sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Much ado about nothing

Harrastin taideparsintaa, ehjäsin ex-mieheni repimän mustan kauniin pitsiponchon. Hänellä oli kummallinen tapa rikkoa kaikki mitä kohtaan vähänkin osoitin kiintymystä tai ihastusta. Erittäin hyvin hän onnistui ystävyyssuhteiden kanssa. Avioliittomme loppuaikana minulla ei ollut kuin kolme ystävää. Kiitollinen pitää olla niistäkin, minulla on nykyään niiden kolmen lisäksi vähän kauempana pysytelleitä ja uusia ystäviä vähän lisää.

Käpöttelin Pirsmakauppaan, ostin kaksi spottia, niihin lamput ja edukkaampaa kodinputkimiestä, kaupan malli, koska siinä oli korkeampi peehoo. Ajattelin, että silloinhan se on hivenen voimakkaampaa. Korukaupasta ostin viimekesäiseen riipukseeni uuden silikoninauhan, entiselle kävi huonosti ensimmäisillä talvipakkasella Tampere-Kuopio-retken aikana. Murtui ja meni kappaleiksi. Olisin tahtonut hankkia nahkanauhan, mutta tarjolla oli vain Kalavale-korun malliston nahkahihna, joka toki on kaunis, mutta en, saatana, mie maksa nahkanauhasta neljääkymmentä euroa, rajat ne olivat Neuvostoliitollakin!

Kotona kaatelin litkun lattiakaivoon, tein kylmäsavulohesta ja katkaravuista pellillisen piirakkaan nykyisellä luotto-ohjeellani, johon tulee porkkanaa, mutta ei niin paljon voita kuin mitä alkuperäiseen. Kun taikinaa lepuuttaa kasaannyppimisen jälkeen puolen tuntia jääkaapissa, saa erittäin näppärästi kaulittavan pohjan. Inhoan paksua taikinamössöä. Täyte on aina tärkein. Pohja on vain pohja. Sama pätee valitettavasti muussakin elämässä, pohja ei koskaan ole ollut lempilajejani, vaikka sillehän se elämän täyte pitäisi rakentaa. Mie vain tahtoisin natustaa hyvät konvehdit, juustot, viinit ja katkaravut ja jättää tyhmis-jutut muille.

Sillä välin kun piirakka oli uunissa, ruuvasin spotit eteisen kattoon; helppoa, ei edes ruuvimeisseliä tarvinnut. Ihania nämä nykyiset vermeet! Kurjaa, että nykyiset tikapuuni ovat liian matalat. Kotini on aika korkea, varmaan lähempänä kolmea metriä, onneksi on keittiönpöytä, jolle kiivetä. Sitten viinin loppu jääkaapista lämpenemään ja piirakka pois uunista. Hyvää, mutta mitä helkkaria mie loppupiirakalle teen? (Retorinen kysymys, tietysti syön sen, koska sitä ei enää voi pakastaa... Niin ja sitten tietenkin lihon.)

Sauna on aivan käsittämätön edelleen. En voi ymmärtää miten pienessä sähköisessä hikikopissa voi oikeasti olla niin uskomaton kosteus! Kuuma kosteus vieläpä. Lattiakaivokaan ei aiheuttanut ongelmia, ehkäpä onnistuin pashan poistossa. Hoitoainekin tuntui hyvältä, vaikka kakistelinkin lähes 40 eeron hintaa kampaajalta lähtiessäni. Se kuitenkin tulee kestämään minulla lähes vuoden päivät, etenkin kun kampaajaneito varoitti, että sitä ei sitten molemmin käsin tukkaan tungeta.

Kyllikki Villa on poistunut keskuudestamme. Hän on aikaansaanut minussa uskomattoman himon matkustaa rahtilaivalla. Hidas siirtyminen paikasta toiseen voisi hyvinkin olla minun tapani. Sitä ennen vain pitäisi saada kärsivallisyyttä, joka on kovin hakuisessa. Eilenkin kun kuvittelin nauttivani alkoholia oikein pitkän kaavan mukaan, kerkesin katkaista rutiinin useasti. Siivosin. Järjestelin kaappeja. Yritin olla ajattelematta pikkuveljen vaimon synttärijuhlia. En onnistunut, koin itsesääliä. Liimasin palapeilin seinään, tällä kertaa jopa muistin mitata, etten veivannut palikoita lievästi vinoon, niin kuin kävi edelliselle setille. Koin vähän lisää itsesääliä, ajattelin, että eipä tule tilaisuutta niitäkään vermeitä käyttää, joita kerkesin kinkereitä varten hankkia. Minulla on muun muassa pitkät mustat hansikkaat ja pukukoruja. Onneksi en tehnyt enkä hankkinut mitään kolttua!

Olisin tahtonut lähteä jonnekin tai jutella jonkun kanssa, mutta sitten tajusin, että minulla ei nyt vain taas ole varaa lähteä edes lähibaariin, jos aion tästä jutusta selvitä. Paljon on vielä hankittavaa ja likviditeettiä aivan liian vähän. Mutta paljon paljon enemmän kuin naimisissa ollessa. Ja ainakin sijoitan ne itseeni. Miksi elämä on näin kummallinen juttu, että pitää tehdä valintoja ja sitten elää niiden kanssa?

Ei tämä nyt varsinaisesti komedia ole, mutta paljon mie saan melua aikaan tyhjästä. Sen lisäksi pitäisi mennä kirjoittamiskurssille, tiivistäminen voisi tehdä hyvää. Mutta kun ensin pitää mennä vapaaehtoistyön kurssille. Sekin vielä!

lauantai 27. helmikuuta 2010

Tukka hyvin

Kävin kampaajalla. Ekasalongit pelastivat jälleen. Nuori daami ymmärsi minua paremmin kuin itse osasin selittää. Hän jopa sai hiuksiini leikattua mallin, vaikken sellaista pyytänytkään. Mutta on se taas lyhyt. Tai pitkähän se on, mutta minun silmissäni ihan töpö, loppuu kesken. Sain sellaisen Johanna Raunio-tukan; kerrostetun ja kasvoja kehystävän. Sen lisäksi hankin myös värjätyille hiuksille tarkoitetun hoitoaineen, kampaajan mukaan kun hiukseni muuten ovat erinomaisessa kunnossa, vain kiilto puuttuu.

Totta kai tukka on hyvässä kunnossa, olen viime vuosina hoitanut sitä. Toisin kuin vielä joku viitisen vuotta sitten. Pitäähän minussakin jotain kaunista olla. Mutta täytyy sanoa, että hinku leikkauttaa hiukset lyhyeksi sen kun kasvaa vuosi vuodelta. Voi olla, että sekin päivä vielä eteen tulee, heti kun keksin, millaiset hiukset tahdon ja millaiset minulle oikeasti sopivat.

