitajunta olisi varmaan keksinyt jotain tosi näppärää. Olipas inhottava, mutta onneksi ensi yönä on revanssin paikka. Eihän minussa nimittäin vikaa voi olla, vai onko niin, ettei minussa muuta olekaan?