Ostin kympillä tulppaaneja. 30 eri punaisen sävyä saavat aikaan melkoista piristystä pilttuussa. Tänään kun vielä jaksaisin siivota ja vähän korjata riepusiani, niin voisin olla tyytyväinen viikonlopun saldoon. Raha-asioitakin olen pohdiskellut, tosin huonolla menestyksellä. Jos en saa palkankorotusta tai muuta vastaavaa pomppua, en vaan voi maksaa velkaani yhtään nopeammin pois. Kun pääsisin siitä kulutusluotosta eroon, jaksaisin asuntolainan kanssa elellä

torstai 25. helmikuuta 2010

Missä lajissa?

Siellä on joku citius, altius, fortius –juttu taas menossa. Olen minä lehdistä lukenut, kun on uutisia silmiin sattunut. Mutta televisiosta en etotuubaa suostu tuijottamaan hetkeäkään. Onneksi olen oman kaukosäätimeni herra. Muut kohkatkoot, mutta minä ja urheilulliset aktiviteetit emme edelleenkään ole ylimpiä ystävyksiä, olemme korkeintaan satunnaisia laivoja, jotka kohtaavat yössä. Tai jotain sinne päin.

Niinpä naamani varmaan oli pöllämystynyt, kun äsken kustannuspaikalle saapuessani hississa viereisen osaston kollega totesi riemuisana, että Suomi sitten voitti. Pakko oli kysyä, että missä lajissa ja mitä. Vastaus toki tuli; jossain jääsuokuokkapotkuluistelussa 2-1, mutta nauru oli sitäkin herkeämpää. On se hyvä, että voi töissä kollegoita huvittaa edes jollain tasolla, esimerkiksi tietämättömyydellä.

Eilen ei taas hampaita naurattanut yhtään, kun puhuin odotettavissa olleen pakollisen puhelun äitini kanssa, että tulenko veljen vaimon synttäreille vai enkö. Enhän minä hänelle, vanhalle naiselle, voi kertoa, että en voi tulla, kun ex-puoliso vei kaiken ylimääräisen. Että onnistui vielä reilun kahden vuoden päästä erosta, ja ihan minun omaa typeryyttäni ja hyväntahtoisuuttani. Enhän minä voi koskaan kertoa hänelle sitäkään, miksi en koskaan tahdo enää eläessäni nähdä hänen siirtolapuutarhapalstaansa.

Piti vähän itkeä nyyhertää taas puhelun jälkeen. Onneksi en ryhtynyt pillittämään sen aikana. Minä olen aika hyvä kanssa yhdessä lajissa, olemaan puhumatta omista asioistani. Paitsi sitten täällä blogissa kyllä huutelen siitäkin edestä, mutta kun tavallaan tämähän on päiväkirja, eikä tätä kukaan lue. Jos en niin itselleni uskottelisi, jäisivät kipeät jutut kertomatta, sitten jauhaisin niitä päässäni maailman tappiin, kehittäisin henkisiä paiseita ja joutuisin mielenhoitoon.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Saattaa tulla sanomista

Voi juma ja toinen päälle. En tajunnutkaan, miten paljon pojootteja uusi puhelinleikkikaluni vie euroiksi tituleerattavia tipluja, kun ryhtyy sen ihanaisen resoluution kanssa netissä leikkimään, on vähän toista kuin vanhassa palikassa. Minulle tuli eilen illalla herätystekstari, jonka mukaan olen kuluttanut 100 euroa puheaikaa. Voi hyvät hyssykät! Nyt jos en heti lopeta, niin esihenkilö repii pelihousut. Uiui. Paha minä.

Minullahan ei ikinä ole ollut omaa kännykkäliittymää. Oman lankapuhelinlinjani irtisanoin siinä vaiheessa, kun paha esihenkilö pakotti minut ottamaan firman kännykän vuonna ennen milleniumia. Sen jälkeen minulla on nimissäni ollut vain jonkun muun (=ex-puolison) liittymä, omani on maksanut vain verotusarvon, eli 20 eeroa kuukaudessa. Himppuli. Nyt saattaa tulla sanomista, kun parhaimmillaankin laskuni on ollut vain 60 eeroa. Voihan nakki, enhän minä tiennyt.

Toisaalta tämä on vahinko, joka ei tule toistumaan. Toisaalta voin myös perustella sitä ehkä muutolla. Tai sitten toisaalta en perustele sitä yhtään millään, sanon vain, että olen vastuuntunnoton mulukku.

(Bubbling under: näin valon töihin tullessani. Aurinko! Kevät! Muista vaatia parveketoimenpiteitä isännöitsijältä.)

tiistai 23. helmikuuta 2010

Omistava luokka kätisee

Eilen väsytti edelleen, kun tulin töistä, mutta sitkeästi vedin läpi iltaohjelman. Pesin kaksi koneellista pyykkiä ja värjäsin hiukset. Onneksi löysin Garnierilta sellaisen maantievaalean, jossa on ripaus punaista joukossa. Saan hiuksistani hivenen eläväisemmät, mutta toisaalta juurikasvu ei aivan heti häiritse, meni yli 2 kk ennen kuin tarrasin väripurkkiin kiinni. Kampaajalle olisi taas asiaa kyllä...

Hiuksia huuhtoessani kävi selville, että lattiakaivossani elää jokin vesirotta tai piisami. Se vaan ei vedä. Mokoma antoi jo merkkejä siitä perjantaina saunoessamme, mutta nyt meinasi vesi lillua yli kynnyksen eteiskäytävään. Apua! Laitoin viestin kiinteistöhuoltoon. Samalla viestitin wc:n säiliön ongelmista, isompi kakkelia varten tarkoitettu huuhtelu nimittäin saa aikaa surkeamman plurauksen kuin pienempi huuhtelu. Jotain vikaa sisuskaluissa.

Kamalia nämä omistajan ongelmat...

Luovuin ajatuksesta, että lähtisin minnekään pohjoisempaan Suomeen, se ei nyt vaan kertakaikkiaan onnistu. Perjantai on vapaapäivä, nautin sitten pidemmästä vapaaviikonlopusta, enkä tee mitään suunnitelmia. Itse asiassa voisin kaivaa ompelukoneen esille ja korjata parit housut. Ärsyttää, kun on läski ja hinkuttaa housunsa haaroista hiutulaksi. Sitten ne pitää paikata, että voi muuten ehjiä pöksyjä käyttää.

Omistajuudessa on siis myös hyvät puolet, etenkin kun omistaa ompelukoneen.

(Ihan vain itselleni kommentoisin, että jos ei tämän fiksumpia kirjoitettavia ole, niin miksi edes vaivaudun? Eihän tällainen paska kiinnosta ketään, ei edes itseäni. Kannattaisiko vaikka kirjoittaa harvemmin? Tai jos vaikka miettisin, mitä tahdon sanoa. Ihmeellinen on ihmisen ajukoppa.)

maanantai 22. helmikuuta 2010

Myttyyn menneet suunnitelmat

Minulla on noin kolme päivää keksiä mistä saan rahoituksen päästäkseni pikkuveljen vaimon syntymäpäiville. Minullahan olisi ollut rahaa, ellen olisi päätynyt maksamaan ex-puolisoni laskuja. Loppusäästöjäkään en uskalla käyttää, ennen kuin tiedän pääsenkö eroon liikennevakuutuksesta vai pääsenkö maksamaan senkin. Ja mene tiedä, mitä muita laskuja se perkeleen kulkuväline minulle vielä langettaa. Tai oikeastaan se hirviö, jota mieheksi kutsutaan. Onneksi alkavat olla mahdollisuudet minun kiusaamisekseni vähissä.

Jotenkin harmittaa, kun ideoin juhlat, tein kutsun ja muutenkin minun piti hoitaa joitain seremoniamestaajan toimia. Saavat ilmeisesti tulla toimeen ilman minua pohjoisemmassa Suomessa. Toisaalta kun julkinen liikenne (junat) tällä hetkellä toimii, miten toimii, on varmaan parempikin jäädä kotiin, ei minua huvita odotella junissa eikä asemilla kymmeniä tunteja.

Junasta tuli mieleen, että pääsin viettämään aikaa tänä aamuna Huopalahdessa puolisen tuntia, ennen kuin paikallisjuna puuskutti paikalle, mutta koska olin varautunut villasukilla ja välihousuilla, eipä haitannut lain. Etenkin kun ymmärsin samantien mennä porraskäytävään suojaan viimalta, enkä jääänyt tyhmänä pönöttämään ulkosalle. Työmatka kesti 1 h 5 min, vähemmän kuin mitä edellisestä kodista julkisten myöhästyessä. Ei edes kiukustuttanut.

(On se hyvä, että edes joku asia ei raivostuta...)

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Suuri salamurhaaja

Roolipeli kulki kuin juna, saimme aluksi grillattua kaksi mustaa lohikäärmettä ja kultakasan. Sen jälkeen hortoilimme täysin sattumalta luolamaailman tärkeimpään paikkaan (oikealle, oikealle, oikealle ja sitten hetken mielijohteesta vasemmalle), löysimme kultaiseen kuukkeliin kuuluvan palikan olinpaikan. Saadaksemme juvelin käsiimme meidän tosin piti selvitä neljästä jättiläisestä ja heidän äidistään. Hobittivarkaani ryhtyi salamurhaajaksi ja vei ruokapataan myrkkyä riittävästi rykmentillisen murhaamiseen.

Samalla kun jättiläiset saivat myrkkymuhennosta, me nautimme jauhelihapiirakkaa lihaliemen kera, tonnikala-oliivipiirakkaa, pieniä tomaattimozzarella- ja vuohenjuustopasteijoita. Jälkiruuaksi omenapiirakkaa, bataatti-cashewpiirakkaa sekä vaniljakastiketta. Burph. Ei jäänyt nälkä.

Peli jäi mielenkiintoiseen tilanteeseen, meitä ohjastanut miekka joutui kummallisen obsession valtaan ja menetti malttinsa, kun törmäsimme yhdessä tulimaailman huoneessa pesäänsä pitävään 20-metriseen punaiseen lohikäärmeeseen. Ilmeisesti seuraavalla kerralla joudumme äärimmäisiin ongelmiin. Jännittävää.

Tänään olen nukkunut, torkkunut, ollut hetken valveilla, torkkunut vähän lisää, syönyt, torkkunut, vilkuillut telkkaria ja torkkunut. Ai niin, kävinhän minä bussikorttini lataamassa, lyhyt vierailu ulkotiloissa riitti, torkkuminen saa olla tämän päivän harrastus. Unta tuntuu riittävän, olen edelleen väsynyt. Veikkaisin, ettei ensi yönäkään vielä ole vaikeuksia saada unta. Toisaalta hyvä, mutta toisaalta vähän outoa, mistä tätä unta riittää, olenko sairas vai purkaako mieli muuttostressiä edelleen?

lauantai 20. helmikuuta 2010

Ensimmäiset tupaantuliaiset

Vietin ystäväisen kanssa eilen ensimmäiset tupaantuliaiset. Sain lahjankin; saunakiulun, saunatyynyn ja eukalyptustuoksun. Vaikka saunani on todistetusti pieni, nyt on myös toisen henkilön todistus löylyn kosteudesta. Uskomaton peli sähkösaunaksi! Ja miten hauskaa olikaan ravata saunan ja parvekkeen väliä, lämpötilanvaihtelu tuntui ihanalta.

Menu oli simppeli: alkuun juustoja, omatekemääni cuacamolea, sipsejä, omenaa, hilloa ja vaaleata leipää. Pääruuaksi oli basilika-ricotta täytteisiä ravioleja (kaupan kylmätiskistä) ja jättikatkarapu-inkivääri-sipuli-kastike. Tai ei siinä kyllä juurikaan nestettä ollut, ei tarvinnut kuin limen mehun ja lorauksen vettä. Sitten vaan pannulla eväät sekaisin ja lautaselle vielä juustoraastetta vähän niskaan. Naminami.

Cuacamole kummituksen malliin

2 kypsää avokadoa (ostin ne kypsymään jo maanantaina)
3 kypsää kaltattua tomaattia
½ punasipuli
Valkosipulia
Limen mehu
Chiliä
Ripaus suolaa
Oreganoa (no kun teki mieli kokeilla milta se siellä maistuisi)

Muussaa avokadot, silppua sipuli ja tomaatit pieneksi, sekoita mukaan limen mehu ja mausteet. Anna makujen tasaantua hetki. Tarjoa joko perinteisten eväiden kanssa, tai ihan minkä kanssa vaan. Hyvää on!

Nyt valmistaudun pakkasretkelle naapurilähiöön, önnit kuolevat tänä yönä! Eli roolipeliä tiedossa...

perjantai 19. helmikuuta 2010

Suhteellisia pohdintoja – työtä ja vapaa-aikaa

Mietin töitä kiivaasti. Olen viime vuosina tuntenut olevani vähän alityöllistetty. Välillä on toki ollut kiireistä, mutta sellaista perushuttua on puuttunut. Tämä on tietysti johtunut siitä, että olen tehnyt työtäni melkoisen muuttumattomana jo yli 10 vuotta, tietysti olen virittänyt oman koneistoni huippuunsa. Teen samat työt nopeammin.

Nyt kun olen ainakin väliaikaisesti saanut uusia tehtäviä, toivioisin niiden jäävän minulle. Oikeastaan tahtoisin käydä kehityskeskustelun uudelleen. Tahdon InDesignia, tiedottajaoppia, powerpointharjoituksia ja kaikkea sen sellaista jänskää. Ja kerrankin olen päässyt myös töissä kääntämään. Hyvä hyvä!

Eilen käkin töissä kymmenen tuntia, mutta ei harmittanut yhtään. Voisin tehdä sitä useamminkin. Oikeastaan kaikkina muina päivinä paitsi perjantaina. Sitten voisin tehdä lyhkäisen perjantain ja pidentää viikonloppuani. Arvostan myös vapaa-aikaa, mutta toisaalta huomaan myös sen, että kun se ”significant other” puuttuu, niin työ on aina vain tärkeämmässä asemassa myös sosiaalisesti. Etenkin kun en jaksa kuitenkaan viikolla lähteä tapaamaan ketään tai kutsua ketään kylään. Ilta on liian lyhyt.

En mie tiedä tahdonko edes sitä tärkeätä jotakuta. Ehkä työ ja vapaa-aikana tavattavat ystävät oikeastaan riittävät. Mene tiedä, huonoa en tahdo ainakaan. :-DDD

torstai 18. helmikuuta 2010

Pieniä onnenpotkuja

Ensin tililleni ilmestyi eur 17 pano, se tuli Veikkaukselta. Minulla on yhden rivin kestolotto ollut niin pitkään kuin muistan, näköjään silläkin voi voittaa jotain. Tuo ei tosin ole suurin, pari vuotta sitten sain useampia satasia. Pikkuvoitto muistuttaa, että ellei veikkaa, ei voi voittaa. Aion jatkaa ponnistelujani vapaaherrattaren elämää kohti.

Tiistaina ihmettelin, että mikä iso kirje minulle on tulossa, kun postimies (tai -nainen) oli jättänyt lappusen postini joukkoon, eilen kerkesin sen hakea. Katso, olin voittanut Reissumies-arvonnassa Haltin city-repun. Tulee oivaan käyttöön tulevia sieniretkiä varten. Ja värikin on oikea, musta.

Eilen sain töistä uuden puhelimen. Siinä on radio ja 2 megapikselin kamerakin. Odottakaas vain, kunhan saan vielä välipiuhan siihen, ryhdyn ottamaan niitä kaipaamiani tilannekuvia kaikkialta. Hah! Tärkeintä on kuitenkin, että se pysyy päällä, että siinä on herätyskello ja että sen saa sulkea silloin, kun ei jaksa puhua.

Nyt taas harrastan työpaniikkia uusien työtehtävieni tiimoilta. Iik. Tarvitsen koulutusta!

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kierrätän

Minusta on aina ollut kiva kierrättää ja lajitella. Siinä tuntee tekevänsä jotain konkreettista pallon hyväksi suhteellisen pienellä vaivalla. Nyt olen uuden haasteen edessä. Uudessa kodissani nimittäin kerätään erikseen energiajäte ja sekajäte. Itse asiassa sekajätteelle on varattu roskakatoksessa vain yksi astia, kun taas energiajätteelle on kaksi.

Ilmeisesti homma siis toimii, mutta minulla se on vielä hakusessa. Joka kerta kun avaan alakaapin oven laittaakseni jotain roskiin, joudun miettimään mihin pussukkaan se kuuluu. Sen olen jo huomannut, että itse asiassa sekajätettä tulee tosi vähän. Kun pahvit laittaa pahvinkeräykseen, paperit omaan kasaansa ja biojätteen biopussiin, ei enää paljon jää; likaista pahvia, paperia ja muovia. Metallia on vain viinipullojen suojuksissa, folionöttösissä ja säilykepurkeissa.

Yksi huono puoli minussa on, olen äärimmäisen laiska lasinkerääjä. Tietysti palautan pullot, mutta hillo-, oliivi- ja maustetahnapurkit tahtovat jäädä kierrättämättä. Paha minä. Pitänee ottaa itseään niskasta kiinni, ärsyttää vain suunnattomasti, kun lähikaupan kierrätyspiste on parkkikellarissa, ei minulla sinne mitään asiaa ole. Räyh. Tämä maa on autoilijoiden. Lasinkeräyspisteet saisivat tulla jokaisen talon roskakatokseen, mie tiedän, että joissain kaupungeissa se toimii jo.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Yhdenlaista elämää

Katselin ympärilleni; en edelleenkään ymmärrä, että kotini on minun. Huonekalut ovat tuttuja, mutta ne näyttävät melkein uusilta toisin aseteltuina. Sitten se iskee, suru. Suren menneitä esineitä, menneitä koteja, menneitä ystäviä, mennyttä elämää.

Suren päiväkirjoja ja julisteita. Vähän vähemmän suren vanhempieni kihlajaisastiaston perään, kaikkein vähiten polkupyörän perään, vaikka tiedänkin, että sitä tulen vielä kaipaamaan paljon. Suren myös isoisän kihlasormusta, painavaa 18 karaatin kultaista sileäksi kulunutta rinkulaa, joka suurennettiin ja johon kaiverrettiin uusi nimi. Isoäitini nimi oli Liisa Emilia. Minä en saanut yhtään suvussa kulkevaa nimeä. Olin esikoinen, mutta sukupuoli oli väärä, olen tyttö. Nainen nykyään, keski-ikäinen ja keskikokoinen, huomenna jo vanhus.

Suren elämätöntä elämää, vaikka olen kerennyt kiertämään useampaa tahkoa kuin suurin osa ihmisistä edes tietää olevan olemassakaan. Kaipaan ihmisiä, vaikka minusta aina sanotaan, että olen erakko eikä minusta ole kenenkään kanssa elämään. Entäs jos olisi ollutkin, jos olosuhteet olisivat olleet toiset? Entäs jos olisi vieläkin, jos vain löytyisi joku, joka minuakin kuuntelisi?

Mutta kun minä olen niin vitun kiltti. Kiltti ihminen kuuntelee aina muita ensin, antaa puhua loppuun. Kiltti ihminen ei tässä maailmassa saa sanansijaa ennen kuin ottaa sen. Ja arvatkaapas, tuleeko silloin puhe oikein? Voinkin paljastaa pikkusalaisuuden, ei tule; tulee vain teräviä ja vihaisia, karrikoituja ja röyhkeitä lauseita, sellaisia, joita kiltti ihminen ei oikeastaan tahtoisi sanoa. Mutta kun tulee tarve, tahtoo kertoa, että minäkin olen täällä, minä elän vielä.

En mie oikeastaan muuta sure kuin kadonnutta itseäni. Ja vähän niitä päiväkirjoja.

On niitä parempiakin päiviä ollut (ja toivottavasti tulee joskus)

Eilinen oli taas sellainen päivä, että katui syntymäänsä. Sitten katui selviämistään aikuisikään. Sen jälkeen kaduin vielä ammatinvalintaa ja avioliittoa. Kaikki, mikä voi ihmislasta hangata, hiertää, harmittaa, sylettää, kiukuttaa ja raivostuttaa, tapahtui. Sekä töissä että kotona.

Samalla kun hain uudet kotiavaimeni lukkofirmasta, kävin maksamassa ottoveljen laskuja. Osuuspankin laskujenmaksuautomaatteja on aika vähän pääkaupunkiseudulla, huomasin. Kaikkeen sitä minäkin lupaudun. Samalla kävin tosin Pirsmassa, ostin laminaatinpesuainetta ja saunanpesuainetta. Kävi nimittäin selville, että uuteen kotiini onkin jo vaihdettu laminaattilattia, tosin se on omituisesti asennettu vanhan muovimaton päälle, kylpyhuoneen ovi ryykkää lattiaan ja mattoa ei siihen kohtaan mahdu lain. Mutta olkoon, helppohoitoisempihan laminaatti on kuin muovimatto, kun vain muistaa, ettei käytä saippuaa.

Tuli taas maksumuistutus vakuutusyhtiöltä. Kun laitoin sille mulkulle, jota myös ex-puolisoksi kutsutaan, viestin, että onko hänellä mitään aikomusta MAKSAA edes lasku, niin sain vastaukseksi puolivillaisen lupauksen, että tällä viikolla tapahtuu. Hyvänen aika, miten toivon saavani myönteisen vastauksen Trafilta, etten enää ole tekemisissä auton omistajuuden tai haltijuuden kanssa. Vasta sitten voin ryhtyä taistelemaan vakuutusyhtiön kanssa siitä, saanko irtisanoa vakuutuksen vai en. Olen muuten aivan varma, että siihen on olemassa keino, he vain eivät kerro sitä aivan ilkeyttään, tahtovat, että joku (eli minä) maksan laskua maailman tappiin. Ja miksi kukaan ei tapa sitä yhtä yhteiskunnan ihmisloiskasvia?

Runttasin itsemurhaehdokaskasvini yhteen huonoon ruukkuun vanhojen multien kanssa. Eläköön, jos on elääkseen. Karsin kovalla kädellä, aion jatkaa koulutusta pari viikkoa. Sitten jos vielä rehu elää, etsin sille sijoituspaikan ja lisään multaa. Hirveä siivo joka paikassa senkin ketehisen jäljiltä, multaa ja ruukunmuruja!

Sitten kun kaiken riehumisen päälle yritin rauhoittua ruokapöytään, postiluukustani ryhdytään tunkemaan PUHELINLUETTELOITA! Perkele, hermot menivät. Kirmasin ovelle ja tunkesin opukset takaisin niitä jakaneelle nuorisolle. Täytyy sanoa, etteivät sanankäänteeni enää siinä vaiheessa olleet kovin kohteiliaita. Kadutti jälkeen päin, koska eihän se heidän vikansa ollut, etten minä tiennyt, että siinä talossa jaetaan puhelinluetteloita, kun muutaman korttelin päässä ei tullut kuin hakulappu, jostä pääsi näppärästi eroon. Mutta ensi vuonnapa tiedän.

Todella toivon, että tämä päivä on parempi. Ainakin tänään on pyykkipäivä. <3

maanantai 15. helmikuuta 2010

Käyttöä olisi ekstra-aivoille sekä käsiparille

Joinain aamuina työ tarjoaa haasteita enemmän kuin tavallisina aamuina. Tänään on ollut sellainen aamu. Kolme ylimääräistä vierasta, joilta puuttuu sijoituspaikka sekä meillä töissä että iltasella petipaikka. Sen lisäksi olisi syytä keksiä kolme eri ravintolaa ja saada pöytävaraukset järjestettyä. Samalla kirjoitan uusiksi kutsukirjeitä Venäjälle, ne menivät uusiksi, kun ilmeni virheitä kotipaikkatiedoissa ja passinumeroissa.

Sokerina pohjalla kotiini vaihdetaan tänään lukot, minun on syytä keretä lukkoliikkeeseen ennen puolta kuutta, että pääsen sisälle. Edellisen asukkaan jäljiltä ei nimittäin löytynytkään seitsemää avainta, vain viisi, joten isännöitsijä ehdotti lukonvaihtoa. En tietenkään pistä pahakseni, vaikka nyt saankin vain normaalimäärän avaimia. Eipähän ainakaan kukaan pääse luokseni murtautumatta. Voi auttaa unen laatuun.

En mie nyt sitten enempää kerkeä edes valittaa. Tämä nyt vaan ei ole hyvä päivä ja minua saisi tänään olla kaksi kappaletta. Mutta muuten menee ihan hyvin, mitä nyt pää on edelleen kipeä. Se voi tosin olla henkistäkin kipeyttä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Perseelleen meni

Vaikka lauantaini alkoi iloisissa merkeissä, se loppui surkeasti ja varhain. Ilmeisesti krapulassa saunominen ei ollutkaan elimistöni mielestä hyvä idea. Sain nopean migreenin, joka ajoi ensin sängyn pohjalle ja sitten kylpyhuoneen lattialle. Siitä kun ylös pääsin, ei ollut asiaa muualle kuin sohvalle makaamaan. Lääkkeetkään eivät tehonneet kunnolla.

Paska keikka. Etenkin kun luvassa olisi ollut erittäin hauskoja tapahtumia koko rahan edestä. Jos nyt mitään positiivista tapahtuneesta tahtoo löytää, ei mennyt rahaa. Ei niin kuin yhtään, kun en edes kauppaan päässyt. Jotta se siitä.

Tämä päivä ei ole juurikaan parempi ollut. En voi katsoa telkkaria enkä tuijottaa tietokonetta. Lukeminen on pois kuvioista myöskin. Menen siis jatkamaan sinisten ajatusten ajattelua, vaikka sekin on vaikeata, kun vituttaa niin, että ei meinaa läpi nähdä. Elimistön pettäminen on niin epäreilua! Minä tahdon olla ehjä ja kokonainen!

lauantai 13. helmikuuta 2010

Ihmeellinen luonto

Mistä mahtaa johtua, että kun käy saunassa, iho ei kuivu läheskään sillä tavoin kun suihkussa läträtessä? Sen lisäksi miksi aamusauna on miljoona kertaa parempi kuin iltasauna?

Eilinen oli todella hauska ilta, menkää ihmeessä katsomaan Tribute to Elvis show, jos vain pääsette. Mutta menkää sellaisessa seurassa, joka pitää Elviksestä. Oli ihana! Ruokakin oli ihmeen hyvää, mutta sitä vain ei meinannut keretä syödä, kun oli Elvis-musiikkia. Olenko nyt riittävän monta kertaa maininnut Elviksen? Uskotteko jo, että Elvis elää! Siellä muuten oli muutama Elvikseksi pukeutunut henkilökin. Ja vanhoja (lue minun ikäisiäni) fiftareita. Upeeta ja mahtavaa!!!

Onpas nyt kaikki ihanaa. Olkoon sitten. Elämä on. Nyt lähden pakkaamaan piirakkaa, joka lähtee viimeiselle retkelleen kohti kyläpaikkaa.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Alitajunnan hyväksyntä

Alitajuntani hyväksyi viime yönä uuden kodin kodiksi. Nukuin 10 tuntia. On aika hyvä olo. Illalla vien yhden porukan katsomaan Elvis-impersonaattoria. Kasinolla pyörii Tribute to Elvis show. Minun tekisi mieli jäädä kotiin nukkumaan lisää.

Mutta nukun sitten joskus - nyt kun alitajuntani vihdoin antaa siihen luvan. Saattaa se taika piillä siinäkin, että ymmärsin laittaa turvaketjun viime yöksi kiinni. Minä en tajua, milloin minusta on näin hermoheikko tullut. Tai tajuan, mutta en tahtoisi edes muistella.

torstai 11. helmikuuta 2010

Kukka, joka teki itsemurhan – kahdesti

Ongelma, jonka olen paikallistanut uudessa kodissani, on kukkien asettelu. Ikkunoilla ei ole lautoja ja verholaudat ovat sellaiset peltiset maailman liukkaimmat ja kapeimmat lätkät, joihin ei näköjään paljon amppeleita ripustella.

Makuuhuoneeseen ripustin yhden rönsyliljan. Toivon, että se olisi niin kevyt, että jaksaisi sinnitellä verholaudassa kiinni eikä tippuisi päähäni jonain yönä. Sen sijaan olohuoneeseen ripustamani kultaköynnös teki itsemurhan eilen illalla sen jälkeen, kun olin kastellut sen. Ilmeisesti vesi lisäsi painoa juuri kriittisen rajan yli. Onneksi en vielä ollut kerennyt aloittaa siivousta.

Edellisen kerran sama kasvi oli tappanut itsensä viime kesänä sillä välin, kun olin vierailulla Varkaudessa. Silloin syyksi veikkasin liian painavaa ja suurta ruukkua. Patterin maaliin tuli reikä.

Nyt kasvi rikkoi vain ruukkunsa ja aluslautasen, ei rikkonaisia maalipintoja. Jätin sen makaamaan koriin keittiön tiskipöydälle. Jotenkin vähän sylettää. Mietin, että jaksanko kolmatta kertaa istuttaa kasvia minnekään, vai laitanko pilkkeeksi bioroskikseen suosiolla ja unohdan amppelikukkaset. Harmittaa, kasvi on nimittäin kulkenut mukanani aina lapsuudenkodistani saakka. Yksi vaihtoehto tietysti olisi taas ottaa siitä pistokkaita ja tehdä pieni kasvi, mutta kun mie tykkään isoista ja näyttävistä rehuista. Pöh.

Pitää miettiä. Maatkoon nyt korissa muutaman päivän ja miettiköön tekosiaan.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Uusi koti

Kaikki on sitten enemmän tai vähemmän vinksallaan, mutta tässä jotain alkukuvia uudesta sijoituskohteestani. Siis mie en sijoita, mutta sijoitun.

Joku päivä verhot on silitetyt ja romut poissa nurkista. Joku päivä, joo.

Katossa on vanhasta lampusta askartelemani tuikkukattokruunu, joka pääsee joku päivä parvekkeelle. Ehkä sitä ennen varastoon.


Tässä keittiöni. Etenkin rakastan sähköuunia, mutta kaipaan kaasuliettä. Nyyh.
Kuten sanoin, minulla ei ole makuuhuonetta, vaan makuusoppi. Neitsytkammio.

Mielenterveydenhoitoa

Kävin aamulla tutustumassa Finlaysonin liikelahjatarjontaan. Kauniita, mutta eivät käy meille, eivät nuo huollettavani suostu viemään ”pyyhkeitä” mukanaan. Tavallaan ymmärrän, mutta toisaalta en, sellaisia olisi itsestäni niin kiva saada lahjaksi. Itselleni nappasin tilaisuudesta mukaan mustan Ruoko-pussilakanan, puuvillasatiinia. No, kun halavallla sain ja musta on hyvä väri. Toisaalta kyllä turkoosikin väri puhutteli minua taajaan, mutta en sortunut. Vielä.

Värit ovat hiipimässä elämääni salakavalasti. Huomaan sen oikeastaan kaikissa hankinnoissani nykyään. Jopa kaupasta nappaamani siemenpussit puhuivat sen puolesta, parvekkeelle on luvassa punaisia tuoksuherneitä ja oransseja kehäkukkia. Tarvitsen parvekkeelle uudet puulaatat, vanha on sökö, laudat rikkikatki ja natisevat. Sen lisäksi tarvitsen jotain myrkkyä, jolla saan yläkerrasta valuneen ruskean veden pois parvekkeen seinistä. Rumaa! Sen lisäksi tarvitsen Nekku-koiran äiteen poravasaran, että saan parvekkeelle verhot asennettua.

Melkein voin haistaa kevään täällä toimistossakin. Se on tuo aurinko, kun parantaa mielen. Olisiko tänään hyvä päivä imuroida?

tiistai 9. helmikuuta 2010

And then something completely different...

Kyllä huomaa, ettei kouluissa enää opeteta sivistyssanoja. Tai että kaikki eivät pidä lukemisesta, tiedonhankinnasta ja uusiin termeihin tutustumisesta niin kuin minä.

Emoyhtiöltämme tuli kirje, jossa lanseerattiin filantrooppinen Social Responsibility ohjelma. Sanahelinää ja julkiskuvan kiillotusta, mutta vähänkö järkytyin, kun yksi johtavassa asemassa oleva henkilö kysyi vakavissaan, että tahtooko emoyhtiömme ihan oikeasti meidän ryhtyvän tukemaan postimerkkeilyä.

Apua! Siis aikuisten oikeasti! Olisi edes googlannut sanan, jos ei viitsi katsoa sanakirjasta tai ei TIEDÄ mitä filantropia tarkoittaa. Voi Suomen kansaa! Kirjastoviikkokin on justiinsa menossa. Lukekaa enemmän, luulette vähemmän! Ja ihan salaa tässä samalla tunnustan, että minä muuten olen ryhtynyt lukemaan uudelleen. En kyllä kirjaa päivässä, mutta noin kirjan viikossa. Toivun vähitellen traumoistani.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Hullun hommaa

Ja minä kun kuvittelin, että tämä olisi jo helpompi päivä. Ehei. Olen vastaanottanut ottoveljeni, joka poistui maasta pariksi kuukaudeksi (lupasi tosin tuoretta galangaa ja kurkumaa tuliaisiksi maaliskuun lopussa). Sitten menin ja siivosin vanhan asuntoni loppuun (en tietenkään hinkkaamalla, mutta ainakin niin, että siitä on helppo aloittaa, jos on sairaalloinen siivousfriikki).

Vein vanhan kodin avaimet pois, tarvoin pitkää suoraa läpi tuulen ja tuiskun. Tunsin hetkellistä haikailua kauniiden näkymien ja koko kodin suhteen. Minulla ei varmaan ikinä ole olut niin kaunista vuokra-asuntoa. Tulen vielä ikävöimään sitä. Ehkä paljonkin, koska en ole vielä yhtään yötä osannut nukkua kunnolla. Maksimissaan viisi tuntia. Sekin stressaa.

Kävin pakettiauton lainaan, että saan muuttolaatikot meille takaisin töihin. Ajoin isolla autolla ja pelkäsin joka jumalan minuutti. Muistatte kai, että minulta puuttuu sekä stereo- että hämäränäkö. Onneksi olin suorittanut projektin jo ennen neljää. Ei ruuhkaa Kehällä eikä Tampereen tiellä. Pelotti. Toisaalta tuli mieleen, että olihan se komeata sitten, kun se sujui. Blondi ison auton ratissa, parhaimmillaan tuli tunne, että tätä olisi voinut tehdä enemmänkin. Se tunne tosin katosi äärinopeasti, kun peruuttaa piti. Juma, mie en ymmärrä, MISTÄ minun pitäisi nähdä minne olen menossa ja miten paljon siellä takana on tilaa.

Olen onnellinen. Ekstraonnellisuuspisteet tulivat, kun kuulin rakkaan ystäväni rintamöykyn olleen vaaraton. Voi tätä riemun päivää! Mie niin pelkäsin, että menettäisin jonkun tärkeän. Hullun hommaa tämä terveydellä leikkiminenkin on. Ei pitäisi polttaa tupakkaa, sanoo yksi, joka menee nyt polttamaan savukkeen ihan silkasta elämänriemusta.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Väsynyt ja onnellinen

Minulla ON lihaksia sekä jaloissa että selässä. Ei sitä ainakaan enää tarvitse epäillä. Laatikoista olen saanut purettua suurimman osan, vain viisi laatikkoa on vielä täynnä, niistäkin kaksi on menossa kirjahyllyyn.

Eilen veljeni ruuvasi lamput kattoon, kiinnitti asemankellon kaapin päätyyn ja poraili julisteille kiinnittimet. Ottoveli kasasi kirjahyllyn. Kolmas veljeni käytti minua Pirsmakaupassa hankkimassa uuden mikroaaltouunin, sellaisen pienen OBH Nordican. Veljenvaimo ja veljentytär lähtivät kantamisreissun jälkeen Ikeaan. Sinne olisi tehnyt minunkin mieleni mennä, kun hokasin, että niin ihana kuin kotini onkin, täällä ei ole kukkalautoja. Nyt osa kukkasista notkuu hätämajoituksessa patterin päällä (huolimattomuuksissani kirjoitin ensin parvekkeen päällä...) ja pari huonompaa olen laittanut biojätteeksi.

Uusi makuusoppeni on söpö. Muuta sanaa tästä neitsytkammiosta ei voi käyttää. Tänne mahtuu tasan sänky, kirjoituspöytä, tuoli, matto ja lamput. Nukun joko pää tai jalat kiinni patterissa. Mutta ihana se on silti, en vaihtaisi pois, etenkin kun se tarkoittaa enemmän tilaa olohuone-keittiöakselille.

Hankintalistalle tulee kaksi plafondia. Tällä hetkellä eteisessä ei ole valoa laisinkaan. Vähän hankaloittaa kaappien täyttämistä. Paras siis mennä käyttämään loppu päivänvalo hyödyksi.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Tympeätä touhua

Heräsin aamulla jo neljän maissa, enkä saanut unta. Sitten pakkasin, roikuin naamakirjassa, pelasin pelejä, pakkasin, pelasin pelejä, pakastin pääsi uuteen kotiin, pakkasin, pelasin naamakirjapelejä, pakkasin ja siivosin, pelasin, pakkasin ja siivosin...

Ottoveljeni saapui strategisesti vasta yhdentoista aikaan illalla, vaikka vielä eilen oli kuulema ollut kuumetta Ja hyvä oli, että tuli! Nimittäin kaikki ystävät ja toiverit ovat peruneet huterahkot lupauksensa avusta, töitä ja sairautta esteenä. Noh, onhan meitä kaksi veljeä, ottoveli, veljenvaimo ja toisen veljen vanhimmainen. Ja tietysti minä. Ei tänne välttämättä enempää porukkaa mahtuisikaan pyörimään, lohdutan itseäni.

Voi, kunpa kunpa kunpa, jos ikinä joudun tulevasta kodistani muuttamaan, minulla olisi varaa palkalliseen pakkaus- ja muuttoporukkaan! On nimittäin niin tympetätä hommaa, että meinasi sisäelimet eilen revetä, kun tavaraa riitti. Onneksi ei juurikaan tarvinnut roskiin mitään viskoa. En ole hamstereiden sukua enkä huonetta.

Sitten flunssaiselle teetä ja minulle kahvia. Tästä se lähtee tämäkin katastrofi.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Pakkauspäivä

Tänään olisi syytä tapahtua. Paljon. Mutta kun keittiötäkään ei voi purkaa ennen kuin pakastin on poistunut maisemista. Teinkin siis reippaan kävelyn naapurilähiöön pakasteiden kanssa nyt heti aamusta. Sitten juon kahvia. Sitten pakkaan, puran kirjahyllyn ja kerään taulut seiniltä sekä verhot ikkunoista.

Minulla pitäisi olla jo huomisesta alkaen nettiyhteys uudessa osoitteessa. Saa nähdä miten käy. Ainakin minulla on huomisesta alkaen koti, jossa on makuuhuone ja sauna.

Ai niin, merkit eivät ole suotuisat: peukalossa on jo haava. Tomaattiveitsi hyökkäsi kimppuun, aion kostoksi syödä koko tomaatin. Niin, myös sitä kahvia NYT!

Edit 22:36 Melkein kaikki pakattu, vain vaatekaapit ja siivouskaappi ovat vielä korkkaamatta. Ai niin ja kellarikomero. Juu ja tietotekniikkavermeet. Kyllä tästä ihan oikeasti tulee täyteen 40 laatikkoa, uskomatonta... Minä nimittäin kuvittelin, että jää käyttämättä laatikoita. Oho.

torstai 4. helmikuuta 2010

Johan rupes Lyyti kirjoittamaan

Sain postia Liikenteen turvallisuusvirastosta Trafista. He neuvoivat tekemään hakemuksen, jossa kerron päivämäärän, mistä saakka tahdon poistua auton haltijuudesta sekä sen, että ajoneuvon haltija ei ole pyynnöstäni huolimatta poistanut minua rekisteripapereista. Hallelujaa! Vihdoinkin joku vastasi minulle ja antoi ohjeet mitä tehdä.

Sitten kun olen siitä saanut todistuksen, voin ryhtyä keskustelemaan vakuutusyhtiön kanssa, että enhän minä voi pitää hallussani myöskään vakuutusta, kun en ole haltija. Sen lisäksi harkitsen vakavissani vakuutusyhtiön vaihtamista, koska heiltä ei ole taustatukea tähän asiaan tullut. Ketkut.

Eilen kävin hankkimassa valaisintöpselit ja verhonipsut. Sellaiset muoviseen ripustimeen menevät koukulliset nipsut ovat tolkuttoman kalliita, eur 3,90 20 kpl, joka ei riitä siis mihinkään, raskin ostaa peräti kaksi pakettia. Toisaalta keskustan Sokoksella oli halvennuspöytä, josta löysin 70 % alennuksella avainkaapin (eur 5) ja hopeisen asemankellon (eur 9), joka on äärimmäisen ihana. Juuri sellainen, josta haaveilin.

(Minä olen hullu, hehkutan jonkun kellon perään... Kaukana ovat ne ajat, kun on miehen, bändin tai jonkun muun asian takia näin riemastunut. Olen myös vanha. Ja note to yourself: palovaroitinta ei löytynyt koko mökistä. Osta!)

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Yhden asian ihminen

Eihän minulla mikään muu pyöri päässsä kuin muutto. Kävin taas eilen ihastelemassa kotiani. Liimasin samalla ”Ei mainoksia” tarran oveen nimeni lisäksi, varasin ensimmäisen pyykkivuoron ja jätin, paha ihminen, makuuhuoneen pikkuikkunan auki. Asunnossa nimittäin oli aika ummehtunut tuoksu. Siellä on viimeksi joku asunut viime vuoden marraskuussa.

Laitoin vanhasta pakastinkaapistani naamakirjan Annetaan palstalle ilmoituksen. Heti nappasi, herrahenkilö käy hakemassa sen uuteen kotiinsa perjantaina. Pakastin on toimiva, mutta ruma, en todellakaan tahtonut siitä edes rahaa. Itsekään en pari vuotta sitten maksanut kuin 30 euroa. Nyt pitää vain tehdä vielä yksi toivioretki uuteen kotiin tuolin kanssa, että pääsen laittamaan virtapistokkeen seinään. Siitä voi vielä tulla mielenkiintoista, kun raahaan bussissa tuolia...

Töissä olen näköjään saamassa aivan uusia tehtäviä. Mielenkiintoista sekin, mutta siitä en voikaan puhua mitään. Tänään kuitenkin lähetän maailmalle ensimmäisen tekeleeni. Mutta sitä ennen käyn yhdessä aamiaistilaisuudessa kaupungilla. Aamiaiset ovat kivoja, päivän tärkein ateria täynnä maistuvia aineksia. Nam.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Talvi vs. minä 6-0

Talvi voitti minut eilen. Kaaduin kaksi kertaa pihassamme lumen alla piileskelevään jäätikköön, kun matkustelin pyykkikassin kanssa edestakaisin. Kun pääsin kotiin, itketti ja sattui. Laskin kuusi kipeätä kohtaa, se jo ennestään sökö polvi, selkä, ranne, toinen ranne, pylly ja kyynärpää. Nyt ainakin pyllyssä ja kyynärpäässä on komeat mustelmat, ei kannata ihmisten ilmoilla riisuuntua, luulevat vielä että leikin jotain suomenmestaruusleikkejä tai minulla on väkivaltainen lähimmäinen. Kumpikaan ei minun suhteeni pidä paikkaansa.

Olen NIIN onnellinen, että se oli viimeinen pesulakeikka. Ja olen NIIN onnellinen kun eilen vihdoin näin tulevan kotini ja se oli vielä parempi kuin kuvittelin sen olevan. Jos olisin kiinteistövälittäjä, kirjoittaisin esittelytekstiin, että siisti ja suloinen pikkukoti. Koska sitä se oli. Aivan ihana! Vaatekaappeja on viisi, keittiössäkin on äärimmäisen paljon kaappeja, vaikka se on aika pieni (mutta siinä on baaritiski!). Minulla tulee olemaan jääkaappipakastin! Mieletön pesutupa (jonne tosin en vielä eilen keksinyt avainta, mutta näytti niin kuin siellä olisi matonpesukonekin!) Ja se sauna! Ainoa yök löytyi taas kylpyhuoneen lattiakaivon ritilästä. Mie en tajua, miten kukaan voi jättää siihen päälle jo näkyvää nöyhtää! Voin vain kuvitella, tai en siis tahdo kuvitella, mitä siellä on sisällä. Saavat veljet puhdistaa sen, minähän tunnetusti en siihen pysty, kun oksennan heti.

Jos uusi kotini ei olisi niin kaunis ja ihana, muuttaisin maasta välittömästi. Tämä talvi saa nyt luvan loppua. Kipeitä paikkoja sattuu ja muutto on vielä edessä. (Aion muuten tänään töiden jälkeen mennä uudelleen ihastelemaan kotia, tällä kertaa mittanauha mukanani.)

maanantai 1. helmikuuta 2010

Kamppailu vastenmielisten asioiden kanssa jatkuu

Ettei nyt kukaan kuvittelisi minulla menevän liian hyvin, kerronkin taas uuden episodin taistelustani ”kuinka pääsen eroon pakollisesta liikennevakuutuksesta, vai pääsenkö ikinä?”. Torstaina ensinnäkin sain viehättävän puhelun, miten ex-puolisoni ei kuulema voi siirtää vakuutusta nimiinsä, kun hänellä ei ole vakuutusyhtiön vaatimaa takuurahaa, eur 700. Mutta että se ehkä onnistuisi, jos hän saisi nimiinsä bonukseni. Minähän toki annan ne mielelläni, mutta en ymmärrä miten siirto onnistuu, kun emme ole sukulaisia emmekä naimisissa. Lupasin kuitenkin laittaa valtakirjoja menemään, hän lupasi hoitaa siirrot tänään.

Sen lisäksi sain ”sydäntäraastavia” tekstiviestejä, joissa hän ihmettelee, miksi olen niin kova ja ilkeä hänelle. Ja miten kukaan ei näe miten hän kärsii, kun kyyneleetkin ovat loppuneet. Minun ei kai tarvitse sanoa, että en voinut edes vastata, kun korvistani nousi savua ja laittoman aseen hankita oli lähempänä kuin koskaan eläessäni.

Perjantaina sain laskumuistutuksen liikennevakuutuksesta, joka oli erääntynyt 8.1. Laitoin juuri äsken sen eteen päin kera viestin, että jos hän ei asiaa hoida, teen rikosilmoituksen. Se ei tule auttamaan laskun maksamisvelvollisuudessani, olen siis vakuutusyhtiölle eur 70 velkaa. Minä en ymmärrä miten pitkään tässä voi mennä, että pääsen hirviöstä eroon. En myöskään ymmärrä miten pitkään hermoni pysyvät kasassa. En myöskään ymmärrä sitä, että miksi maasta ei tipu kuuma kivi pahan ihmisen niskaan ja tapa häntä lopullisesti. Vai onko niin, että ex-puolisoni on niin paha, ettei häntä saa edes tapettua?

Pitäisiköhän mennä nyrkkeilysalille? Johonkin tämä raivo on saatava purettua, ettei se purkaannu hillitsemättömänä jossain aivan väärässä tilanteessa. Kun joku edes pieksäisi sen mulkun (mutta sillä tavalla, ettei jäisi kiinni). Minä koen elämässäni toista kertaa puhdasta vihaa.